YLE/Ajantasa, 16.11.2006 YLE/Ajantasa, 16.11.2006
Hannu Reime
Presidentti Bushin hallitus Yhdysvalloissa odottaa parhaillaan asettamansa toimikunnan ehdotuksia siitä, kuinka Irakin selkkaus tulisi ratkaista. Väkivalta Irakissa kovenee päivä päivältä ja viikko viikolta, ja tapahtumat ovat karkaamassa Yhdysvaltojen ja Britannian joukkojen hallinnasta. Hannu Reime pohtii torstain iltapäiväkolumnissaan Irakia.
Maailman hallitseminen on vaikeaa jopa valtiolle, jota nykyisin kutsutaan ainoaksi jäljellä olevaksi supervallaksi. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin Britannian ja joidenkin, ”uudeksi Euroopaksi” ylpeästi kutsuttujen valtioitten tuella on vakaitten olojen sijasta saattanut Kaksoisvirran maan tilaan, jota yleisessä kielenkäytössä kutsutaan anarkiaksi. Saddam Husseinin raa'an diktatuurin on korvannut vieläkin raaempi, aseellisten ryhmien kaoottinen väkivalta, johon miehitysjoukot vastaavat ainakin yhtä kovin ottein. Millään muulla tavalla amerikkalaiset eivät näytä pystyvän pitämään tilannetta edes jotenkin hallinnassaan. Henkensä menettäneitten irakilaisten määrää kuvaa kuusinumeroinen luku.
Vallitsevissa oloissa Yhdysvallat ei voi vetäytyä Irakista, koska joukkojen poistaminen sinetöisi lopullisesti koko hankkeen epäonnistumisen. Irakiin ei suinkaan jäisi ystävällismielistä hallitusta — pohjoisia kurdialueita kenties lukuun ottamatta — vaan miliisijoukkojen kontrolloimista vyöhykkeistä koostuva poliittis-uskonnollinen tilkkutäkki. Ja vaikka Irak pysyisikin valtiollisesti koossa, hallitus Bagdadissa tuskin olisi kovin amerikkalaismielinen.
Presidentti Bush odottaa nyt asettamansa toimikunnan ehdotuksia, joitten pitäisi olla valmiita ensi kuussa. Lontoossa pääministeri Blair on jo puhunut siitä, että olisi ehkä järkevää pyytää apua kahdelta Irakin naapurimaalta, Syyrialta ja Iranilta. Ongelmana on se, että molemmat ovat Washingtonin mustalla listalla. Ne ovat itse asiassa alueen ainoat maat, jotka Irakin miehityksen jälkeen ovat valtioina Yhdysvaltojen valtapiirin ulkopuolella. Iraniin amerikkalaisilla ei ole ollut edes diplomaattisuhteita lähes kolmeen vuosikymmeneen.
Iran ja Syyria ovat hyvin erilaisia maita alkaen siitä, että Syyria on osa arabimaailmaa, Iran taas ikivanhan Persian perillinen. Niitä yhdistävät toisiinsa oikeastaan vain huonot suhteet Yhdysvaltoihin. Toisena yhteisenä vihollisena niillä on ollut Irak silloin, kun Saddam Hussein hallitsi maata.
Syyria on saman, alun perin yleisarabialaisen Ba'ath-puolueen johtama diktatuuri, jonka irakilaista haaraa Saddam Hussein johti yksinvaltiaana omassa maassaan. Syyria jopa osallistui suureen kansainväliseen sotaliittoutumaan, joka viisitoista vuotta sitten karkotti Husseinin joukot tämän valtaamasta Kuwaitista.
Iran puolestaan kävi 1980-luvulla kahdeksan vuotta kestäneen äärimmäisen katkeran sodan Irakia vastaan. Iranin kannalta kyseessä oli puolustustaistelu, sillä Saddam Hussein aloitti sodan kuvitellen voivansa muutamassa kuukaudessa kaataa imaami Khomeinin nimissä hallinneen uuden islamilaisen tasavallan, joka oli syrjäyttänyt shaahin hallituksen ja samalla kääntänyt Iranin Yhdysvaltojen tärkeimmästä alueellisesta liittolaismaasta sen katkeraksi viholliseksi.
Iranin ja Irakin sodassa Yhdysvallat muodollisesta puolueettomuudestaan huolimatta tuki Saddam Husseinin Irakia. Myöhempien tapahtumien valossa asia saattaa näyttää oudolta, mutta selitys on yksinkertainen: ns. reaalipolitiikka. Iranin Islamilaista Tasavaltaa pidettiin näistä kahdesta maasta vaarallisempana Washingtonin tulkitsemien valtioetujen kannalta.
Virallisen Amerikan suhteet Saddam Husseiniin olivat tuohon aikaan — vain vähemmän kuin parikymmentä vuotta sitten — erinomaiset. Amerikkalaiset antoivat Irakille tiedustelutietoja Iranin armeijan liikkeistä ja jopa painoivat villaisella sen, että toukokuussa 1987 Irak upotti ranskalaisvalmisteisilla ohjuksilla Yhdysvaltojen laivastoon kuuluneen fregatti Starkin Persian lahdella surmaten lähes 40 amerikkalaista merisotilasta. Myöhempi välien katkaiseminen Husseiniin johtui muista syistä: Irakin diktaattori alkoi luulla itsestään liikoja; renki käyttäytyi isännän tavoin.
Vähän toista vuotta Starkin upottamisen jälkeen Persian lahdella sattui myös toinen ihmishenkiä vaatinut välikohtaus, joka niin ikään osoitti, kumman puolella Yhdysvaltojen sympatiat Iranin-Irakin sodassa olivat. Amerikkalainen sotalaiva Vincennes ampui kaksi ohjusta iranilaiseen siviilikoneeseen surmaten kaikki koneessa olleet 290 matkustajaa. Iranin lentoyhtiön Airbus oli matkalla Bandar Abbasista Iranista Dubaihin. Tätä historiaa muistellessa tulevat jotenkin mieleen Israelin tuoreet ”vahingot” Beit Hanounissa Gazassa ja Khiamissa Etelä-Libanonissa.
Brittiläinen sotakirjeenvaihtaja, erinomainen reportteri ja humaani kirjoittaja Robert Fisk kuvaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan matkaansa iranilaisessa sotilasjunassa vuonna 1983. Juna toi rintamalta Irakin kaasuhyökkäyksessä loukkaantuneita, verta yskineitä ja tuskissaan vääntelehtineitä iranilaisia sotilaita, joitten tapaaminen kuului kaiken nähneen Fiskin järkyttävimpiin kokemuksiin. Samaan aikaan Yhdysvaltojen silloisen presidentin henkilökohtainen edustaja Donald Rumsfeld vieraili Bagdadissa ja keskusteli siellä ystävällisessä hengessä Saddam Husseinin kanssa. Sama Rumsfeld, puolustusministeri ja yksi Irakin sodan pääsuunnittelijoista nuoremman George Bushin hallituksessa, on nyt joutunut eroamaan Irakin vastoinkäymisten ja republikaanien vaalitappion takia.
Yksi Saddam Husseinin syrjäyttämisen tärkeimmistä seurauksista on ollut Iranin aseman vahvistuminen Persian lahden tuntumassa. Jos Yhdysvallat todella yrittää hakea Iranista tai Syyriasta apua vaikeuksiinsa Irakissa, se osoittaa vain vanhan reaalipoliittisen linjan jatkumista, jota puheet ”demokratian levittämisestä” ja ”uudesta Lähi-idästä” ovat vain vaivoin peitelleet. Toinen kysymys on tietenkin se, suostuuko Iran kaupankäyntiin Irakiin juuttuneitten amerikkalaisten kanssa, tai jos suostuu, niin millä hinnalla, luultavasti aika kovalla, onhan Yhdysvallat ja suuri osa muutakin maailmaa painostanut ja uhkaillut Irania pitkään maan ydinhankkeitten johdosta. Sitä paitsi Iranin ja Syyrian mahdollisuudet vaikuttaa Irakin asioihin ovat nekin varsin rajallisia, jos asiasta jotakin kaupankäyntiä todella syntyisi. Iranin etujen mukaista on joka tapauksessa asioitten rauhallinen tarkkailu. Sillä on naapurinaan Irakin lisäksi toinenkin kaoottinen maa, Afganistan, jonne Yhdysvallat ja muut länsimaat niin ikään yrittävät luoda järjestystä. Yhdysvallat on joutunut jälleen kerran toteamaan, että vallalla on rajansa.
Ks. myös:
Arkistosta löydät lisää Hannu Reimen juttuja