Palestiinalaisten kaksi hallitusta

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohtii Palestiinan kysymystä nyt, kun islamistinen Hamas on ottanut vallan Gazassa.

Lähi-idän poliittisen historian monivaiheisia käänteitä on sadan vuoden aikana yhdistänyt yksi kehityssuunta. Turkin valtakunnan aikoinaan hallitsemat maat on pirstottu pienempiin ja pienempiin yksiköihin. Ensimmäisen maailmansodan aikana Britannia ja Ranska jakoivat Orientin omiin vasallivaltioihinsa ja mandaatteihinsa. Kulttuuriltaan yhtenäinen Arabi-itä balkanisoitiin niin kuin jo ennen suursotaa oli ehditty tehdä Turkin perintömaille Euroopassa, Balkanilla. Juuri siitähän on huonoon huutoon joutunut verbi “balkanisoida” johdettu. 

Historiallinen Palestiina sai täsmälliset rajat vuonna 1922, kun Jordan-joen idänpuoleinen alue eli Transjordania — nykyisen Jordanian kuningaskunnan edeltäjä — erotettiin Britanniasta riippuvaiseksi emiirikunnaksi ja lännenpuoleisesta alueesta tehtiin brittien suoraan hallitsema Palestiina, johon siionistisen liikkeen organisoima juutalaisten asutustoiminta keskittyi. Uuden valtion, Israelin, itsenäisyysjulistuksen ja sitä seuranneen sodan jälkeen entinen Palestiina joutui kolmen vallan hallintaan. Lähes neljä viidesosaa siitä kuului nyt Israeliin, kun taas Länsiranta ja Itä-Jerusalem liitettiin Jordaniaan. Egypti miehitti Gazan.

40 vuotta sitten Israel valtasi koko vanhan brittiläisen Palestiinan. Lähi-idän ongelma palautui uudelleen kysymykseksi alueen kahden kansakunnan — israelilaisten ja palestiinalaisten — suhteista. Kummalle Pyhä Maa kuuluu, Israelin juutalaisille vai Palestiinan arabeille? Ja jos se demokraattisten periaatteitten mukaisesti kuuluu molemmille, kuinka sen hallinta jaetaan kahden kansan kesken tai järjestellään jollakin muulla tavalla? Kysymys on tärkeä ja periaatteellinen ja riippumaton voimasuhteista, jotka koko ajan ovat olleet israelilaisille edullisia.

Palestiinalaisilla on jo toistakymmentä vuotta ollut itsehallinto Israelin miehittämillä alueilla, Länsirannalla ja Gazassa. Ja nyt, kesäkuussa 2007, heillä on yhtäkkiä kaksi hallitusta, kaksi itsehallintoa. Gazaa kontrolloi islamistinen Hamas, joka on ajanut sieltä kilpailijansa Fatahin. Länsirannalla päämiehenä on Fatahin johtaja ja palestiinalaisten presidentti Mahmud Abbas. Israel katsoo tätä surkeaa näytelmää sivusta, mutta kaikkea muuta kuin ulkopuolisena, ja kaikkea muuta kuin viattomana.

Israelilainen toimittaja Amira Hass on maansa ainoana journalistina asunut Gazassa toimien kirjeenvaihtajana palestiinalaisten ystäviensä keskellä. Hän on sitä mieltä, että juuri tällä, maailman tiheimmin asutulla alueella tiivistyy israelilaisten ja palestiinalaisten selkkaus kokonaisuudessaan. Köyhästä, massiivisen työttömyyden vaivaamasta ja Israelin armeijan eristämästä Gazasta ei ole pitkä matka israelilaisiin Välimeren rantakaupunkeihin, joissa elämä on samanlaista kuin Euroopassa. Elämisen taso Tel Avivissa ei eroa siitä, mikä se on Barcelonassa.  

Gaza muistuttaa suurta ghettoa, jos elämää siellä halutaan verrata juutalaisten historian synkkiin vaiheisiin Euroopassa, tai intiaanireservaattia Pohjois-Amerikassa. Alueelta pääsee ulos, jos luvat ovat kunnossa ja silloinkin vain pitkän jonottamisen jälkeen. Israel on pommittanut Gazan lentokentän käyttökelvottomaksi. Kiitorata, tutka ja terminaalirakennus ovat ohjusten ruhjomia, ja irtoava tavara on ryöstetty parempaan käyttöön. Jäljellä on vain komea nimi: Jasser Arafatin Kansainvälinen Lentokenttä. Gazan merialuetta Israel valvoo yhtä tiukasti kuin maayhteyksiäkin. Gazalaisilla on itsehallinto, mutta se on reservaatin sisäistä itsehallintoa.

Gazan kaista liittyy muutenkin kuin vain symbolisesti nykyisten israelilaisten ja Palestiinan arabien selkkaukseen. Itse Gazan kaupunki, josta koko alue on saanut nimensä, on ikivanha. Suomalaisessa Raamatun käännöksessä se tunnetaan nimellä Gassa, ja nykyisin Israelille kuuluvien Ashkelonin ja Ashdodin ohella se oli muinaisten israelilaisten viholliskansan, filistealaisten, tärkeä kaupunki. Heidän asumaansa ranta-aluetta kutsuttiin Filisteaksi, mistä Palestiinan nimi on johdettu.

Brittivallan aikana, viime vuosisadalla ei ollut olemassa mitään muusta Palestiinasta erillistä Gazan kaistaa. Gaza oli vain yksi eteläisen Palestiinan kaupungeista. Erillinen Gazan vyöhyke muodostui ensimmäisessä Israelin ja arabimaitten sodassa, kun Egypti miehitti sen. Samalla Gazasta tuli paikka, jonne suuri määrä palestiinalaisia pakeni uuden juutalaisvaltion tieltä vuonna 1948. Pakolaiset ja kylien tai kaupunkien kokoiset pakolaisleirit kuuluvat edelleen olennaisena osana Gazan elämään, samoin muistot kodeista, jotka jäivät sinne, mikä nyt on Israelia. Egyptiläisten vallan aikana erillinen Gaza tarjosi myös kätevän tavan kontrolloida kaikille arabihallituksille hankalia palestiinalaisia ja estää heitä integroitumasta Egyptin yhteiskuntaan.

Gaza on ollut palestiinalaisaktivismin tärkeä keskus miehityksen vuosina. Länsirantaa ahtaammat ja kaikin puolin huonommat olot ovat varmasti jyrkentäneet sikäläisten palestiinalaisten asennoitumista. Tosin Israelin armeijan ja turvallisuuselinten otteet ovat kyllä olleet vähintään yhtä kovia Länsirannalla, jossa esimerkiksi talojen räjäyttäminen sekä oliivi- ja hedelmätarhojen tuhoaminen kuuluvat miehityspolitiikkaan.

Israel ei myöskään ole koskaan ollut niin kiinnostunut Gazasta kuin muista palestiinalaisalueista. Edellisen pääministerin Ariel Sharonin oli siitä syystä helppo saada läpi parin vuoden takainen suunnitelmansa vetäytyä Gazasta ja purkaa sinne rakennetut juutalaissiirtokunnat.

Israelin johtajien suhtautumista kuvaa edesmenneen Yitzhak Rabinin tokaisu ennen Oslon sopimusten allekirjoittamista: “Kunpa Gaza vajoaisi mereen!” Toimittaja Amira Hass siteeraa Rabinin toivetta kirjoittaessaan omasta täysin päinvastaisesta asennoitumisestaan Gazaan ja gazalaisiin. Siihen kuuluu sympatia ja solidaarisuus, jotka ovat välttämättömiä kahden kansan rauhanomaiselle yhdessäololle Israel/Palestiinassa.

Mennyttä maailmaa ei kannata romantisoida, eikä sadan vuoden takainen Lähi-itä ollut mikään paratiisi. Yhdessä suhteessa se oli kuitenkin parempi paikka kuin nykyinen Israel/Palestiina ympäristöineen. Silloin eivät poliittiset rajat tehneet ihmisistä toistensa vihollisia. Sosialistisesta Matzpen-ryhmästä dokumentin tehnyt nuori israelilainen filmintekijä Eran Torbiner pitää haaveenaan sitä, että voisi matkustaa Jerusalemista Damaskokseen pelkästä päähänpistosta ainoana tarkoituksenaan nauttia herkullinen arabialainen päivällinen ja palata sen jälkeen kotiin. Sata vuotta sitten se oli mahdollista, joskin liikkuminen aasilla oli perin hidasta.