YLE/Ajantasa, 14.6.2007

Kosovon historiallinen tausta

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohtii Kosovon kysymystä ja  sen historiallista taustaa. Yhdysvaltojen presidentti George Bush sai viime sunnuntaina ainutlaatuisen lämpimän vastaanoton Albanian pääkaupungissa Tiranassa. Bush sanoi, että hän tukee Martti Ahtisaaren Kosovo-suunnitelmaa ja kannattaa albaanienemmistöisen maakunnan itsenäisyyttä. Mihinkään aikatauluun Yhdysvaltojen presidentti ei kuitenkaan sitoutunut.

Alkuvuodesta 1990 minulla oli tilaisuus käydä Albaniassa suomalaisen toimittajaryhmän mukana. Albania oli siihen aikaan kommunistimaaksikin poikkeuksellisen suljettu, eikä sinne saanut helposti viisumia. Sellainen järjestyi pienelle reportterijoukolle, kun Suomen ulkoministeriön korkea virkamies teki virallisen työmatkan tähän pieneen Balkanin maahan.

Albaniaa johti vielä silloin Työn Puolue — ainoa sallittu poliittinen järjestö — ja puolueen pääsihteeri Ramiz Alia, joka oli seurannut ykkösmiehen tehtävässä viisitoista vuotta aikaisemmin kuollutta kovaotteista Enver Hoxhaa. Tiranan keskustassa seisoi vielä paikallaan Stalinin patsas, viimeinen niistä; tai jos oikein tarkkoja ollaan, niin neuvostodiktaattorin syntymäkaupungissa Georgian Gorissa voi vielä nykyisinkin katsella pronssiiin valettua tunnettua hahmoa, mutta Georgia onkin poikkeustapaus, onhan se Stalinin kotimaa. Hotellimme kirjakaupasta ostin Stalininin syntymän satavuotispäivän kunniaksi vuonna 1979 julkaistun kuvakirjan; kuitenkin kuin muutosta enteillen kyseeessä oli viimeinen kappale. Uusi, pyramidinmuotoinen Enver Hoxha -museo oli vielä alkuperäisessä käytössään. Yksityisautoja ei kaduilla näyttänyt olevan yhtäkään, ja kauppojen hyllyillä oli enemmän tyhjää kuin myytävää.

Maantieteellisesti läheisen maan Romanian diktaattorin Nicolae Ceauşescun syrjäyttämisestä ja teloituksesta ei ollut silloin kulunut kahta kuukauttakaan. Yleisesti arvelimme, että pelko systeemin romahtamisesta huolestutti eniten Albanian sen aikaista hallitusta ja sen edustajia, ja että se myös kuuluisi heidän kertomassaan.

Sellaista vaikutelmaa ei heidän puheistaan kuitenkaan saanut. Jälkeenpäin ajatellen sitä voi pitää merkittävänä, sillä jäljellä ei ollut enää montakaan kuukautta siihen, kun Stalinin patsas kaadettiin ja Albania muuttui kansantasavallasta tasavallaksi. Isäntiämme ei näyttänyt niinkään kiinnostavan kommunismin romahtaminen tai romahtamattomuus omassa maassaan, vaan ennen kaikkea Kosovo, Jugoslavian autonominen maakunta, jonka albaniankielinen nimi on Kosova, ja jonka asukkaitten enemmistö on albaaneja. Jouduin erään päivällisen aikana istumaan seurueeseemme sijoitetun ilmeisen politrukin, poliittisesti luotetun puoluemiehen vieressä, ja pitkän illan aikana hän ei puhunut juuri muusta kuin siitä, kuinka Jugoslavian serbiviranomaiset sortavat albaaneja Kosovossa.

Albanialaiset nationalistit ovat aina tukeutuneet ulkovaltoihin puolustautuessaan vanhvempia naapureitaan vastaan. Jossakin mielessä voi sanoa, että heille on ollut samantekevää, onko ystävyyden vakuutuksia antanut Josef Stalin tai nuorempi George Bush. Toisen maailmansodan aikana joillekin kelpasi liittolaiseksi myös Adolf Hitler.

Enver Hoxha ihaili Stalinia kuolemaansa saakka ja tietenkin myös jäljitteli tämän vallankäyttöä. Stalin esiintyi Albanian itsenäisyyden puolustajana “titolaisten vehkeilyjä” vastaan. Sama Hoxha oli kuitenkin ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina ollut valmis liittämään Albanian Jugoslavian osavaltioksi. Itse asiassa Stalinin epäluulo Titon kaavailemaa Balkanin liittovaltiota kohtaan saattoi hyvinkin olla tärkein syy siihen, että Neuvostoliitto ja — sitä seuraten — muu kommunistinen maailma katkaisivat välinsä Jugoslaviaan vuonna 1948. Välirikko tarjosi samalla Enver Hoxhalle ja hänen ryhmäkunnalleen tilaisuuden irtautua Jugoslavian syleilystä. Myöhemmin Hoxha sitten katkaisi välinsä myös Moskovaan ja haki apua vieläkin kauempaa, maolaisesta Kiinasta pettyen siihenkin puhemiehen poismenon jälkeen.

On mielenkiintoista, että Albanian johtajat ovat käyttäytyneet aika lailla samalla tavoin, olivatpa he  antikommunisteja niin kuin nykyisin tai stalinisteja niinkuin 45 vuoden ajan toisen maailmansodan jälkeen. Balkanin myrskyisessä historiassa he ovat etsineet liittolaisekseen sellaisen valtion ja valtaryhmittymän, jonka etuihin on sattunut juuri silloin kuulumaan Albanian itsenäisyyden puolustaminen. Syitä tähän voi hakea historiasta, joka johti Albanian valtion syntyyn.

Albanialaisten kansallinen herääminen alkoi 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä ja se perustui ennen kaikkea yhteiseen albanian kieleen. Uskonto ei voinut yhdistää heitä samalla tavoin kuin esimerkiksi ortodoksinen kristinusko yhdistää serbejä tai kreikkalaisia. Albaaneitten joukossa on sekä muslimeja että ortodoksisia ja katolisia kristittyjä, ja nationalistit ovat puolustaneet Albanian itsenäisyyttä sekä islamilaista Turkkiä että kristittyä Serbiaa vastaan.

Kaikista ulkovalloista Yhdysvallat on erityisen kätevä liittolainen, koska se on kaukana, se on länsivaltojen johtaja ja sen intresseihin kuuluu Serbian perinteellisen ystävän, Venäjän, vaikutusvallan vastustaminen Balkanilla. Albanian johtajat perustelevat ystävällisiä suhteitaan Yhdysvaltoihin myös historialla. Presidentti Woodrow Wilson esti Albanian jaon ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja Yhdysvaltojen johtama NATO pommitti Serbiaa keväällä 1999 luoden nykyisen tilanteen, jossa Kosovon itsenäisyydestä puhutaan.

Muun muassa näihin asioihin viittasi pääministeri Sali Berisha presidentti Bushin kanssa pitämässään yhteisessä lehdistötilaisuudessa Tiranassa viime sunnuntaina. Harvassa muussa maassa on Yhdysvaltojen presidentti saanut vastaanottaa sellaista ylenpalttista kiitoksen vuodatusta kuin George Bush kahdeksantuntisella vierailullaan Albaniassa. Kunnialaukausten lisäksi Bushille osoitettiin pysyvämpääkin huomiota nimeämällä katu Tiranassa hänen mukaansa. Pääministeri Berisha kutsui George Bushia suurimmaksi ja merkittävimmäksi vieraaksi, joka koskaan kaikkina aikoina on käynyt Albaniassa.

Näitä sanoja voi itse kukin verrata viime vuosien historiaan ja tehdä omat johtopäätöksensä. Sali Berishan puheessa huomiotani herätti myös toinen kohta. Pääministeri sanoi, että albanialaiset ovat kärsineet enemmän kuin mikään muu kansa koskaan Balkanilla tai Euroopassa. Ei ole oikein vähätellä minkään kansan tai ihmisryhmän kovia kokemuksia, ja albanialaiset ovat aivan varmasti saaneet osansa viime vuosisadan kauheuksista Euroopassa. Ehkä on tiettyyn rajaan saakka ymmärrettävääkin se, että itse kukin liioittelee oman ryhmänsä, heimonsa, kansansa kovia kohtaloita ja raskasta historiaa. Mutta siitä huolimatta...  ehkä joskus tekisi hyvää katsoa asioita muustakin kuin omasta näkökulmasta.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Balkan

 

[home] [archive] [focus]