YLE/Maailmanpolitiikan arkipäivää/Kolumni 11.9.2005

Teeskentely ja moraali                                          

Hannu Reime

Puolalainen filosofi Leszek Kolakowski kirjoitti 1950-luvulla, että ei ole syytä aliarvioida tekopyhyyden myönteisiä puolia. Teeskentelyn lisääntyminen on osoitus moraalisesta edistyksestä. Filosofi perusteli kantaansa näin:

”1900-luvulla ihmisiä kidutetaan, kuten tehtiin 1400-luvullakin, mutta se, ettei sitä enää tehdä julkisilla paikoilla ja ettei mikään poliittinen järjestelmä myönnä siihen syyllistyvänsä, osoittaa, että yhteiskunnan moraali ei salli tällaista menettelyä järjestelmänä. […] Sotilaallisia aggressioita tapahtuu yhä, mutta se, että kaikilla on fraasit valmiina tuomitsemaan tällaisen aggression, osoittaa, ettei kukaan halua itseään nimitettävän hyökkääjäksi.”

Kolakowski myös viittasi silloin vielä nuoreen järjestöön, Yhdistyneisiin Kansakuntiin: YK on tunnustanut kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteen, ja tunnustajien joukossa ovat olleet myös ne hallitukset, jotka ovat harjoittaneet häpeällistä siirtomaitten riistoa.

Puolalaisfilosofi kirjoitti nuo rivit aikana, jolloin hänen kotimaassaan vallitsi edellisen syksyn kansannousua seurannut poliittinen suojasää. Hänen ajatuksensa eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, sillä ne kertovat paljon omasta ajastamme, ajasta toisen maailmansodan kauhujen jälkeen. Yhdistyneitten Kansakuntien idea syntyi sodan aikana Natsi-Saksaa vastaan taistelleitten liittoutuneitten piirissä. Liittoutuman toisella puolen olivat anglosaksisen maailman johtavat maat, Yhdysvallat ja Iso-Britannia, toisella puolen valtio, joka silloin kutsui itseään Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitoksi, mutta joka itse asiassa oli Venäjä uusissa ja — kuten myöhemmin osoittautui — tilapäisissä vaatteissa.

Natsi-Saksa merkitsi, ei vain raakuudessaan, vaan myös henkisessä ja kulttuurisessa barbaarisuudessaan paluuta jonnekin Ranskan vallankumousta ja 1700-luvun valistusta edeltäneeseen aikaan. Siihen ei tultu missään aatteellisessa tyhjiössä, vaan samansisältöisiä ajatuksia oli ollut ilmassa ympäri Eurooppaa 1920-luvulla, kun ensimmäinen maailmansota oli romahduttanut uskon tasaiseen ja vakaaseen edistykseen maailmassa. Saksan taantuminen maan ja veren mystiikkaan oli sitäkin järkyttävämpää, kun muistaa, että Saksa oli ollut maailman johtava maa kulttuurin kaikilla aloilla, maa, jonka yliopistoissa oli luotu modernin maailmankuvan ja ajattelun perusta. Muutamassa vuodessa, saksalainen älymystö alkoi puhua ”arjalaisesta” ja ”juutalaisesta” tieteestä.

Propagandistisessa mielessä Natsi-Saksa oli ”helppo” vihollinen liittoutuneitten — Yhdistyneitten Kansakuntien — kummallekin pääosapuolelle. Amerikkalaiset ja britit sanoivat taistelevansa demokraatteina natsibarbariaa vastaan, Neuvostoliitto taas esitti itsensä kansainvälisen työväenliikkeen ja sosialismin suurimpana lipunkantajana.

Leszek Kolakowski mainitsi esseessään sen, että kansallista itsemääräämisoikeutta julistivat YK:ssa myös siirtomaavallat, Britannia ja Ranska. Yhdysvalloilla oli vähemmän siirtomaita, mutta Filippiinien valtaus vuosisadan vaihteessa ei juuri eronnut muista siirtomaasodista puhumattakaan Amerikan mantereen omasta kansanmurhasta intiaaneja vastaan.  

Puolalaisfilosofi ei säästänyt sanojaan myöskään stalinismilta. Keskitysleireineen Neuvostoliitto Stalinin valtakaudella — siis myös Yhdistyneitten Kansakuntien suurten julistusten vuosina — oli ilmeisesti vieläkin repressiivisempi kuin Natsi-Saksa. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään ihmisryhmää pysyvänä vihollisena. Se saattoi olla juutalaisten ystävä suuren liittoutuman aikana, mutta päätyä avoimeen antisemitismiin Stalinin elämän viimeisinä, kaikkein vainoharhaisimpina vuosina. Kannattajilleen Stalin esiintyi ihmiskunnan hyväntekijänä.

Kirjoittaessaan tekopyhyyden ja teeskentelyn hyvistä puolista Kolakowski ei viitannut vain kylmän sodan läntisen leirin rikoksiin, vaan myös mustimpaan diktatuuriin ”omassa” leirissään. Hän kirjoitti, että ”stalinismin rituaaleihin kätkeytyi aina se vaara, että eräänä päivänä herkkäuskoiset uskovaiset asettavat pappinsa heidän oman uskonsa tuomittaviksi.” Ajatus pätee yleisemminkin, ei vähiten silloin, kun Yhdistyneitä Kansakuntia verrataan maailman todellisuuteen.


  Ks. arkistossa olevia Hannu Reimen muita juttuja

[home] [archive] [focus]