YLE/Ajantasa, 15.2.2007

Ydinaseet ja valta

Hannu Reime

Pohjois-Korean ydinohjelman keskeyttämisestä päästiin alkuviikolla sopuun Pekingissä käydyissä neuvotteluissa. Samaan aikaan Yhdysvallat on jatkanut Iranin syyttämistä ja painostamista. Hannu Reime pohtii iltapäiväkolumnissaan Pohjois-Korean ja Iranin ydinhankkeita ja sitä, kuinka eri tavalla Yhdysvallat suhtautuu niihin.

Helsingin Sanomien kolumnisti Olli Kivinen kuvaili toissapäiväisellä palstallaan Pohjois-Korean ydinaseneuvotteluja ”maailman oudoimmaksi näytelmäksi”: jos sellainen laadittaisiin teatterille, käsikirjoitus hyllytettäisiin mahdottomana. Kivinen toteaa, että Pohjois-Korea, ”rutiköyhä, kommunistisesta diktatuurista perinnölliseen perhediktatuuriin siirtynyt kehitysmaa” on pyörittänyt ”Yhdistyneitä kansakuntia ja sen jäseniä mielensä mukaan.”

Toisen maailmansodan jälkeisiä tuntoja heijastava eurooppalainen kirjallisuus on tuottanut aika erikoisia teatteriesityksiä, joten Olli Kivisen havainnosta voi päätellä, että Kiinan pääkaupungissa istuneet neuvottelijat ovat käyttäytyneet oudommin kuin Samuel Beckettiin luomat hahmot näyttämöllä: tuntemattomaksi jäävää Godot'ta odottavat kulkurit näytelmässä Huomenna hän tulee tai roskapönttöön tungetut ihmiset teoksessa Leikin loppu.     

Yritys estää Pohjois-Korean ydinvarustelu on kuitenkin vain yksi juoni suuremmassa näytelmässä, joka kokonaisuudessaan on yhtä absurdi eli järjenvastainen kuin se osa, jonka näyttämöllepano sijoittuu Kaukoitään. Siinä kokonaisuudessa Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-ilin käyttäytyminen osoittautuu suhteellisen järkiperäiseksi oman edun puolustamiseksi ja muitten toiminta yhtä lailla absurdin teatterin sukuiseksi. Loppujen lopuksi kysymys on vallasta, jota Kim Jong-il puolustaa Korean niemimaan pohjoisosassa, Yhdysvaltojen hallitus niin suuressa osassa maailmaa kuin mahdollista. 

Kim lähipiireineen on hyvinkin voinut todeta, että ydinaseen — pienenkin — omistaminen antaa kummasti valtaa ja saa muun maailman kuuntelemaan ja ottamaan sellaisen haltijan vakavasti. Yhdysvallat on neuvotellut Pohjois-Korean kanssa toistakymmentä vuotta, ja neuvotteluja on käyty siitä riippumatta, onko presidenttinä Valkoisessa talossa istunut demokraatti Clinton tai, kuten nyt, uuskonservatiivinen republikaani Bush. Milloin keskeytyneissä, milloin taas jatkuneissa neuvotteluissa Pohjois-Korea on todella näyttänyt pyörittäneen muuta maailmaa. 

Yhdysvaltojen nykyhallinnon virkamiehet ja ideologit eivät ole uhanneet Pohjois-Koreaa sotatoimilla tai puhuneet maan regiimin eli poliittisen järjestelmän muuttamisesta niin kuin tehtiin ennen hyökkäystä Irakiin neljä vuota sitten — tai kuten on tehty ja tehdään edelleen suhteessa Iraniin. Jos Iran todella tavoittelee ydinasetta, mikä on hyvinkin mahdollista, niin hankkeen motiivina on varmasti samanlainen ajattelu kuin Pohjois-Koreassa: ydinase hillitsee hyökkääjää, tässä tapauksessa Yhdysvaltoja ja sen apulaista, ydinasein varustautunutta Israelia.

Uhkailu Irania vastaan on voimistunut viime päivinä ja viikkoina. Yhdysvallat harjoittaa Persian lahdella painostusta, jota ennen kutsuttiin tykkivenediplomatiaksi — nykyisin tämänlaatuisen diplomatian välineet vain ovat tykkiveneitä järeämpiä lentotukialuksia. Euroopan Unionista vuodatettiin tällä viikolla julkisuuteen paperi, jossa synkästi todetaan, ettei Iranin ydinvarustautumista enää voida estää. Financial Times –lehti pitää varmana, että tällaiseen asiakirjaan tulevat vetoamaan ne, jotka kannattavat sotatoimia Irania vastaan.

Yhdysvallat on viime päivinä muuttanut linjaansa niin, että Iranin ydinasehankkeet on jätetty hieman sivummalle. Nyt Irania moititaan paljon keveämmistä aseista, pommeista, joita aseelliset irakilaisryhmät asettavat maanteille, ja joitten uhrina on kuollut satoja amerikkalaisia sotilaita. Irania syytetään niitten toimittamisesta Irakiin.

Amerikkalaisupseerien syytökset eivät kuulosta kovin vakuuttavilta, sillä vaarallisimmat aseelliset vastarintaryhmät Irakissa värväävät kannattajansa sunnien yhteisöistä. Iranin Islamilainen Tasavalta on shiialainen maa, ja Irakissa sillä on parhaat suhteet puolueisiin, jotka istuvat maan hallituksessa. Se taas on hallitus, jonka vallassa pysymistä Yhdysvallat ainakin teoriassa yrittää armeijallaan ja merijalkaväellään puolustaa.

Yhdysvaltojen esittämät syytökset tuovat mieleen vähän yli neljän vuoden takaiset ajat, kun Saddam Husseinia syytettiin yhteistyöstä al-Qaidan terroristien kanssa. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että Irania vastaan käydään nyt hieman samankaltaista kampanjaa kuin se, jolla hyökkäys Irakiin yritettiin oikeuttaa kevättalvella 2003 ja sitä edeltäneinä kuukausina.

Brittiläisessä Independent –lehdessä kirjoittava Patrick Cockburn tekee Irania vastaan suunnatuista syytöksistä mielenkiintoisen havainnon: Yhdysvaltojen kanta Irakin sotilaalliseen kykyyn on nyt täsmälleen päinvastainen kuin neljä vuotta sitten. Silloin presidentti Bush ja häntä myötäillyt Britannian pääministeri Blair varoittivat, että Irak on teknisesti niin edistynyt maa, että se pystyy tuottamaan pitkän kantomatkan ohjuksia ja hyvin pian niihin käypiä ydinkärkiä. Nyt Washingtonista annetaan ymmärtää, etteivät irakilaiset itse pysty kokoamaan edes tehokkaita tienvarsipommeja, vaan sellaisia täytyy hankkia Iranista.

Yhdysvaltojen erilainen suhtautuminen Pohjois-Koreaan ja Iraniin kertoo paljon nykymaailmasta. On mielenkiintoista, että niin Amerikassa kuin muuallakin on viime viikkoina kuultu monia konservatiivia ääniä, jotka varoittavat militaristisesta ulkopolitiikasta ja turvautumisesta pommeihin neuvottelujen sijaan. Pääministeri Margaret Thatcherin ulkoministerinä toiminut Douglas Hurd kehottaa Yhdysvaltoja neuvottelemaan sellaisten vastustajiensa kuin Iranin ja palestiinalaisen islamistijärjestön Hamasin kanssa. Pitäisi luopua imperiumien aikaan palautuvasta ajatuksesta, että suostuminen neuvotteluihin olisi jokin suosionosoitus, lordi Hurd toteaa haastattelussaan. Vastapuolen kuuntelu ei ole mitään muuta kuin merkki terveen järjen käytöstä.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Persianlahti, Yhdysvaltain politiikka

 

[home] [archive] [focus]