YLE/Maailmanpolitiikan arkipäivää/Kolumni 2.10.2005

Yhtenäisvaltio ja demokratia                                                                         

Hannu Reime

Modernin Turkin johtajat ovat Kemal Atatürkin päivistä alkaen suhtautuneet lievästi sanoen vastahakoisesti ajatukseen tunnustaa kurdien olemassaolo kansakuntana, yhtenä Lähi-idän monista kansoista. Turkin tasavallan ideologiassa kurdit ovat olleet "vuoristoturkkilaisia". Saman ideologian mukaisesti Turkin kurdeja ei tietenkään syrjitä, koska heitä ei ole olemassakaan.

Jos taas kurdien olemassaolo kansana tunnustettaisiin rehellisesti ja ilman varauksia, siitä seuraisi meidän nykyisessä, demokratian nimeen vannovassa maailmassamme, että kurdeilla on kansallisia oikeuksia, oikeus järjestäytyä poliittisesti kansakunnaksi. Kansallinen itsemääräämisoikeus voi yhtä hyvin toteutua itsenäisessä kansallisvaltiossa kuin demokraattisessa liittovaltiossakin.

Niin tai näin, sellainen merkitsisi radikaalia muutosta Turkin valtiolliseen rakenteeseen, nykyiseen yhtenäisvaltioon. Siispä on varmempaa kiistää kurdien olemassaolo ja kutsua separatismin ja terrorismin kannattajiksi niitä, jotka muuta väittävät.

Turkki ei ole ainoa valtio, joka yhtenäisvaltion puolustamisen nimissä on kiistänyt tai kiistää alueellaan asuvien kansallisten vähemmistöjen olemassaolon. Ranskan historia on uuden ajan alusta lähtien ollut historiaa siitä, kuinka valtaa on keskitetty Pariisiin. Alueelliset romaaniset kielet tai murteet samoin kuin kelttiläisten bretonien kieli pohjoisessa ja baskin kieli etelässä ovat kärsineet tästä keskittämisestä.

Ranskan suuren vallankumouksen julistamassa jakamattoman demokraattisen tasavallan ideassa oli oma edistyksellinen puolensa: se vapautti juutalaiset primitiivisestä keskiaikaisesta syrjinnästä ja teki heistä tasavallan tasa-arvoisia kansalaisia muitten ranskalaisten kanssa. Se vei vapautuksen sanomaa Reinin itäpuolelle, Saksaan, pieniin ruhtinaskuntiin pirstoutuneeseen Pyhään Saksalais-roomalaiseen Keisarikuntaan.

Mutta jos yhtenäisvaltio pakotetaan maahan, jossa tosiasiassa asuu useampi kuin yksi kansakunta, jakamattoman tasavallan idea menettää demokraattisen sisältönsä. Näin on juuri tapahtunut Turkissa, jossa tasavalta ja siihen liittyvät aatteet yhtä kaikki inspiroivat Kemal Atatürkia Osmanien valtakunnan hajoamisen jälkeen.

Keskitetyn yhtenäisvaltion ohjelmaa sovelsi käytäntöön myös Espanjan diktaattori Franco, joka riisti kaikki oikeudet maansa kansallisilta ja kielivähemmistöiltä, katalaaneilta ja baskeilta. Sortoa ei tosin harjoitettu tasavallan nimissä, sillä tasavaltalaiset Franco oli voittanut sisällissodassa, mutta suhtautuminen kansallisiin vähemmistöihin oli francolaisessa Espanjassa täsmälleen samanlaista kuin Turkin tasavallassa. Vähemmistökieliä ei saanut julkisesti edes puhua.

Espanja ei kuitenkaan hajonnut, kun demokratia palautettiin maahan Francon kuoltua, ja kansalliset vähemmistöt saivat takaisin riistetyt oikeutensa. Vain väkivaltaa diktatuurin jälkeenkin jatkanut baskinationalistinen ETA vaatii enää irtautumista muusta Espanjasta, ja järjestöä kannattaa melko pieni vähemmistö baskeista ja Baskimaan asukkaista; Katalonian autonomisella alueella itsenäisyysmielisten määrä on lähes olematon.

On olemassa myös toisenlaista, tavallaan päinvastaista kansallista sortoa kuin se, millä tavalla Turkki on kohdellut kurdeja ja francolainen Espanja baskeja ja katalaaneja. Jos Israel suhtautuisi miehittämiensä alueiden palestiinalaisiin niin kuin Turkki suhtautuu kurdeihin, se olisi jo ajat sitten liittänyt Länsirannan ja Gazan omaan alueeseensa ja julistanut, että palestiinalaiset ovatkin itse asiassa israelilaisia. Mutta se taas ei sopisi Israelin valtioideologiaan, siionismiin, joka haluaa säilyttää Israelin juutalaisvaltiona eikä kansalaistensa valtiona. Vetäytymällä Gazasta viime kesänä Israel pääsi kätevästi eroon 1,3 miljoonasta palestiinalaisesta.  

Perusongelma Turkki/Kurdistanissa ja Israel/Palestiinassa on kuitenkin sama: yhdessä maassa asuu kaksi kansakuntaa, toinen on vahva, toinen — ainakin nykyisin — heikko. Jos demokratian periaatteita noudatettaisiin, molemmilla kansoilla olisi kummassakin tapauksessa samat oikeudet ja samat velvollisuudet aseittensa voimasta riippumatta. 


Ks. arkistossa olevia Hannu Reimen muita juttuja

[home] [archive] [focus]