YLE/Ajantasa, 23.11.2006

Libanonin vakaus horjuu taas

Hannu Reime

Kymmenettuhannet ihmiset osallistuvat tänään Beirutissa toissapäivänä murhatun Libanonin teollisuusministerin Pierre Gemayelin hautajaisiin. Veriteko hämmentää Libanonin sisäistä vakautta, jota ovat järkyttäneet Israelin pommitukset viime kesänä sekä neljä aikaisempaa poliittista murhaa vajaan kahden vuoden aikana. Hannu Reime pohtii torstai-iltapäivän kolumnissaan Libanonin lähihistoriaa.      

Kansainvälisiä tapahtumia seuraavan ranskalaisen kuukausilehden Le Monde diplomatiquen päätoimittaja Ignacio Ramonet piirsi aikaisemmin tänä syksynä lehdessään kuvaa maailman nykytilasta. Hän totesi siinä, että Lähi-itä on viime vuosikymmeninä ottanut itselleen aikaisemmin Euroopalle kuuluneen paikan maailmanpoliittisen sekasorron keskuksena. Lähi- ja Keski-idästä on tullut alue, jossa paikalliset valtataistelut sekoittuvat ongelmiin, joita kutsutaan geopoliittisiksi. Tuloksena on myrkyllinen ja räjähdysherkkä cocktail ainesosinaan uskonnollista ja poliittista intohimoa, suurpolitiikkaa sekä öljyä, ainetta, joka pyörittää teollisen kapitalismin rattaita.

Yksi pieni maa tässä isossa kokonaisuudessa on Libanon, eurooppalaisten Syyriasta ja muusta Arabi-idästä erottama, muinaista Foinikiaa jotakuinkin vastaava alue. Libanon on kieleltään ja kulttuuriltaan osa arabimaailmaa, mutta se on myös maa, jossa kansalaisen identiteetti edelleen muodostuu paljolti siitä, mihin uskontokuntaan on sattunut syntymään, siitä, kuuluuko oma perhe ja laajempi suku shiia- vai sunnimuslimeihin, druuseihin tai johonkin Libanonin lukuisista kristityistä kirkkokunnista. Jälkimmäisistä suurin ja Libanonin historiassa vaikutusvaltaisin on ollut maroniittikristittyjen kirkko.

Libanonin poliittinen järjestelmä on perustunut ja perustuu yhä kolmen suurimman uskontokunnan väliseen tasapainoon. Poliittisen vallan korkeimmalla tasolla siitä seuraa, että presidentti on maroniittikristitty, pääministeri sunni- ja parlamentin puhemies shiia-muslimi. Tasapainon säilyttämisen vuoksi Libanonissa ei ole uskallettu tehdä väestönlaskentaa yli 70 vuoteen. Jos sellainen tehtäisiin nyt, shiiat luultavasti paljastuisivat enemmistöksi.

Libanonin sisäinen tasapaino järkkyi 1970-luvun puolivälissä, ja maassa alkoi puolitoista vuosikymmentä kestänyt erittäin tuhoisa sisällissota. Siihen oli yhtenä, luultavasti tärkeimpänä syynä virallisen Libanonin huonosti kohtelemien palestiinalaispakolaisten poliittinen ja sotilaallinen järjestäytyminen suurilla pakolaisleireillä. Fatah ja muut palestiinalaispuolueet olivat nimittäin siirtyneet Libanoniin kuningas Husseinin karkotettua ne Jordaniasta syksyllä 1970 lyhyessä sodassa, jota palestiinalaiset kutsuvat Mustaksi syyskuuksi.

Libanonissa palestiinalaisjärjestöt sotkeutuivat uuden isäntämaansa sisäpolitiikkaan liittoutumalla niitten libanonilaisten kanssa, joita voitaisiin löyhästi kutsua vasemmistoksi. Tästä alkoi sisällissota, johon ensimmäisenä ulkopuolisena puuttui Libanonia mustasukkaisesti rajan takaa vartioinut arabinaapuri, Syyria. Se lähetti armeijansa rajan yli pelastamaan hätään joutunutta, lähinnä maroniittikristittyihin nojannutta oikeistoa. Uskontokuntien ja poliittisten suuntausten välinen suhde on Libanonissa hyvin monimutkainen.

Israel puolestaan sotkeutui Libanoniin, kun se vastasi palestiinalaississien Libanonin etelärajan yli tekemiin iskuihin. Vastaiskut olivat heti kovia, mutta koko voimallaan Israel puuttui Libanonin asioihin kesällä 1982 hyökätessään maavoimillaan rajan yli Beirutiin asti edeten. Palestiinan Vapautusjärjestö PLO kyllä karkotettiin Tunisiaan, mutta laajempiin tavoitteisiinsa Israel ei päässyt: se ei tehnyt loppua palestiinalaisten kansallisesta liikkeestä eikä se saanut toivomaansa hallitusta Beirutiin. Palestiinalaisten ensimmäinen intifada eli kansannousu alkoi Gazassa ja Länsirannalla vuonna 1987, ja Etelä-Libanonissa oli Israelille syntynyt vaarallinen vastustaja, shiia-muslimien poliittis-sotilaallinen järjestö Hizbullah eli Jumalan puolue. Se pakotti Israelin poistamaan viimeisetkin sotilaansa eteläisimmästä Libanonista kesällä 2000.

Libanoniin palasi sisäinen rauha 1990-luvun alussa. Sodan tuhot oli saatu korjatuiksi, kun pahaenteiset tapahtumat uuden vuosisadan koiton jälkeen ennakoivat tulevia vaikeuksia. Entinen pääministeri, sunnimuslimi ja rikas liikemies Rafik Hariri murhattiin viime vuoden helmikuussa. Hän oli vaatinut Syyrian joukkojen poistumista Libanonista tukenaan Yhdysvaltojen ja Ranskan YK:n turvallisuusneuvostossa läpi ajama päätöslauselma, jossa myös vaadittiin Hizbullahin sissien aseistariisumista Etelässä.

Viime kesänä Libanon joutui jälleen kerran maksamaan ratkaisemattomasta Palestiinan kysymyksestä. Israelin pommittaessa Gazaa etelässä Hizbullahin sissit sieppasivat kaksi israelilaista sotilasta ja surmasivat kolme muuta. Israel vastasi massiivisin pommituksin, joissa toistatuhatta libanonilaista menetti henkensä, ja joissa aineelliset tuhot olivat mittavia. Israelilaissotilaat ovat yhä vankeina, eivätkä pommitukset tuhonneet Hizbullahia, vaan päinvastoin vahvistivat sitä ja tekivät sen johtajasta, sheikki Nasrallahista sankarin monien arabien silmissä.

Haririn jälkeen on neljä muuta, Syyriaan kriittisesti suhtautunutta libanonilaista poliitikkoa tai journalistia murhattu, tuoreimpana tapauksena teollisuusministeri Pierre Gemayelin mafia-tyyppinen ampuminen toissapäivänä Beirutissa. Gemayel kuului vaikutusvaltaiseen maroniittikristittyjen sukuun. Hänen isoisänsä perusti aikoinaan oikeistolaisen Kata'ib eli falangistipuolueen, ja hänen isänsä Amin Gemayel toimi Libanonin presidenttinä 1980-luvulla. Aminin veli, siis nyt murhatun Pierre Gemayelin setä Bashir Gemayel valittiin presidentiksi kaoottisissa oloissa syksyllä 1982, mutta hänet murhattiin, ennen kuin hän ehti ottaa presidentin tehtäviä vastaan. Poliittinen gangsterismi on kuulunut Libanonin uusimpaan historiaan.

Nuori Pierre Gemayel salamurhattiin kriittiseen aikaan. Libanonin shiia-yhteisöä edustavat ministerit ovat lähteneet hallituksesta, ja hallitus on antanut suostumuksensa YK:n päätökselle selvittää Haririn murha, jossa epäilyt kohdistuvat Syyriaan tai syyrialaismielisiin voimiin. Mielenkiintoinen, kysymyksiä herättävä yksityiskohta on myös se, että attentaatti Gemayelia vastaan tehtiin vain muutamia tunteja sen jälkeen, kun Syyria oli ilmoittanut, että se palauttaa diplomaattisuhteet Irakiin niiden oltua poikki 25 vuotta. Bagdadissa istuu Saddam Husseinin jälkeinen hallitus, joka tuli valtaan amerikkalaisten hyökkäyksen seurauksena. Yhdysvallat taas ei ole saanut hallintaansa Irakia, ja viime viikkoina on huhuttu siitä, että se joutuisi turvautumaan Husseinin entisten vastustajien, Syyrian ja mahdollisesti jopa Iranin apuun.

Lähi-idässä mikään ei ole yksinkertaista eivätkä asiat aina ole sitä, miltä ne näyttävät. Ja poliittisia murhia ei yleensä tehdä sattumalta. Niistä ei voi yleensä sanoa, että sellaisia vain tapahtuu.  

 

Arkistosta löydät lisää Hannu Reimen juttuja

[home] [archive] [focus]