YLE/Radiouutiset
— Maailmanpolitiikan arkipäivää, 13.12.2002
YLE/Radiouutiset
— Maailmanpolitiikan arkipäivää, 13.12.2002
Hannu Reime
Maailmanpolitiikan arkipäivää – ohjelmassa pohditaan arabimaailman tilaa Yhdysvaltojen, Israelin, islamin ja diktatuurin puristuksessa. Haastateltavana on Ranskassa asuva tunisialainen kirjailija Lafif Lakhdar, joka tunnetaan uskonnon ja diktatuurin arvostelijana. Ohjelman ”Uskonnoton ääni islamin maailmasta” on toimittanut Hannu Reime.
[LL: As-salaam `al-aikun, ana – ismi al-`Afif al-´Akhdar … ]
"Hyvää päivää, nimeni on Lafif Lakhdar ja olen syntynyt Tunisiassa ja asun Ranskassa." Näin esittelee itsensä suomalaisille radion kuuntelijoille Lafif Lakhdar omalla äidinkielellään. Hän vaihtaa pian kuitenkin toiseen, Euroopassa tutumpaan kieleen:
[LL: Je m’appelle Lafif Lakhdar. Je suis écrivain de mon métier. Je suis tunisien, établi en France depuis longtemps. J’écris dans la presse arabe, parfois dans la presse française. Je parle dans les télés, certaines télés qui accepte bien d’avoir – de me donner l’hospitalité. Je parle parfois dans le BBC etc. Voilà tout.]
"Olen siis ammatiltani kirjailija ja olen asunut Ranskassa pitkään. Kirjoitan arabian- ja toisinaan myös ranskankielisiin lehtiin. Esiinnyn niillä TV-kanavilla, jotka antavat siihen mahdollisuuden, ja toisinaan myös BBC:ssä. Siinä kaikki."
Keskustelen Lafif Lakhdarin kanssa hänen asunnossaan Noisy-le-Grand –nimisessä Pariisin asumalähiössä. Talo on valtavan suuri futuristinen betoninen kompleksi. Aikoinaan se oli arkkitehtoninen nähtävyys, ja on sitä oikeastaan vieläkin, vaikka onkin päässyt vuosien kuluessa pahasti rappeutumaan. Ilkivalta, töherrykset ja ihmiseritteitten hajut tunkevat päälle rappukäytävässä ja hississä. Myös väkivalta on yleistä täällä samoin kuin muissakin vastaavanlaisissa Pariisin lähiöissä, joista monet alkavat olla sataprosenttisesti siirtolaisten asumia.
Mutta kunhan pääsemme sisään kirjailija Lakhdarin kotiin, asunto osoittautuu hyvin miellyttäväksi. Se on sijoitettu kahteen kerrokseen; kalustus on äärimmäisen niukkaa, kirjoja ja lehtiä, arabiaksi ja ranskaksi kaikkialla. Silmiin sattuu viisi vuotta sitten ilmestynyt fyysikkojen Alan Sokal ja Jean Bricmont kirjoittama Impostures intellectuelles, ’Älyllisiä huijauksia,’ joka vastaansanomattoman yksityiskohtaisesti lyö hajalle postmodernismin ja muut taannoiset muotiaatteet Euroopan yliopistopiireissä.
Lakhdar itse on samanlainen kuvainkaataja, joka omassa arabialais-islamilaisessa kulttuuripiirissään on ottanut työkseen osoittaa, että keisari kulkee ilman vaatteita, että arabimaat ovat jääneet pahasti jälkeen kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä, ja että islam ei ole mikään ratkaisu niin kuin islamistit väittävät. Siinä ympäristössä moisten ajatusten esittäminen voi olla vaarallista eikä useinkaan jää seurauksia vaille. Kuluneena syksynä Lafif Lakhdar erotettiin Lontoossa ilmestyvästä al-Hayat –lehdestä, jossa hän oli pitänyt kerran viikossa julkaistua palstaansa vapaamielisille kirjoittajille varatuilla sivuilla. Lehden omistaa saudiprinssi Khalid bin Sultan. Jo aikaisemmin Lakhdar oli kerran erotettu kahdeksi kuukaudeksi, mutta nyt potkut olivat lopulliset. Erottaminen johtui kommenteista, joita hän oli esittänyt qatarilaisen TV-aseman al-Jaziran keskusteluohjelmassa. Hän oli muun muassa vaatinut sukupuolten tasa-arvoa arabimaailmaan ja sanonut, että musliminaisen pitäisi saada omassa maassaan samanlainen asema kuin eurooppalaisella, amerikkalaisella tai venäläisellä naisella on omassa maassaan. Tähän ohjelman juontaja — ja on tärkeää huomata, että kyseessä oli avoimuuttaan mainostavan al-Jaziran juontaja eikä Lakhdarin vastaväittäjä — oli huomauttanut, että haluaako kirjailija kenties, että naiset arabimaissa kulkisivat kaduilla alasti. Lakhdar oli vastannut, että eivät naiset muissakaan maissa kulje kaduilla alasti, vaikkei heidän elämäänsä rajoitetakaan niin kuin sitä rajoitetaan islamilaisissa maissa. Lakhdar sanoi tässä ohjelmassa myös, ettei hän suinkaan halua sitä, että islamilainen kulttuuriperinne romuttuisi. Mutta hän haluaisi säilyttää tästä kulttuurista vain sen valistuneet puolet ja hylätä sen, mikä on taantumuksellista ja sortavaa.
Istumme nyt siis kirjailija Lafif Lakhdarin keittiössä Noisy-le-Grand’n asumalähiössä parinkymmenen minuutin junamatkan päässä Pariisista. Syömme paistettua kanaa, leipää ja öljyä ja tomaatteja ja maukkaan ruuan huuhdomme alas viinillä. Muistutan, että Lakhdar on kirjoituksissaan esittänyt hyvin synkän ja pessimistisen kuvan siitä kulttuuripiiristä, josta hän on itse lähtöisin, islamilais-arabialaisesta maailmasta, ja pyydän häntä täsmentämään käsityksiään. Hän vastaa viittaamalla aluksi siihen, että tilanne arabi- ja islamilaisissa maissa on hyvin monimutkainen siksi, että asiat ovat monimutkaisia, ja asiat ovat monimutkaisia siksi, että arabialais-islamilainen maailma elää vielä keskiaikaa:
[LL: La situation dans le monde arabo-musulman est très complexe. Très complexe pourquoi? Parce que les choses sont toujours complexe. Mais les choses du monde arabo-musulman sont encore plus complexe que les choses les plus complexes ailleurs. Pourquoi? Parce que le monde arabe, arabo-musulman, vie encore le moyen age.]
Elää keskiaikaa? Mitä se tarkoittaa? Lafif Lakhdar antaa tästä esimerkkejä:
[LL: Au mois dans huit pays musulman on coupe la main pour vol. C’est-à-dire, si quolqu’un vole l’équivalant de 50 dollars, sa main soit coupée. S’il vole encore l’équivalant de 50 dollars, minimum, l’autre main sera coupée, et après le pied gauche et droit etc. Et ça dans le Soudan, dans l’Arabie Saoudite et dans l’Iran et dans les Èmirats Arabes Units et peut-être dans d’autres pays encore, musulmans.]
"Ainakin kahdeksassa islamilaisessa maassa varkaalta katkaistaan käsi. Toisin sanoen, jos joku varastaa jotakin, jonka arvo on viisikymmentä dollaria, hänen kätensä leikataan irti. Jos hän varastaa toisen kerran vähintään saman verran, hänen toinen kätensä amputoidaan, ja sen jälkeen vasen jalka ja oikea jalka. Näin tehdään Sudanissa, Saudi Arabiassa, Iranissa ja Arabiemiirikuntien liitossa ja ehkä muissakin islamilaisissa maissa."
[LL: Si la femme fait l’amour avec quelqu’un qui n’est pas son mari, elle sera lapidée à mort. L’Iran, après la révolution islamiste de Khomeïni, avait lapidé 1200 femmes pendant 10 ans, de 1979 à 1989. Si horrible.]
"Jos naisen todetaan rakastelleen jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole hänen aviomiehensä, hänet kivitetään kuoliaaksi. Homeinin islamistisen vallankumouksen jälkeen Iranissa oli kivitetty 1200 naista kymmenen vuoden aikana, vuodesta 1979 vuoteen 1989. Kammottavaa."
[LL: Et si quelqu’un se dit libre-penseur, c’est-à’dire, qu’il n’est pas pratiquant, qu’il n’est pas croyant en Islam, en Dieu, il est passible de la décapitation. On lui coupe la tête pour aposthasie. Et ça, c’est pratique en Arabie Saoudite, en Iran, au Soudan etc.]
"Ja jos joku sanoo olevansa vapaa-ajattelija, toisin sanoen ei harjoita uskontoa, ei usko islamiin eikä jumalaan, hänet voidaan mestata. Häneltä katkaistaan pää. Tällainen käytäntö vallitsee Saudi Arabiassa, Iranissa, Sudanissa ja muualla."
Apostasia, uskosta, uskonnosta, luopuminen, on rikoksista vakavin niissä maissa, joissa islam määrää maallisen yhteiskunnan menon. Ei siis ihme, ettei myöskään politiikan ja talouden avoin arvosteleminen ole edennyt kovin pitkälle näissä maissa. Yli 150 vuotta sitten nuori Karl Marx kirjoitti, että ”uskonnon kritiikki on kaiken kritiikin edellytys.” Hän totesi tämän ennen suuria talous- ja yhteiskuntakriittisiä kirjoituksiaan.
Lafif Lakhdar sanoi TV-asema al-Jaziran keskusteluohjelmassa, siis siinä nimenomaisessa ohjelmassa, missä esiintymisestä hän menetti artikkelinkirjoittajan paikkansa al-Hayat –lehdessä, että Koraani ei tunne kivittämistä rangaistusmuotona; muslimien pyhät miehet ottivat sen Vanhasta Testamentista. Eikä myöskään Koraanista löydy kohtaa, jossa sanottaisiin, että islamista luopuja menettää päänsä. Sekin on hänen mukaansa muuta perua. Islamilaisesta kulttuurista ei myöskään voida johtaa sitä, että berberikieltä ja kurdia ei tunnusteta kaikkialla, missä niitä puhutaan, tai, että vähemmistöjä yleensäkään ei kohdella oikeudenmukaisesti nykyisissä arabi- ja islamilaisissa maissa.
[mus.Um Kalthum (nousee alta ja feidaantuu…]
Kun Lafif Lakhdar ohjelman alussa esitteli itsensä, sanoin, että hän teki sen ensin omalla äidinkielellään ja sitten ranskaksi. Tarkkaan ottaen se ei ole totta. Hän puhui arabiaa, mutta se oli kirjakieltä, sitä Koraanin kieleen pohjautuvaa yleisarabiaa tai standardiarabiaa, jota opetetaan kouluissa kaikissa arabimaissa Atlantilta Persian lahdelle. Se on kieli, jonka puhumisen ja kirjoittamisen nyt 68-vuotias haastateltavani oppi varsin myöhään, koska varttui hyvin köyhissä oloissa Tunisiassa, joka silloin oli Ranskan siirtomaa. Äidinkielenä, ensimmäisenä puhekielenä, arabimaailmassa omaksutaan jokin arabian lukuisista paikallisista muodoista, jotka eivät aina ole keskenään ymmärrettäviä. Arabimaailma on kulttuurisesti eräänlaisessa kaksijakoisessa tilassa: toisaalta se on kuin Eurooppa Rooman valtakunnan hajotessa ja latinan kielen alkaessa kehittyä kansan puhumasta latinasta erillisiksi romaanisiksi kieliksi; toisaalta yleisarabia yhdistää koko arabimaailmaa, ja tätä yhtenäisyyttä korostavat koulun lisäksi nykyaikaiset tiedotusvälineet, populaarikulttuuri ja kaikki muu sellainen. Vuonna 1975 kuollut egyptiläinen laulaja Umm Kalthum, Orientin tähti, tunnettiin kaikkialla arabimaailmassa:
[mus. (nousee alta ja feidaantuu)]
Lafif Lakhdar on arabimaailman tunnetuimpia uskonnottomia yhteiskuntakriitikoita ja toisinajattelijoita. Hän on itseoppinut ja hyvin varma omista käsityksistään, mikä on yleistä henkilöille, joitten lukeneisuus perustuu itse hankittuun tietoon ja sen hyvään sulattamiseen pikemminkin kuin muodolliseen koulutukseen. Hänen äärimmäisen kriittinen asenteensa erityisesti islamin uskoon ja demokratian puutteeseen arabimaissa tuo vahvasti mieleen viime vuonna kuolleen israelilaisen toisinajattelijan Israel Shahakin ja hänen toimintansa omassa kulttuuripiirissään Israelissa. Aivan samoin kuin Lafif Lakhdar arvostelee islamin totalitaarista puolta, samoin Israel Shahak arvosteli säälimättä vastaavia piirteitä klassisessa juutalaisessa uskonnossa, piirteitä, joita hän löysi myös maallisesta siionismista.
Syynä islamismin uuteen nousuun viime vuosikymmeninä Lafif Lakhdar pitää maalliseksi julistautuneen, mutta siinä yrityksessä surkeasti epäonnistuneen arabinationalismin täydellistä vararikkoa. Nämä pikkuporvaristoon ja armeijaan nojautuneet liikkeet etsivät innoitusta stalinismista ja muista menneen vuosisadan totalitaarisista, valtiojohtoisista poliittisista järjestelmistä. Egyptin johtaja Gamal Abdel Nasser oli tämän poliittisen suuntauksen tärkein edustaja. Nasserismista ei ole enää mitään jäljellä. Toinen arabinationalistinen suuntaus, niin sanottu arabikansallinen sosialismi eli Ba`th on vallassa Syyriassa ja Irakissa. Ba`thilaisuudesta antoi karmean, mutta epäilemättä realistisen kuvan Saddam Husseinin kakkosmies Tariq Aziz haastattelussa, jonka hän äskettäin myönsi Ruotsin televisiolle, ja joka esitettiin viime viikolla. Aziz muun muassa puolusti ”irakilaisena tapana,” kuten hän sanoi, sitä, että Saddam Hussein murhautti ”pettureina” kaksi vävypoikaansa. Ja pohjatonta halveksuntaa oman maansa kansalaisia kohtaan Aziz osoitti kertomalla haastattelijalleen, että Irakissa kansa voi vain joko rajattomasti rakastaa tai rajattomasti vihata poliitikkoja, ei arvostella heitä esimerkiksi jonkin liukuvan asteikon mukaan niin kuin jokainen omin aivoin ajatteleva ihminen tekee.
Lafif Lakhdar on mennyt kirjoituksissaan myös syvemmälle historiaan ja pohtinut, mistä johtuu arabimaailman poliittinen pirstaleisuus, kyvyttömyys yhdistyä poliittisesti ja kyvyttömyys erottaa uskonto ja valtio toisistaan. Juuri tämän heikkouden seuraustahan oli, että Euroopan silloiset siirtomaavallat Iso-Britannia ja Ranska pystyivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen balkanisoimaan Arabi-idän, ja että Yhdysvallat tämän balkanisoinnin turvin otti toisen maailmansodan jälkeen kontrolliinsa Arabian niemimaan valtavat raakaöljyvarat, valtavan strategisen vallan lähteen, kuten Yhdysaltojen ulkoministeriön asiakirjoissa 1940-luvulla arvioitiin. Kommentoidessaan parikymmentä vuotta sitten paluuta islamilaiseen takapajuisuuteen, joka sai ensimmäisen voittonsa arabimaailmaan kuulumattomassa maassa Iranissa, Lakhdar kirjoitti ratkaisevasta erosta Euroopan ja Lähi-idän historiassa. Hän polemisoi samalla niitä kirjoittajia vastaan, jotka olivat sitä mieltä, että islamismi merkitsi samanlaisen uskonpuhdistuksen alkua, joka oli tapahtunut Euroopassa uuden ajan koitteessa:
Historiallisesti katsoen uskonpuhdistus oli olennainen osa nykymaailman muodostumista, kansakuntien ja niitten kielten syntyä raunioille, jotka jäivät jäljelle Pyhästä Saksalais-roomalaisesta Keisarikunnasta ja sen taivaallisen vastapuolen, Katolisen kirkon, horjumattomasta vallasta. Tämä prosessi vei pitkän kehityksen kautta kolmannen säädyn ilmaantumiseen ja Ranskan vallankumoukseen sekä nykyaikaisten kansakuntien ja yhteiskuntaluokkien syntyyn. Mitään vastaavaa ei koskaan tapahtunut islamilaisessa maailmassa.
Lakhdar kirjoitti, kuinka ajatus suuresta yhtenäisestä arabikansakunnasta, joka kattaisi piiriinsä kaikki arabiaa ja sen murteita puhuvat ihmiset, muslimit, kristityt ja juutalaiset uskonnosta riippumatta, työnnettiin yhä enemmän syrjään, ja sen tilalle tuli ajatus suuresta islamin kansakunnasta. Toisen maailmansodan jälkeen vaikuttanut maallinen arabinationalismi oli suureksi osaksi valtiojohtoista totalitaarisuutta, eikä se koskaan pystynyt täysin irtautumaan islamin ja arabimaailman, uskonnon ja valtion, välisestä siteestä. Historia oli erilaista kuin Italiassa, jossa niemimaa yhdistyi taistelemalla ulkoisten vihollistensa lisäksi paavin valtaa vastaan. Libyan johtaja Mu`ammar Qadhafi kirjoitti, että ”arabinationalismi on osa islamia … ei ole normaalia, että arabien kotimaassa on arabeja, jotka eivät ole muslimeja. Kristityllä arabilla ei ole oikeutta kuulua arabikansaan, koska hänellä on eri uskonto.” Lafif Lakhdar kommentoi tätä käsitystä parikymmentä vuotta sitten toteamalla, että ”aivan samoin kuin keskiajan Euroopassa täydellinen alamainen saattoi olla vain kristitty, aivan samoin arabimaailman todellinen ’kansalainen’ — ”kansalainen” lainausmerkeissä — voi olla vain muslimi.”
Vielä vähän yli 20 vuotta sitten, juuri ennen Homeinin valtaantuloa Iranissa, Lafif Lakhdar näytti ajattelevan, että porvarillisen vallankumouksen suuria saavutuksia, kansalaisten demokraattisia vapauksia, ei voi enää asettaa erillisiksi yhteiskunnallisiksi tavoitteiksi arabimaissa ja islamilaisessa maailmassa. Hän uskoi vahvasti vallankumouksellisen sosialismin mahdollisuuksiin myös näissä maissa ja kirjoitti innostuneesti Egyptin työläisten suuresta kansannoususta vuoden 1977 alussa. Haastateltavani on epäilemättä sittemmin tullut realistisemmaksi tai ainakin uskoo historian kulkevan toivomaansa suuntaan paljon hitaammin kuin miltä ennen saattoi näyttää. Haastattelussani Lakhdar muistuttaa, että nimenomaan suuret massat islamilaisessa maailmassa kannattavat islamilaisen lain, sharian, ankaraa noudattamista: varkailta on katkaistava käsi, avionrikkojanaiset on kivitettävä, uskonluopioilta ja ateisteilta on katkaistava kaula. Tällaisia mielipiteitä kuulee paljon myös sellaisissa verraten edistyneissä maissa kuin Egyptissä, Syyriassa ja Libanonissa:
[LL: Et la masse musulmane veut appliquer la sharia? Pourquoi? Parce que cette masse, c’est une masse dans sa grande majorité analphabète, pauvre, et qu’elle croit au messianisme, qu’elle pense qu’une fois la loi islamique appliquée, Dieu va doner la baraka, la bénédiction, il y’aura le paradis sur terre. C’est ça. C’est la masse comme la masse chrétienne au moyen age et pendant l’inquisition.]
"Islamilaiset joukot haluavat soveltaa shariaa. Miksi? Koska tämä joukko on enemmistöltään lukutaidotonta, köyhää, ja koska se uskoo messiaanisuuteen, koska se ajattelee, että kunhan islamilainen laki saadaan voimaan, Jumala antaa siunauksensa ja maan päälle tulee paratiisi. Siinä se. Näin ajattelivat myös kristittyjen joukot keskiajalla ja myöhemmin inkvisition aikaan."
Pohtiessaan köyhyyden syitä, Lafif Lakhdar siirtyy alueelle, jota kaksi toisistaan poikkeavaa ryhmää on usein ollut haluton arvostelemaan. Väestönkasvun paneminen köyhyyden syyksi on ärsyttänyt uskonnollisia piirejä sekä islamilaisissa että katolisissa maissa. Se on myös ärsyttänyt joitakin vasemmistolaisia, joitten mielestä väestönkasvu on köyhyyden seuraus eikä syy. On mielenkiintoista, että aivan samanlaisia perusteluja väestöräjähdystä vastaan kuin Lafif Lakhdar esittää myös uskosta luopunut brasilialainen katolinen pappi Eugênio Giovenardi, joka omaelämäkerrallisessa, suomeksikin käännetyssä romaanissaan Kielletty mies kuvaa luopumistaan uskosta. Varmaan ei ole sattumaa, että molemmat ovat päätyneet käsityksiinsä uskonnon kritiikin kautta, ovathan roomalaiskatolinen kirkko ja islam molemmat jyrkästi vastaan kaikkea perhesuunnittelua ja syntyvyydensäännöstelyä. Lafif Lakhdar muistuttaa, että islamilaisessa maailmassa nainen synnyttää keskimäärin seitsemän lasta elämänsä aikana. Kasvavaa väestöä ei voida ravita, eikä sille voida taata koulutusta ja muuta välttämätöntä.
[LL: C’est pourquoi j’ai toujours considéré que desamorcer la bombe atomique démographique dans le monde arabo-musulman, c’est un point de départ pour toute réforme censée et conséquente.]
"Tästä syystä olen aina ollut sitä mieltä, että väestönkasvun muodostaman atomipommin purkaminen arabi- ja islamilaisessa maailmassa on lähtökohta, välttämätön ehto, kaikille järkeville ja johdonmukaisille uudistuksille."
Lafif Lakhdar pitää Israelin ja palestiinalaisten välistä selkkausta äärimmäisen turmiollisena sekä palestiinalaisille ja arabeille että israelilaisille. Siinä on hänen mukaansa tultu tilanteeseen, jossa kaksi fanatismia, kaksi äärimmäissuuntausta, Israelia hallitseva pääministeri Ariel Sharonin Likud ja palestiinalaisten Hamas ja Jihad, vahvistavat toisiaan. Lakhdar on palstoillaan al-Hayat –lehdessä arvostellut jyrkästi palestiinalaisten itsemurhaterrorismia, jolle ei voida löytää minkäänlaisia moraalisia perusteluja, ja joka käytännössä on koko ajan tehnyt palestiinalaisten aseman entistäkin kurjemmaksi antaessaan Israelin miehityksen alaisuudessa; onhan se tarjonnut Israelille syyn hyökätä palestiinalaiskaupunkeihin. Lakhdar kirjoitti viime toukokuussa, että "siirtomaavallan ja miehityksen vastustaminen on oikeutettua, mutta kaikki vastarinnan muodot eivät sitä ole." Kun islamilaisen Hamasin edustajat valittavat, kuinka maailma suhtautuu välinpitämättömästi Israelin rikoksiin palestiinalaisia vastaan, välinpitämättömyys johtuu Lakhdarin mukaan itsemurhaiskujen herättämästä kauhusta. Tämä väkivalta on saanut suuren osan maailman yleisestä mielipiteestä ymmärtämään Israelin sortotoimia ja uskomaan, että niissä olisi kyse jonkinlaisesta "vastaterrorismista", haastateltavani kirjoitti.
Palestiinan kysymys myrkyttää myös jatkuvasti yleistä mielipidettä arabimaissa. Lafif Lakhdar oli viime vuonna mukana al-Jazira-TV:n keskustelussa, jossa käsiteltiin siionismia ja natsismia, ja jossa myös ilmeni selvästi, kuinka Euroopasta suurimmaksi osaksi hävinnyt juutalaisvastaisuus on yllättäen saanut uutta voimaa arabimaissa, ja vain Palestiinan kysymyksen vuoksi. Keskustelun yhteydessä julkaistiin al-Jaziran katsojille esitetty internet-äänestys, joka osoitti, että lähes 85 prosenttia kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että siionismi on pahempaa kuin natsismi, runsaat 11 prosenttia piti niitä yhtä pahoina, ja vain vajaa kolme prosenttia oli sitä mieltä, että natsismi on tai oli pahempaa. Pöyristyttävät kuvat Israelin sotakaluston toimista Jeninissä, Nablusissa ja muuissa palestiinalaiskaupungeissa vahvistavat tällaisia käsityksiä, joihin epäilemättä myös yhdistyy raivo siitä, etteivät arabimaitten hallitukset kykene millään tavoin suojelemaan palestiinalaisia, jotka ovat osa suurta ja samalla niin nöyryytettyä arabikansaa.
Kun kysyn Lafif Lakhdarilta, kuinka hän tulkitsee Yhdysvaltojen politiikkaa Lähi-idässä tällä hetkellä, kun George Bushin hallitus puhuu sodan aloittamisesta ikään kuin jokapäiväisenä rutiiniasiana, haastateltavani muistuttaa, että aikaisemmin Yhdysvallat tuki islamisteja, Egyptissä perustettua muslimiveljeskuntaa. Olivathan islamistit kätevät ase kommunisteja, Neuvostoliittoa ja radikaaleja arabinationalisteja vastaan.
[LL: L’Amérique, Les États-Unis d’Amérique, a changé seulement d’avis après le 11 septembre. Mais l’administration en place est une administration peu cohérent, il y a des néo-conservateurs qui ne sont pas pour la démocratie, l’évolution du monde arabe. Je ne sais pas. Ils disent qu’ils vont démocratiser le monde arabe. J’espère mais je ne veut pas parir pour cette promesse.]
"Yhdysvallat muutti suhtautumistaan islamisteihin vasta syyskuun yhdennentoista jälkeen viime vuonna. Nykyinen hallitus ei ole kovin yksituumainen, ja siinä on uuskonservatiiveja, jotka eivät kannata demokratiaa ja arabimaailman kehittymistä. En tiedä. He sanovat, että haluavat demokratisoida arabimaailman. Toivon kyllä demokratiaa arabimaihin, mutta enpä panisi paljon arvoa tällaisille lupauksille."
Lafif Lakhdar muistuttaa myös, että politiikkaa on aina enemmän voimasuhteita kuin periaatteita tai abstraktimpeja asioita, ja nykyisessä maailmantilanteessa Yhdysvallat on täysin ylivoimainen muihin valtoihin verrattuna. Haastateltavani on äärimmäisen haluton ennustamaan, mitä arabimaailmassa lähiaikoina tapahtuu. Palestiinan kysymys on avoin haava. Samaan aikaan Yhdysvallat uhkaa Irakia, maailman toiseksi suurinta öljyntuottajamaata, sodalla. Saudi Arabia, maailman suurin öljyntuottaja, on Yhdysvaltojen epävakaa liittolainen. Jotkut sanovat, että al-Qa’ida on Saudi Arabian todellinen oppositio. Mitä tapahtuu, jos valta maassa siirtyy sille tai sen kannattajille? Onko kenties niin, että juuri Saudi Arabian sisäinen tila on tärkein motiivi Yhdysvalloille vallata Irak? Melkoinen kaaos siis vallitsee siinä osassa maailmaa, joka kaikista sisäisistä riidoistaan ja pirstaleisuudestaan huolimatta on yksi kulttuurinen kokonaisuus, arabien maailma. Vuosisatoja sitten Arabian niemimaalta lähteneet heimot valtasivat naapurinsa ja loivat suuren yhtenäisen kulttuuripiirin. Tätä kautta välittyi antiikin sivistys jälkipolville. Ja kuitenkin arabiaa puhuvat kansat joutuivat sittemmin itse muitten valtaamaksi ja alistamiksi, tilaan, jonka seuraukset vaikuttavat vielä nykymaailmassakin.
[mus. (nousee alta ja feidaantuu)]
Ks. myös