2.9.2008 **** Etusivulle

Suurvaltapeliä Kaukasuksella

Tapani Lausti

Georgian tapahtumien nostattamat reaktiot osoittavat huomattavan osan eurooppalaisista — ja suomalaisista — poliitikoista elävän amerikkalaisen imperiumin ideologien luomassa rinnakkaistodellisuudessa. Tässä unimaailmassa Serbian pommittaminen oli humanitaarista, hyökkäys Irakiin itsepuolustusta ja Afganistanin miehitys demokraattista. Kosovon itsenäistyminen oli laillista kun taas Venäjän interventio Kaukasuksella oli Hitlerin ja Stalinin otteisiin verrattava aggressio. (Ks. Nebojsa Malic: Mystery in Moscow, Antiwar.com, 28.8.2008)

Pääministeri Matti Vanhanen sanoi: "Meille on pettymys, että sotilaallisen voiman käyttö on vielä tänä päivänä osa Venäjän ulkopolitiikkaa. Se on vakava poikkeus kansainvälisessä yhteisössä sovituista periaatteista." Vanhanen ei tietenkään pohdi, miten Yhdysvaltain ja sitä lähellä olevien maiden väkivalta Irakissa ja Afganistanissa sopii "sovittuihin periaatteisiin".

Suomen länsimielinen eliitti suhtautuu enemmän tai vähemmän suopeasti kaikkeen, mihin Yhdysvallat ryhtyy. Washingtonin omaneduntavoittelu kätkeytyy hyminään demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Kun nämä unissakävelijät näkevät sitten Venäjän käyttäytyvän suurvallan elein, aletaan etsiä rankaisumenetelmiä karhun lannistamiseksi.

Yhdysvaltalainen kansainvälisen politiikan professori Ronald Steele huomauttaa, että tällainen uhittelu jättää huomiotta suurvaltapelin perinteiset ominaisuudet. Suurvallat vaativat heikoilta naapureiltaan alistuvaa asennetta. On epärealistista odottaa Moskovan suhtautuvan välinpitämättömästi strategisesti tärkeällä Kaukasuksen alueella ilmeneviin poliittisiin suhdanteisiin. Steele muistuttaa suurvaltojen aina silmäilevän levottomina "vaikutuspiiriään". Ikävä asia, mutta näin nykyinen maailma toimii. Mikään maa ei ole vaatinut naapureiltaan kunnioitusta niin voimakkaasti kuin Yhdysvallat. (Ronald Steele: A Superpower Is Reborn, The New York Times, 24.8.2008)

Yhdysvaltain hegemoniset tavoitteet ulottuvat myös kauas sen lähialueilta. Washington on Neuvostoliiton romahdettua suhtautunut ylimielisesti Venäjän kansainväliseen rooliin. Tunnettu yhdysvaltalainen Venäjän tuntija Stephen Cohen on kuvannut, miten Yhdysvallat on tehnyt kaikkensa provosoidakseen Kremliä. Moskovalle annettuja lupauksia on rikottu, siltä on vaadittu yksipuolisia myönnytyksiä, sen sisäisiin asioihin on alinomaa puututtu ja sitä on saarrettu sotilaallisesti (The New American Cold War, The Nation, 21.6.2006; ks. myös Philip Hammond: The politics of recognition, spiked, 28.8.2008; Finland and the new Cold War).

Suomalaista "Nato-keskustelua" käydään enimmäkseen irrallaan näistä maailman realiteeteista. Suomessa ei kiinnitetä juuri lainkaan huomiota siihen, miten Yhdysvallat on toiminnallaan pannut alulle sen laittomuuden kierteen, johon Venäjä on nyt lähtenyt mukaan. Amerikkalaisen eliitin lumoissa oleva Alexander Stubb kuvittelee maailmanhistorian lehden nyt kääntyneen. Kuitenkin johtavat Nato-maat ovat tehneet monissa yhteyksissä selväksi, etteivät ne piittaa maiden alueellisesta loukkaamattomuudesta tai suvereenisuudesta. Kosovon ja Serbian taannoinen silmitön pommittaminen Naton "uskottavuuden" pönkittämiseksi oli niinikään osoitus Yhdysvaltain ja sen liittolaisten häikäilemättömyydestä.

Suomen Nato-mieliset käyttävät nyt luonnollisesti Venäjän reaktiota Georgian hyökkäykseen todisteena Nato-jäsenyyden välttämättömyydestä. Realistinen Nato-vastaisuus perustuu kuitenkin käsitykseen, että maailman oloja horjuttavan valtion johtama järjestö ei lisää kenenkään turvallisuutta. Etelä-Ossetian ja Georgian tapahtumat ovatkin jälleen yksi osoitus siitä, miten Yhdysvallat ulkopolitiikallaan vaarantaa rauhaa konflikteille alttiilla alueilla. Kaukasuksen kriisin puhjettua monien Euroopan maidenkin johtajat alkoivat, Hammondia lainatakseni, nopeasti juopua omasta retoriikastaan Venäjää tuomitessaan.

 

Vieraile arkistossa: Venäjä, Yhdysvaltain politiikka, Nato, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Hannu Reime, David Chandler, Misha Glenny

 

[home] [archive] [focus]