YLE/Ajantasa, 11.10.2007

"Päivänpaistepolitiikkaa" Koreassa

Hannu Reime

Vuorossa on torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohtii Etelä- ja Pohjois-Korean suhteita viime viikon huipputapaamisen jälkeen.

Molemmat miehet ovat kuusissakymmenissä. He ovat juuri allekirjoittaneet asiakirjan, nousevat seisomaan ja ottavat toisiaan kädestä nostaen ne urheilijamaisesti korkealle ilmaan. Hymy on ehkä hieman väkinäinen, mutta hymy joka tapauksessa. Toisella miehellä on yllään tumma puku ja solmio, toisella vaaleanruskea, urheilullisempi asu. Korean Tasavallan presidentti Ro Mu Hyun ja Korean Demokraattisen Kansantasavallan johtaja Kim Jong Il ovat panneet nimensä julistukseen, jossa Etelä- ja Pohjois-Korea ilmoittavat yhteisestä päämäärästään, rauhansopimuksesta.

Etelä- ja Pohjois-Korean toinen huippukokous pidettiin viime viikolla Pohjoisen pääkaupungissa Pyongyangissa kuten ensimmäinenkin seitsemän vuotta sitten. Silloin Etelän presidenttinä oli Ro Mu Hyunin edeltäjä Kim Dae Jung. Pohjoisessa valtiota johti silloinkin sama Kim Jong Il, jolle tehtävä siirtyi hänen isänsä Kim Il Sungin kuoleman jälkeen 13 vuotta sitten.

Pohjois- ja Etelä-Korea ovat olleet sotatilassa 57 vuotta. Varsinaista — ja erittäin tuhoisaa — sotaa kesti kolme vuotta, minkä jälkeen Korean kahden valtion suhteita on säädellyt aseleposopimus. Kylmän sodan viimeinen rintamalinja myötäilee maapallon 38. leveyspiiriä Korean niemimaalla. Se on todellakin aselevon hiljentämä rintama eikä kahden valtion välinen normaali raja. Se on myös mielivaltainen siitä syystä, että kuinka tahansa arvioituna Korea on yksi maa ja korealaiset yksi kansa, jolla on yhteinen kieli ja jaosta huolimatta yhteinen kulttuuri.

Suhteitten lämmittämistä Pohjoiseen kutsutaan Etelässä ”päivänpaistepolitiikaksi”. Sen aloitti presidentti Kim Dae Jung viime vuosikymmenellä, ja sitä on jatkanut hänen seuraajansa Ro. Odotukset ovat ehkä olleet korkeammalla kuin tulokset. Tai ainakaan niistä ei voi sanoa, että ne olisivat olleet nopeita, jos tavoitteena pidetään niemimaan valtioitten yhdistymistä.

Pyongyangin yhteinen rauhanjulistus allekirjoitettiin viikko sitten. Vain päivää aikaisemmin oli Kiinan pääkaupungissa päästy yhteisymmärrykseen, siitä että Pohjois-Korea luopuu ydinaseestaan ja sen kehittelemisestä. Neuvotteluihin Pohjois-Korean ydinvarustelusta ovat Korean valtioitten lisäksi ottaneet osaa Yhdysvallat, Kiina, Japani ja Venäjä. Niistä Yhdysvallat ja Kiina taistelivat joukkoineen toisiaan vastaan Koreassa 1950-luvun alussa, ja silloinen Venäjä, siis Neuvostoliitto, lähetti niemimaalle ainakin sotatarvikkeita.

Nykyisissä maailmanpoliittisissa asetelmissa Korea on todella toista maata, jäänne menneisyydestä, joka sittenkään ei ole niin kaukana. Pohjois-Korea — Korean Demokraattinen Kansantasavalta — on yksi viidestä jäljellä olevasta kommunistimaasta sanan täsmällisessä merkityksessä, siinä mielessä, että poliittista valtaa käyttää kommunistinen tai marxilais-leniniläinen puolue. Pohjois-Koreassa tosin tohtori Marx ja varatuomari Uljanov on jätetty aika lailla sivuun, ja heidän ajatustensa sijaan on jo vuosikymmeniä propagoitu omavaraisuutta korostavaa juche-aatetta, jonka keksijänä palvotaan Kim Il Sungia ja edelleen kehittäjänä hänen poikaansa Kim Jong Iliä. Molempia ympäröi sellainen henkilönpalvonta, että jopa Stalinin ja Maon kultit jäävät siitä jälkeen. Isä-Kimin lähes jumalallisia ja Poika-Kimin melkein yhtä suuria ominaisuuksia on hehkutettu sitä enemmän, mitä eristyneemmäksi Pohjois-Korea on jäänyt muusta maailmasta. Vielä 1950-luvun loppupuolella ja 1960-luvun alussa Pyongyang ei kovin suuresti eronnut Varsovan liittoon kuuluneitten maitten pääkaupungeista Euroopassa. Kaupungissa asui kosolti itäeurooppalaisia teknisiä asiantuntijoita, ja Pohjois-Korean senaikainen talouskasvu jätti Etelän jälkeensä. Viime vuosina Pohjoisessa on jopa ollut nälänhätää.   

Pohjoista paljon syvällisemmin onkin viime vuosikymmeninä muuttunut Etelä, Korean Tasavalta. Riisiä tuottanut maatalousmaa on noussut johtavien teollisuusvaltioitten joukkoon niin, että nykyisin eteläkorealaisten elintaso on länsieurooppalaista luokkaa. Etelän talous kehitettiin valtion tiukkaan ohjaamana kapitalismina, joka viime vuosien ajanhengen mukaisesti on nyt avattu kiinteäksi osaksi vallitsevaa maailmantaloutta. Etelä-Korea on myös 1990-luvulta lähtien demokratisoitunut oltuaan menneinä vuosikymmeninä Mussolinin Italiaan, Francon Espanjaan ja Pinochetin Chileen verrattava diktatuuri. Kuten toisessa entisessä diktatuurimaassa valtameren takana, Brasiliassa, myös Etelä-Koreassa on demokratiaa ajanut poliittisesti tietoinen työväenliike vahvoine ammattiyhdistyksineen.

Ei ole sattuma, että Etelä-Korean hallitukset aloittivat päivänpaistepolitiikkansa Berliinin muurin murtumista ja itäblokin lakkauttamista seuranneina vuosina. DDR:n romahdus ja koko entisen Itä-Saksan yhdistyminen Länsi-Saksaan maksoivat paljon, mutta vastaavanlainen kertarysäys toisella laidalla Euraasian mannerta kävisi Etelä-Korealle taloudellisesti kestämättömäksi. Länsi- ja Itä-Saksan elintasokuilu oli syvä, mutta pieni ja hallittava verrattuna siihen, mikä vallitsee Etelä- ja Pohjois-Korean välillä. Ja Berliinin muurista ja Stasin urkinnastakin huolimatta elämä DDR:ssä oli vapaata verrattuna elämään Korean Demokraattisessa Kansantasavallassa. Ihmisten väliset yhteydet yli Korean jakavan demarkaatiolinjan ovat olemattomia, kun taas länsisaksalaiset saattoivat helposti vierailla Itä-Saksassa, ja Idän eläkeläiset saivat vapaasti muuttaa länteen. Mistään tällaisesta ei ole puhettakaan Koreassa.

Etelä- ja Pohjois-Korean hallituksilla on yhteisenä intressinään pitää tilanne vakaana ja hallittuna tulenaralla niemimaalla. Pohjoisen äkillinen romahdus olisi Etelälle taloudellinen ja sosiaalinen katastrofi, jota pahempaa voisi tuskin edes kuvitella uutta sotaa lukuun ottamatta. Pohjois-Korean valtaapitävien tärkeimpänä strategisena tavoitteena taas on vallitsevan järjestelmän säilyttäminen ja sellaisen kehityksen estäminen, mikä nähtiin Itä-Euroopassa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Pohjois-Korean johtajat ovat myös oivaltaneet sen yksinkertaisen tosiasian, että ydinase antaa kummasti voimaa ja valtaa ja saa vastapuolen kuuntelemaan ja neuvottelemaan vakavasti. Tässä asiassa heidän käsityksiään eivät ainakaan ole heikentäneet Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin ja Iranin painostaminen ja uhkailu sodalla. Siinä, missä Iran on pyrkinyt peittelemään ydinhankkeitaan, Pohjois-Korea on käyttäytynyt kuin itsensäpaljastaja. Ja se näyttää kannattaneen.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]