YLE/Ajantasa, 26.10.2006

Unkarin kansannousu

Hannu Reime

Unkarissa on kuluvalla viikolla muisteltu sekavissa tunnelmissa 50 vuoden takaista kansannousua. Maanantain ja tiistain välisenä yönä Budapestissa mellakoitiin aamuyöhön saakka, eivätkä hallitus ja oppositio saaneet aikaan yhteistä muistojuhlaa. Hannu Reime pohtii iltapäiväkolumnissaan vuoden 1956 tapahtumien historiallista merkitystä.

Unkarin kansannousu säilyttää paikkansa 1900-luvun historiaan kuuluvana merkittävänä tapahtumana kauan sen jälkeenkin, kun viimeiset sitä aikalaisina todistaneet ihmiset ovat jo kuolleet. Kuinka sitä tulkitaan, on tietenkin toinen asia.  

Kansannousuksi loka-marraskuun dramaattisia päiviä Budapestissa ja Unkarin muissakin kaupungeissa voi kiistatta kutsua, myös vallankumoukseksi, sillä siihenastinen valtahan siinä ensin kumottiin ja sitten tuotiin takaisin neuvostoliittolaisten panssareitten voimin. Senaikaisessa vielä varsin yhtenäisessä kommunistisessa maailmassa kansannousua tosin kutsuttiin ”vastavallankumoukseksi”, mutta sellainen käsitys kuuluu pikemminkin poliittiseen teologiaan kuin kuvaa asioitten todellista laitaa.

Ratkaisevat tapahtumat ajoittuivat lokakuun 23. ja marraskuun neljännen päivän väliin. Opiskelijoitten ja sivistyneistön mielenosoitus pakkovaltaa, sensuuria ja vieraan valtion miehitystä vastaan paisui parinsadantuhannen ihmisen joukkokokoukseksi ja johti pari päivää myöhemmin neuvostoliittolaisten ensimmäiseen väliintuloon ja sitä seuranneeseen poistumiseen pääkaupungista. Siihen mennessä verta oli jo vuodatettu. Ensimmäisen kerran niin tapahtui mielenosoitusiltana, kun salaisen poliisin agentit ampuivat väkijoukkoon.

Seuraavat päivät näyttivät avaavan tien kansannousun voitolle. Uudelleen pääministeriksi tullut Imre Nagy laajensi hallituksensa pohjaa ja lupasi neuvotella neuvostoliittolaisten joukkojen maasta poistumisesta. Marraskuun ensimmäisenä päivänä Nagy ilmoitti, että Unkari eroaa Varsovan liitosta.

Kun pääministeri julisti Unkarin puolueettomaksi, oli Budapestiin alkanut jo tulla tietoja, että Neuvostoliitto ei suinkaan ollut vetäytymässä, vaan oli päinvastoin tuomassa uusia sotilasosastoja Unkariin. Ne olivat myös yksiköitä, jotka eivät tunteneet maata, ja jotka näin ollen oli helpompi saada tulittamaan kevyesti aseistettuja siviilejä kuin ne sotilaat, joista osa oli jopa veljeillyt unkarilaisten kanssa kansannousun alkupäivinä. Uusille sotilaille väitettiin, että unkarilaiset taistelijat olisivat ”fasisteja”.

Tunnetuimmat uutiskuvat viidenkymmenen vuoden takaisesta Budapestista ovat toista väliintuloa seuranneilta päiviltä: siviilit puolustautumassa panssarivaunuja vastaan koristeellisten kerrostalojen reunustamilla kaduilla aseinaan lähinnä kivääreitä ja konepistooleita. Tehokkain panssarintorjuntaväline oli köyhän miehen ase: polttopullo, Molotovin cocktail.

Erityisen kiusallista Neuvostoliitolle oli se, että kiivainta vastarintaa väliintulo kohtasi Budapestin työläiskaupunginosissa, etenkin punaisena tunnetussa Csepelissä. Imre Nagyn hallitusta paljon vahvemmaksi voimaksi osoittautui Budapestin työläisneuvosto, jossa oli mukana edustajia pääkaupungin suurimmilta työpaikoilta. Neuvosto yritti pitää välttämättömät yhteiskunnalliset toiminnat käynnissä, ja kun aseellinen vastarinta ei enää ollut mahdollista, se julisti yleislakon.

Unkarin kansannousu alkoi tässä vaiheessa saada myös yhteiskunnallista sisältöä. Budapestin tapahtumat toivat mieleen ne työläisten vallankumoukset, joita oli nähty Euroopan lähihistoriassa muitakin: Pariisin kommuuni vuonna 1871, Pietari vuosina 1905 ja 1917 tai Barcelona vuonna 1936. Niissä kaikissa poliittinen kysymys syveni yhteiskunnalliseksi. Ranskan ja Saksan sota, Venäjän ja Japanin sota, ensimmäinen maailmansota ja Espanjan sisällissota saivat liikkeelle syvemmät yhteiskunnalliset voimat. Vuoden 1956 Unkarissa poliittisena kysymyksenä oli kylmä sota ja tietenkin Stalinin kuolemaa seurannut hämmennys ns. kommunistisessa maailmassa.   

Neuvostoliiton panssareitten avulla valtaan nostettiin János Kádár, joka pysyi hallitsevan puolueen ja samalla Unkarin Kansantasavallan johdossa vuoteen 1988 eli melkein kuolemaansa saakka. Kádár oli itse ollut pidätettynä 50-luvun alkuvuosina. Hänellä ei siis ollut yhtä synkkää henkilökohtaista taustaa kuin edeltäjillään, kaikkein mustinta stalinismia edustaneilla Mátyás Rákosilla ja Ernő Gerőllä. Tukahdutuspolitiikka kansannousua seuranneina vuosina oli kuitenkin todella kovaa: kuolemantuomioita langetettiin ja vankilat täyttyivät poliittisista vangeista.

1960-luvun loppupuolelta lähtien olot kuitenkin vähä vähältä helpottuivat, ja Unkarista tuli ilmapiiriltään itäblokin ehkä vapaamielisin maa. Jotkut poliittiset kommentaattorit pitävät sitä kansannousun ansiona. Syksyllä 1989 — kaksi vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista — Unkarissa päättyi yksipuoluevalta. Kuluvan syksyn mellakoita on vaikea enää yhdistää viidenkymmenen vuoden takaiseen aikaan muuten kuin tietenkin hyvin epäsuorasti siinä mielessä, että kysymys ilmeisestikin on kaikille entisille itäblokin maille yhteisistä ongelmista.

Unkarin kansannousu oli muutenkin dramaattisen vuoden 1956 suurimpia ja seuratuimpia uutistapahtumia. Jonkin verran siltä vei huomiota pois ainakin Euroopan ulkopuolella — Lähi-idässä — se, että lokakuun 29. päivänä Israel yhdessä Britannian ja Ranskan kanssa aloitti niin sanotun Suezin sodan hyökkäämällä Egyptiin. Euroopan vanhat siirtomaavallat yrittivät Israelin avulla palata Lähi-itään, mutta Yhdysvallat Neuvostoliiton tukemana pakotti Israelin luovuttamaan takaisin Egyptiltä valtaamansa Siinain.

Historia on usein käänteissään paitsi julma myös oikullinen. Kylmä sota, johon Unkarin kansannousukin liittyi, on päättynyt. Lähi-idän selkkaus sen sijaan odottaa yhä ratkaisuaan, sillä Israel ei ole vieläkään tehnyt rauhaa naapureittensa kanssa. Tällainen toteamus on tietenkin vain kielikuva: ei historia ole julmaa, vaan ihmiset, jotka historiallisia päätöksiä tekevät.

 

Arkistosta löydät lisää Hannu Reimen juttuja

 

[home] [archive] [focus]