YLE/Ajantasa,
16.2.2006
YLE/Ajantasa,
16.2.2006
Hannu Reime
Ensi viikolla tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta Nikita Hruštševin kuuluisasta ”salaisesta” puheesta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksessa Moskovassa. Puheessaan neuvostojohtaja tuomitsi ensimmäisen kerran Josef Stalinin aikaiset rikokset. Puhe järkytti silloista kommunistista maailmaa ja vaikutti epäsuorasti myös Puolan ja Unkarin kansannousuihin myöhemmin vuonna 1956. Hruštševin puheen merkitystä pohtii Hannu Reime kolumnissaan Maailman viikko.
Viisikymmentä vuotta sitten, kevättalvella pian sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli palauttanut Suomelle Porkkalan ja vain noin viikon verran siitä, kun meillä täällä oli Urho Kekkonen valittu tasavallan presidentiksi, Moskovassa alkoi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokous. NKP oli koolla ensimmäistä kertaa Josef Stalinin kuoleman jälkeen; melkein päivälleen kolme vuotta aikaisemmin diktaattori oli poistunut tästä maailmasta. Poliittinen ilmapiiri jättiläisvaltakunnassa ja sitä ympäröineissä satelliittivaltioissa oli merkittävästi lauhtunut siitä hyytävästä pelosta, joka oli kasvanut kuukaudesta toiseen Stalinin viimeisten elinvuosien aikana.
Suurta historian ironiaa on siinä, että kiitos varovaisesta vapautumisesta kuului salaisen poliisin pelätylle päällikölle Lavrentij Berijalle, Stalinin oikealle kädelle hänen valtakautensa viimeisissä suurissa puhdistuksissa. Arvellaan, että vankileireiltä vapautettiin toista miljoonaa ihmistä jo vuoden 1953 aikana, ja Berija myös ehti julkisesti leimata perättömäksi niin sanotun lääkäreitten salajuonen. Vahvasti antisemiittinen kampanja oli suuntautunut Stalinin myrkyttämisyrityksestä syytettyjä, osaksi juutalaissyntyisiä Kremlin lääkäreitä vastaan. Salaliiton tekaisu oli diktaattorin elämän viimeinen vainoharhainen yritys panna alulle vielä yksi suuri, verinen puhdistus, ehkäpä suorastaan 30-luvun näytösoikeudenkäyntien uusintaesitys. Stalin oli tuolloin jo pitkälti päälle seitsemänkymmenen. Voi olla aika varma siitä, että kaikki korkeimman puoluejohdon jäsenet olivat peloissaan, ja että Stalinin kuolema oli jok’ikiselle heistä helpotus. On jopa arveltu, että Berija itse olisi jouduttanut esimiehensä poismenoa viivyttämällä avun kutsumista paikalle, kun Stalin sai sairauskohtauksen datšallaan.
Niin kuitenkin kävi, että Berija hävisi diktaattorin kuolemaa seuranneen valtataistelun Hruštševin ryhmälle, ja pelätyn sisäministerin kohtalona oli jäädä viimeiseksi korkeimman neuvostojohdon jäseneksi, joka teloitettiin poliittisista syistä; myöhempien valtataistelujen häviäjät, kuten Hruštšev itsekin, pantiin vain syrjään, yleensä eläkkeelle, tai suurlähettilääksi Ulko-Mongoliaan, kuten kävi pitkäaikaiselle ulkoministerille Vjatšeslav Molotoville. Rikokset, joista Berijaa syytettiin, olivat tutun kaavan mukaan mielikuvituksellisia. Puoluejohdon istunnossa, jossa sotilaat hänet vangitsivat, Hruštšev sanoi, että Berija oli toiminut Ison Britannian salaisena agenttina.
Hruštšev oli siis täysinoppinut kasvatti siinä poliittisessa käytännössä, joka Neuvostoliittoon oli vakiintunut Stalinin pitkän absoluuttisen valtakauden aikana. Hän oli kuitenkin myös se neuvostojohtaja, joka ensimmäisenä tuomitsi Stalinin NKP:n puoluekokousvaltuutettujen edessä. Kuuluisan puheen otsikkona oli ”Henkilökultista ja sen seurauksista”, ja sanasta ”henkilökultti” tai ”henkilönpalvonta” tai ”yksilönpalvonta” tuli eräänlainen koodisana, jolla Neuvostoliitossa myöhemmin virallisesti viitattiin Stalinin aikaan.
Hruštševin puhe oli salainen. Se pidettiin puoluekokouksen suljetussa istunnossa, mutta puheen teksti tai ainakin pääasiallinen sisältö tuli pian yleisempään tietoon, myös ulkomailla ja myös kommunististen puolueitten piirissä niin itäblokissa kuin muuallakin.
Tuohon maailmanaikaan, puoli vuosisataa sitten, kommunismi oli eräänlainen suuri kirkko tai uskonnollinen yhteisö, jonka Mekka — jos vertaus näinä nykyisinä aikoina sallitaan — oli Moskova. Georgialaissyntyinen Josif Vissarionovitš Stalin oli eläessään tuon suuren yhteisön päämies, jonka auktoriteetti oli horjumaton. Kommunistien silmissä Stalin ei ollut vain Leninin seuraaja, vaan hän oli myös johtanut maata, joka antoi suurimman panoksensa taistelussa Natsi-Saksaa vastaan. Eikä hänelle suitsutettu ylistys jäänyt vain näihin historiallisiin tapahtumiin, vaan propagandassa hänestä tehtiin maailman työläisten johtaja, ihmiskunnan suurin nero, joka sanoi viimeisen sanan, oli kysymys elokuvasta, musiikista, maalaustaiteesta, perinnöllisyystieteestä tai lingvistiikasta. Sellainen isähahmo voi pudota vain korkealta, ja kun hän putoaa, näkyviin ei paljastukaan mikään tavallinen ihminen. Stalin oli ollut vainoharhainen tyranni, itämainen hirmuvaltias, kuten Hruštševin puheesta hyvin saattoi päätellä.
On myös varmaa, että monien kommunistien mielissä ”salainen” puhe herätti ainakin yhtä paljon kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Kuinka on mahdollista, että erehtymättömänä pidetyn puolueen johtoon saattoi kohota sellainen mies kuin Stalin? Oliko vika jossakin syvemmällä kuin yhdessä henkilössä, olipa tämä kuinka mahtava tahansa?
Viisikymmentä vuotta sitten kommunistinen kirkko oli vielä yhtenäinen. Hruštšev ehkä joudutti puheellaan kommunismin myöhempää hajaannusta ja lopulta koko liikkeen romahtamista siinä muodossa kuin se silloin vielä tunnettiin. Jo seuraavana kesänä Puolan Poznanissa puhkesi lakkoja ja mielenosoituksia ja tulevana syksynä maassa vaihtui poliittinen johto. Puolan tapahtumiin Neuvostoliitto ei puuttunut, mutta Unkariin se lähetti panssarivaunut kukistamaan kansannousua, jota johtivat Budapestin työläiset.
Täyteen stalinistiseen terroriin ei neuvostoblokissa enää palattu, mutta vapautumisella oli rajansa, ja tila niitten välissä oli loppujen lopuksi perin ahdas: monipuoluejärjestelmää ja demokratiaa ei sallittu niin, että ne olisi yhdistetty kollektivisoituun talouteen. Jotakin sen suuntaista yritettiin Tšekkoslovakiassa Prahan kevään aikana vuonna 1968, mutta hankkeen kaatoivat jälleen neuvostoliittolaiset panssarivaunut. Kun poliittinen diktatuuri vuosikymmeniä myöhemmin romahti, lakkasi itse Neuvostoliittokin olemasta. Vanha Venäjä heitti pois ne lainavaatteet, joita se oli kantanut suurimman osan 1900-lukua.
Ks. Hannu Reimen muita juttuja
arkistossa ja arkiston Venäjä-sivuja