YLE/Ajantasa 31.5.2006

Kuuden päivän sodan seuraukset

Hannu Reime

Ensi tiistaina on kulunut 40 vuotta kuuden päivän sodasta Lähi-idästä. Sota alkoi kesäkuun viidentenä, ja vähemmässä kuin viikossa Israel valtasi Siinain Egyptiltä, Itä-Jerusalemin ja Jordan-joen länsirannan Jordanialta sekä Golanin ylängön Syyrialta. Lähi-idän myöhemmät sodat, neuvottelut ja neuvotteluyritykset ovat olleet suureksi osaksi kuuden päivän sodan seurausten selvitteyä. Hannu Reime muistelee torstaikolumnissaan vuoden 1967 sodan puhkeamista ja pohtii sen seurauksia.

Toukokuussa 40 vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa käymässä Neuvostoliitossa. Kyseessä oli osakunnan tekemä matka kaupunkiin, jonka nimi silloin oli Leningrad. Paluumatkalla vähän ennen Viipuria jossakin Karjalankannaksella linja-auton radio sieppasi Suomen Yleisradion taajuuden ja eetteristä kuului tuttu ääni. En ole enää aivan varma tästä yksityiskohdasta, mutta jos oikein muistan, niin äänessä oli myöhemmin muun muassa Metsäradiota juontanut Jukka Koponen, joka vakuuttavalla tavallaan luki uutisia. Vodkan ja šampanjan keventämä tunnelma bussissa vakavoitui ja Vapaan Venäjän ja Waszawiankan hoilotus katkesi, kun Jukka kertoi uusimmasta käänteestä Siinailla Lähi-idässä, jossa sodan uhka noina viikkoina kasvoi päivä päivältä. Kyseessä saattoi juuri silloin olla Egyptin presidentin Nasserin vaatimus, jonka hän esitti toukokuun 17. päivänä, että  YK-joukkojen pitää poistua Israelin vastaiselta aselepolinjalta. Todennäköisemmin kuukausi oli kuitenkin jo edennyt pitemmälle, ehkä oli 23. päivä, jolloin Nasser sulki Tiranin salmen Israelin laivaliikenteeltä. Lähi-itä, joka oli jäänyt Vietnamin ja muitten sen ajan kriisipesäkkeitten varjoon, oli yhtäkkiä noussut kaikkien uutisten ykköseksi. Israel ja sen arabinaapurit olivat sodan partaalla.

Sota alkoi viidentenä kesäkuuta ja kesti siis vain kuusi päivää. Taistelujen puhjettua oikeastaan ainoa aktiivinen toimija oli Israel, sen ilmavoimat ja maajoukot. Neuvostoliiton Egyptille toimittamat Migit tuhottiin kiitoradoille ja hangaareihinsa, ennenkuin ne ehtivät edes nousta ilmaan. Seuraavaksi Tzahal — Israelin armeija — valtasi Itä-Jerusalemin ja Länsirannan, jotka vuodesta 1949 olivat kuuluneet Jordanian kuningaskuntaan. Kolmas sotanäyttämö oli Golanilla, joka vallattiin  Syyrialta lyhyen sodan viimeisessä vaiheessa.

Kuuden päivän sota näytti siltä kuin se olisi ollut suuren draaman loppuhuipentuma, jossa on “happy end”: uhattu ja piiritetty heikompi, mutta älykkäämpi osapuoli voitti vahvemman ja tyhmästi uhonneen vihollisensa. Se oli helppo esittää maailmalle tapahtumana, joka muistutti Ensimmäisen Samuelin kirjan kertomusta Daavidista ja Goljatista, siitä, kuinka Israelin tuleva kuningas lingollaan kaatoi filistealaisen voimamiehen. Sotaan sisältyi monenlaista symboliikkaa, joka kytkeytyi uskonnollisiin ja maallisiin tapahtumiin, alkaen jopa nimestä ja siinä esiintyvästä luvusta 6: Jumala loi maailman kuudessa päivässä, ja natsien kuolemanleireillä holokaustissa kuoli kuusi miljoonaa juutalaista. Uskonto tuli esiin myös siinä, että valtaamalla jordanialaisella sektorilla sijainneen Jerusalemin vanhan kaupungin Israel sai hallintaansa Länsimuurin, jota myös Itkumuuriksi kutsutaan, ja jonka sanotaan olevan ainoa säilynyt osa roomalaisten tuhoamasta Jerusalemin toisesta temppelistä.

Ei ole mitään syytä epäillä sitä, etteivätkö toisen maailmansodan ja kuolemanleirien muistot olisi vaikuttaneet siihen, kuinka Lähi-idän ulkopuolella arvioitiin kuuden päivän sotaa. Auschwitzin vapauttamisesta oli kulunut vasta vähän yli kaksikymmentä vuotta, ja suuri osa Israelin kansalaisista oli niitä Euroopan juutalaisia, jotka olivat selvinneet holokaustista hengissä. Vaikutelmaa siitä, että israelilaiset olisivat olleet hengenvaarassa kevätkesällä 40 vuotta sitten, lisäsi myös Kairon radiosta tulvinut propaganda ja uhkaukset juutalaisten heittämisestä mereen. Näissä verenhimoisissa puheissa kunnostautui erityisesti Palestiinan Vapautusjärjestön silloinen johtaja Ahmed Šukayri.

Antaessaan aseitten puhua kesäkuun viidennen päivän aamuna vuonna 1967 Israelin hallitus ja sodanjohto — puolustusministeri Moshe Dayan ja asevoimien komentaja Yitzhak Rabin — olivat oikeastaan erinomaisessa tilanteessa. He tiesivät, että Israel oli vihollisiaan vahvempi ja tietysti myös motivoidumpi sotimaan, vaikka se näytti heikommalta, olihan se arabimaitten ympäröimä, piirittämä ja saartama pieni valtio. Se näytti Daavidin kaltaiselta heikolta paimenelta Goljat-jättiläisen rinnalla.

Vuoden 1967 sodassa Israel ampui ensimmäisen laukauksen, mutta tätä ennaltaehkäisevää hyökkäystä — niinkuin nykyisin sanottaisiin — olivat edeltäneet Nasserin provokatiiviset toimet samoin kuin aseelliset välikohtaukset Syyrian vastaisella rajalla pohjoisessa. Halusiko Nasser sotaa, jonka hän sitten kuitenkin hävisi? Mitä hän tavoitteli karkottaessaan YK:n Siinailta ja sulkiessaan Tiranin salmen? Yitzhak Rabin, Israelin asevoimien komentaja kuuden päivän sodassa siis, oli sitä mieltä, että Nasserin toimet johtivat sotaan, mutta että Egyptin presidentti ei sitä halunnut. Nasserin tarkoituksena oli vain kohottaa arvovaltaansa arabimaailmassa, ja hän joutui ansaan. Hän ajoi itsensä tilanteeseen, jossa valittavana oli riski sodan puhkeamisesta tai peräytyminen, ja hän valitsi riskin, joka johti sotaan, Rabin sanoi haastattelussaan vuoden 1967 lopulla.

Kuuden päivän sodan seuraukset olivat mullistavia. Se ei johtanut rauhaan, vaan uusiin sotiin ja aseellisiin selkkauksiin, joista Lähi-idän uutiset nyt ovat kertoneet lähes joka päivä neljänkymmenen vuoden ajan. Sota ei ratkaissut Lähi-idän ongelmaa, vaan oikeastaan vain palautti sen siihen, mistä alun perinkin oli ollut kysymys, nimittäin kysymykseen maasta ja sen omistuksesta. Palestiinalaiset, jotka maailma oli lähes unohtanut, tulivat uudelleen keskeiseksi tekijäksi Lähi-idässä, kun koko entinen brittiläinen Palestiina siirtyi Israelin hallintaan. Lähi-idän ongelma palautui kahden kansan, Israelin juutalaisten ja Palestiinan arabien, väliseksi kansalliseksi selkkaukseksi. Samalla muuttui mielikuva Daavidista ja Goljatista: Israel on miehittäjävalta ja vahva ja palestiinalaiset heikkoja. Mikään maailmassa ei kuitenkaan ole ikuista, kaikkein vähiten geopoliittiset voimasuhteet. Voima ja heikkous ovat myös suhteellisia. Neljäkymmentä vuotta sitten Israel löi suurimman arabimaan, Egyptin, parissa päivässä. Viime kesänä se pommitti Libanonia toista kuukautta eikä kuitenkaan pystynyt nujertamaan shiiamuslimien aseistettua puoluetta Hizbullahia, jota sota vain vahvisti. Aseellinen ylivoima ei aina takaa sitä, että saa tahtonsa läpi.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä

 

[home] [archive] [focus]