YLE/Maailmanpolitiikan
arkipäivää 18.12.2005YLE/Maailmanpolitiikan
arkipäivää 18.12.2005
Hannu Reime
Yhdysvallat toistaa amerikkalaisen historioitsijan käsityksen mukaan Irakissa Vietnamin sodan aikaiset virheensä. Toronton yliopiston emeritusprofessori Gabriel Kolko sanoo radiouutisten haastattelussa, että presidentti Bushin hallitus ei kuuntele pätevien asiantuntijoittensa, ennen kaikkea CIA:n virkailijoitten varoituksia ja neuvoja. Vallan rajoja pohditaan nyt kuultavassa Maailmanpolitiikan arkipäivää –ohjelmassa, jossa Gabriel Kolkon lisäksi haastatellaan suomalaista kansainvälisen politiikan tutkijaa Pekka Visuria. Ohjelman toimittaa Hannu Reime.
HR: Toissa vuonna kuollut tunnettu palestiinalaissyntyinen kirjailija ja yliopistomies Edward Said sanoi eräässä haastattelussa kotimaastaan Yhdysvalloista, että se ei ole vain paikka, jossa hän asuu, vaan myös maailmanvalta, kenties viimeinen maailmanvalta ja ainakin viimeinen supervalta. Said asui Yhdysvaltojen epäamerikkalaisimmassa kaupungissa — jos näin voi sanoa — New Yorkissa, ja samassa edellä lainatussa haastattelussa hän lisäsi, ettei voisi missään muussa kaupungissa siellä asuakaan, koska New York on pakolaisuuden kaupunki; siellä ei voi tuntea oloaan kotoisaksi, ja — hän lisäsi — ”siitä minä juuri pidän.”
Laajempi asia, Yhdysvaltojen politiikka ja toiminta tällä pallollamme, ei ollut Edward Saidille akateeminen kysymys, kaukana siitä. Hän ei nimittäin ollut vain Yhdysvaltojen kansalainen, vaan myös palestiinalainen, joka toimi palestiinalaisten kansallisessa liikkeessä, aikaisemmin aktivistina ja elämänsä viimeisinä vuosina riippumattomana kirjoittajana ja kommentaattorina, jonka terävä kynä ei kumarrellut auktoriteetteja, ei Yhdysvaltoja, ei Israelia, mutta ei myöskään palestiinalaisten johtoa, nyt jo edesmennyttä Jasser Arafatia ja pienempiä byrokraatteja hänen ympärillään. Palestiinalaissyntyisenä amerikkalaisena Said tietenkin arvosteli ennen kaikkea oman kotimaansa, Yhdysvaltojen, hallitusta siitä, että se on estänyt oikeudenmukaiseen ratkaisuun pääsyn palestiinalaisten ja Israelin pitkässä selkkauksessa tukemalla yksipuolisesti toista ja vahvempaa osapuolta, Israelia.
Lähi-itä suunnattomine öljyvaroineen onkin ollut tärkein, mutta ei ainoa alue maapallolla, jossa uuden maailman supervallan, Yhdysvaltojen, päätökset ja toimenpiteet ovat olleet suuntaa antavia ja usein ratkaisevia toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Se, mitä nytkin tapahtuu Kaksoisvirran maassa, Irakissa, on seurausta Washingtonissa tehdyistä päätöksistä. Edward Said sanoi haastatteöussaan, että häntä ei Yhdysvalloissa niinkään kiinnosta amerikkalainen elämänmuoto, jonka hän — itsekin amerikkalaisena — ottaa annettuna tosiasiana ja elämäntilanteenaan. Se, mikä häntä kiinnostaa, on Yhdysvaltojen vallan heijastuminen muualle — Eurooppaan, Lähi-itään ja siihen osaan maailmaa, joka ennen oli alistettu eurooppalaisille siirtomaavalloille.
Kahdeskymmenes vuosisata oli maailmanhistoriassa paljolti Amerikan Yhdysvaltojen vuosisata. Vuosisadan ja vuosituhannen vaihtuessa Yhdysvaltojen johtajat julistivat, että myös uutta satavuotiskautta tulee hallitsemaan Amerikka, että siitä vasta tuleekin amerikkalainen vuosisata. Historia on tiede, joka ei ole parhaimmillaan silloin, kun tulevaa pitäisi ennustaa. Nykyisyyttä voi kuitenkin pyrkiä katsomaan objektiivisesti, ilman ideologisia silmälappuja, ilman vallan ja vallan läheisyyden aiheuttamaa sokeutta. Silloin ehkä näyttäytyvät myös vallan rajat:
Gabriel Kolko: I think there are limits to power, everyone’s power, not
just the
"Käsitykseni mukaan vallalle on olemassa rajansa, kaikkien valtioitten vallalle, ei vain Yhdysvaltojen, vaan kaikkien kansakuntien. Olisi ollut toivottavaa, että Vietnamista olisi otettu oppia, mutta niin ei tehty. Vietnamin sota oli pisin ja kallein sota Yhdysvaltojen historiassa, ja se hävittiin, hävittiin sataprosenttisesti. Nyt olisi toivottavaa, että Irakin kokemuksista kahden ja puolen vuoden ajalta otettaisiin oppia, mutta siitä emme voi olla varmoja."
HR: Näin sanoo yhdysvaltalainen historioitsija Gabriel Kolko, Toronton yliopiston emeritusprofessori, joka on kirjoittanut paksun pinon kirjoja Yhdysvaltojen historiasta, amerikkalaisen yhteiskunnan ja talouden kehityksestä sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan välisinä vuosikymmeninä sekä toisen maailmansodan jälkeisestä politiikasta, diplomatiasta, väliintuloista ja sodista. Runsaat kymmenen vuotta sitten Kolko kirjoitti paksun yhteenvedon Sodan vuosisata, jonka pääväite oli se, että kaikki sodat ja ennen kaikkea 1900-luvun kauhistuttavat teurastukset alkoivat päätöksistä, joitten seurauksia päätösten tekijät eivät suurimmassa painajaisissaankaan osanneet ennakoida: tilanteitten hallinta on kerta toisensa jälkeen luisunut poliitikkojen ja sodanjohdon käsistä. Näin näyttää käyvän myös tällä uudella vuosisadalla. Gabriel Kolkon mielestä Yhdysvallat on jo hävinnyt sodan Irakissa. Saddam Husseinin diktatuurin kaataminen on päästänyt valloilleen voimia, jotka eivät ole lainkaan amerikkalaisten mieleen. Iranin nykyjohto on vahvistunut, kun sen uskonveljet, Saddam Husseinin ahdistamat shiiamuslimit, ovat nousseet tärkeimmäksi poliittisesti voimaksi Irakissa:
GK: The Iranians are strong. Of course, they live with contradictions, too,
because
"Iranilaiset ovat vahvoja. Tietenkin heillä on omia sisäisiä ristiriitojaan, koska Iran on hyvin kompleksinen yhteiskunta. Mutta heistä on kehittymässä valtakeskus. Iranin väestö on alueen suurin. He kehittävät öljyteollisuuttaan, joka tätä nykyä on erittäin kannattavaa. He kehittävät ydinasetta, ja he kehittävät asevoimiaan. He ovat juuri tehneet miljardikaupan: Venäjä toimittaa kaikkein nykyaikaisimpia ohjuksia Iranin. Yhdysvalloilla on Iran todellisena huolenaan."
HR: Gabriel Kolko muistuttaa myös, että Yhdysvallat on muun muassa juuri Lähi-idässä avustanut runsaskätisesti voimia, jotka sitten ovat kääntyneet sitä itseään vastaan vähän samalla tavoin kuin tohtori Frankensteinin luoma kuuluisa hirviö. Hirviöihin ovat kuuluneet islamilaiset fanaatikot, ne, joita nyt jahdataan paljon puhutussa "terrorisminvastaisessa sodassa". Osama bin Ladenin hengenheimolaiset, talibaanit ja al-Qa’ida saivat miljardiapua Yhdysvalloilta, kun ne taistelivat Neuvostoliittoa ja sen tukemaa "ateistista" hallitusta vastaan Afganistanissa. Islamistit kelpasivat liittolaisiksi, olipa vihollisina maallisia kansallismielisiä liikkeitä, sellaisia, joita edustivat muun muassa Iranin Mohammed Mossadegh tai Egyptin Gamal Abdel Nasser, tai kommunisteja. Myös Saddam Hussein oli pitkään Yhdysvaltojen ystävä, jolle amerikkalaiset antoivat arvokasta tiedustelutietoa sodassa Iranin Islamilaista Tasavaltaa vastaan 1980-luvulla. Sodan aloitti Saddam Hussein, jolla silloin oli ystäviä kaikkialla maailmassa — lännessä, kommunistimaissa ja muissa arabimaissa. Kahdeksan vuotta kestänyt ja suunnattoman määrän ihmishenkiä vaatinut keskinäinen teurastaminen oli myös hyvä esimerkki siitä, kuinka sodan aloittaminen on helppoa, mutta sen kaikkien seurausten ennakoiminen äärimmäisen vaikeaa.
Gabriel Kolko sanoo, että monta kertaa törmätessään vallan rajoihin Yhdysvaltojen hallitus ei ole kuunnellut parhaiden asiantuntijoittensa, usein CIA:n tiedusteluviranomaisten varoituksia:
GK: But I think they get good advice. They just ignore it. They hire very competent people. And a lot of them are very angry and they’ve written memoirs. These memoirs are very revealing. The most interesting of these is by this chap called Matthias. He was head of the Soviet division.
"Hallitus saa hyviä neuvoja. Se vain ei välitä niistä. Ja kuitenkin se palkkaa päteviä ihmisiä, jotka sitten kirjoittavat myöhemmin vihaisina muistelmiaan. Kiinnostavin heistä on Willard C. Matthias, joka johti pitkään CIA:n Neuvostoliitto-osastoa. Hänen mukaansa järkiperäisen ja objektiivisen arvion esittäminen Neuvostoliitosta tuli yhä vaikeammaksi 1960-luvun lopulta lähtien."
HR: Nyt on kulunut puolitoista vuosikymmentä siitä, kun Neuvostoliitto hajosi ja toista maailmansotaa seurannut kylmä sota päättyi. Sen jälkeen on sanottu, että Yhdysvallat on ainoa supervalta maailmassa. Onko tämä asiaintila nyt muuttumassa? Esitin kysymyksen suomalaiselle kansainvälisen politiikan tutkijalle, valtiotieteen tohtori Pekka Visurille:
PV: Kyllä se on selvästi muuttumassa. Kukaan — taikka mikään — ei tällä hetkellä suoranaisesti halua haastaa Yhdysvaltoja niin, että joutuisi amerikkalaisten tulilinjalle. Tällaista vanhanaikaista haastajaa, joka turvaa asevoimiin, sellaista ei ole näkyvissä, mutta tässä ovat vastavoimat yhdessä selvästi jo haastaneet Yhdysvallat, ja Yhdysvaltojen suhteellinen voima maailmassa heikkenee aivan selvästi.
HR: …kun voimaa mitataan taloudella ja kaikilla muilla asioilla?
PV: Näinhän se on tehtävä. Ei sotilaallinen voima ole mikään käyttökelpoinen mittari sinänsä eikä edes jonkin teollisuudenalan, esimerkiksi terästeollisuuden voima, mikä aikanaan nosti Yhdysvallat, kun se hallitsi puolta maailman tuotannosta jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Nyt on kokonaisvoima kyseessä, ja siihen kuuluvat kulttuurit ja kaikki tällaisetkin tekijät, ja kyllähän Yhdysvallat näillä kaikilla mittareilla edelleen on merkittävä ja johtava valtio maailmassa, mutta kuten sanottu, haastajien yhteisvoima kaikilla aloilla etenee koko ajan etenee nopeammin kuin amerikkalaisten.
HR: Ketkä ovat sitten suurimpia haastajia amerikkalaisten vallalle, kiinalaisetko?
PV: Kiinahan on itsestään selvästi tällainen näkyvä haastaja, vaikka tätä nimitystä ei mielellään ehkä siellä käytetä juuri siitä syystä, että kiinalaiset etenevät varovasti. Mutta talousmittareilla todettuna ennusteet liikkuvat siinä kymmenen — viidentoista vuoden tienoilla, jolloin jo tuotantomäärässä ja bruttokansantuotteessa Kiina saattaisi mennä Yhdysvaltojen rinnalle tai jopa ohikin. Mutta ennen kaikkea se on Kiinan geopoliittinen sijainti, että se hallitsee koko Kaakkois-Aasiaa, ja sillä on vahvat taloussuhteet siellä, ja sitten tämä väestöpotentiaali ja monet muut tekijät. Ne tekevät Kiinasta selvästi merkittävimmän Yhdysvaltojen haastajan. Mutta sitten näitä vastaavia muita on edelleen ilman muuta Venäjä varsinkin liittoutuneena Kiinan kanssa; Intia on erittäin merkittävä nouseva tekijä, ja Etelä-Amerikassa Brasilia. Näitä voisi luetella paljonkin.
HR: Mitenkä Eurooppa suhtautuu tähän?
PV: No, se onkin tietysti mielenkiintoinen kysymys, koska Euroopassahan jyrkästi halutaan kiistää se, että Eurooppa kilpailisi Yhdysvaltojen kanssa, mutta näinhän käytännössä tapahtuu lähes kaikilla aloilla. Vaikkapa lentokoneteollisuus otetaan esimerkiksi, niin sehän on todella kovaa kilpailua. Avaruusteknologiassa Eurooppa kilpailee Yhdysvaltojen kanssa; se rakentaa parhaillaan Galileo-järjestelmää, joka on tarkoitettu joko ohittamaan taikka täydentämään taikka syrjäyttämään — miten vain — Yhdysvaltojen GPS-järjestelmän hallitsevuuden.
HR: Myös Pekka Visuri on sitä mieltä, että tapahtumat Irakissa ovat edistäneet Yhdysvaltojen maailmanlaajuisen vallan heikkenemistä parin viime vuoden aikana.
PV: Se on kiihdyttänyt tätä heikentymistä todella raskaasti. Siinä on samantapainen tilanne kuin Vietnamin sodan aikaan, että se on sekä taloudellinen taakka, kun ajatellaan, että sotamenot ovat satoja miljardeja ja vaikuttavat myöskin budjettivajeeseen ja vaihtotaseen vajeeseen, mutta se on ennen kaikkea poliittinen taakka, koska se on yksinkertaisesti ärsyttänyt ihmisiä, satoja, jopa tuhansia miljoonia ihmisiä, ja se on romahduttanut Yhdysvaltojen maineesta ne piirteet, joissa se kuvattiin demokratian ja liberalismin esikuvamaaksi myönteisessä mielessä, ja että se oli ikään kuin anti-imperialistinen valtio perimmiltään, siis ei siirtomaavalta. Tämä on niin ilmeselvästi tyypillinen siirtomaavallan siirtomaasota kuin olla voi niin, että tällaista vaikutelmaa ei voida enää yksinkertaisesti ylläpitää.
HR: Paitsi, että hyökkäys Irakiin on vienyt Yhdysvalloilta myötätuntoa, sen seuraukset ovat myös kääntymässä Yhdysvaltojen omia suurpoliittisia etuja vastaan:
PV: Se saldo, mikä amerikkalaislehdistössä tänä päivänä on luettavissa Irakin sodasta, niin sehän kiinnittää huomiota juuri siihen, että jos tarkoitus oli saada vakautta aikaan alueella ja Yhdysvaltojen etuja vaalia, niin lopputulos Irakissa näyttää yhä enemmän menevän siihen, että Iran hallitsee aluetta, ja että amerikkalaiset joutuvat ehkä väkisinkin lähtemään pois, vaikka mitään halua ei olisi. Tämä kyllä näyttää siltä, että jos tavoitteena oli Iranin kurissa pitäminen muun muassa ja alueella vaikutusvallan hankkiminen, niin Yhdysvallat on siinä aika vahvasti puolustuskannalla. Iran hallitsee itse asiassa suurta osaa Irakia tällä hetkellä.
HR: Shiiamuslimien kautta?
PV: Niin, se on ihan selvä se yhteys ja erityisesti etelässä. Basran kaupunki öljyalueella on iranilaismielisten hallinnassa lähes totaalisesti ja monta muuta tällaista asiaa. Väliaikaishallitus on iranilaismielinen, ja tuskin tähän nyt kovin paljon muutosta tulee näitten vaalienkaan merkeissä.
HR: Iran sijaitsee entisen Neuvostoliiton alueitten tuntumassa. Sen pohjoisena naapurina on Azerbaidžanin öljyvaltio eikä muinaisen Persian keskuksesta ole myöskään pitkä matka Kaspian itäpuolelle, alueelle, jota kutsuttiin Neuvostoliiton Keski-Aasiaksi ja vielä aikaisemmin Länsi-Turkestaniksi. Sinne Yhdysvallat on ensimmäisen kerran historiansa aikana perustanut sotilastukikohtia, mikä tapahtui Afganistanin Taliban-hallituksen kukistamisen yhteydessä syyskuun terrorihyökkäysten jälkeen vuonna 2001. Näissä entisissä eteläisissä neuvostotasavalloissa käydään parhaillaan kovaa geopoliittista kilpailua poliittisesta vaikutusvallasta, sotilaallisesta läsnäolosta ja — öljystä. Brittiläisen sanomalehden Financial Timesin reportteri Philip Stephens kuvaili aikaisemmin syksyllä Azerbaidžania paikaksi, jonne keskittyvät kaikki ne selkkaukset ja selkkausten aiheet, jotka ovat mukana geopoliittisissa laskelmissa 2000-luvun alkuvuosina. Sellaisina kirjoittaja luettelee demokratian ja autoritaarisen hallinnon välisen kamppailun, lännen ja islamin fanaattisen muodon vastakohtaisuuden sekä kiihtyvän kilpailun öljyn saatavuudesta, kilpailun, jossa nyt ovat mukana nousevat suurvallat Kiina ja Intia. Yhdysvaltojen käymät taistelut Afganistanissa ja Irakissa, Iranin ydinhankkeet sekä amerikkalaisten ja venäläisten kilpailu vaikutusvallasta siellä, mikä ennen oli Neuvostoliittoa, kuuluvat myös kaikki tähän samaan suureen geopoliittiseen maisemaan.
PV: Sehän on klassinen "suuren pelin" alue. Aikanaan brittiläinen imperiumi kilpaili Venäjän keisarikunnan kanssa, mutta silloin olivat palkinnot aika vaatimattomia verrattuna nykyisiin, koska nyt on kysymys öljystä. Kaspian alueen öljyvarat ovat vielä aika paljon mittaamatta. Niitä pidetään kuitenkin hyvin merkittävinä, ja Persian lahden aluekin liittyy siihen läheisesti. Siellä on kaksi kolmasosaa maailman öljyvaroista. Se vetää myös kaikkia konflikteja puoleensa ja suurvaltakilpailua niin, että se on automaattisesti maailman konfliktien painopistealue. Uusin piirre siinä on se, että Yhdysvallat on joutunut ahtaalle Keski-Aasiassa, kun Venäjä ja Kiina yhdessä ajavat sitä pois. Ja kyllä siinä on jossakin määrin Intiakin mukana, vaikka Intia toisaalta pyrkii pelaamaan itselleen etua tästä olemalla vuoron perään yhteistyössä Venäjän ja Yhdysvaltojen kanssa niin, että Intiakin on siinä siis mukana.
HR: Voiko arvella niin, että Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo entisessä Neuvostoliiton Keski-Aasiassa saattaa sittenkin jäädä lyhytaikaiseksi?
PV: Se on hyvin mahdollista, koska voimavarat eivät siellä yksinkertaisesti riitä tämän alueen hallitsemiseen. Nythän koko ongelman ydin on siinä, että Yhdysvalloilla ei enää ole dollareita millä ostaa ystäviä taikka lahjoa vihollisia omalle puolelle niin kuin on ollut ihan käyttökelpoinen menetelmä pitkään. Kun tämä perustava taloudellinen voima maailmassa suhteellisesti heikkenee ja vaihtotaseen vaje lähentelee 800 miljardia tänä vuonna dollareissa mitattuna, niin ne ovat valtavia summia. Kun budjettivaje on 400 miljardia eli koko puolustusbudjetti rahoitetaan itse asiassa velkarahalla, niin eihän Yhdysvalloilla ole varaa tehdä sinne ylimääräisiä sijoituksia. Se on perimmäisenä syynä tässä, miksi Kiina ja Venäjä ovat nyt onnistuneesti vyöryttämässä Yhdysvaltoja pois. Tilanne saattaa tietysti kestää pitkäänkin, ja siinä nähdään monenlaisia vaiheita, mutta tämä on se viimeisin suuntaus.
GK: They’re very worried about
"Yhdysvallat on hyvin huolissaan Kiinasta. Kiina voi aiheuttaa väärinkäsityksiä, koska sen johtajat kutsuvat itseään kommunisteiksi, mutta toimivat kuin kapitalistit. Tuloerot Kiinassa ovat hurjia, pahempia kuin Yhdysvalloissa tätä nykyä. Mutta Kiinan talous kasvaa kymmenen prosentin vuosivauhtia. Kiinasta tulee johtava valta Aasiassa. Hyvin pian se on vahvempi kuin Japani. Amerikkalaiset ovat siitä hyvin huolissaan, mutta toisaalta he eivät voi asialle mitään. He ovat niin kiinni Lähi-idän tapahtumissa ja Euroopassa."
HR: Gabriel Kolko varoittaa myös uudesta kilpavarustelusta. Yhdysvallat suunnittelee ohjuspuolustusjärjestelmää avaruuteen, mikä antaisi sille ensi-iskun kyvyn. Se huolestuttaa sekä kiinalaisia että venäläisiä, ja niin maailmaa saattaa uhata taas uusi suurvaltojen kilpavarustelu. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään ideologian kanssa. Kysymys on puhtaasti valtapolitiikasta.
Kiinan huima talouskasvu ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Myös Pekka Visuri on sitä mieltä, että tuloerojen valtava lisääntyminen sekä laajan, köyhän maaseudun ja vauraan itärannikon välinen kuilu saattavat tuottaa ylikäymättömiä ongelmia Kiinan yhteiskunnalle ja sen vakaudelle:
PV: Se on kai kaikkien arvioitsijoiden mielestä se suurin riskitekijä, mikä on Kiinan kehityksessä, että miten sen sisäinen eheys kestää. Kiinallahan on tässä suhteessa huonoja kokemuksia tuhatvuotisen tai monituhatvuotisen historiansa aikana. Kiinahan on ollut aika lailla sisäänpäin kääntynyt maa aina, ja sen sisäiset ongelmat ovat niitä, jotka ovat sitä riepotelleet aika paljon, kunnes tuli siirtomaavallan aika ja Japanin miehitys. Näin se kai on, että tuskin kukaan ulkoinen hyökkääjä lähtee Kiinaan kokeilemaan voimiansa. Itse pidän kyllä ilman muuta näitä sisäisen yhteiskuntakehityksen ongelmia pahimpina ja sitä, että miten tämä — voisi sanoa — hillitön kapitalismi voi elää alun perin kommunistisen hallinnon kanssa sulassa sovussa.
HR: … tai Kiinan vanhan perinteisen kulttuurin kanssa?
PV: Sen ja monien muitten tekijöitten kanssa. Nehän ovat hyvin ristikkäisiä suuntauksia.
HR: Jos nyt puhutaan sellaisesta asiasta kuin vallasta maailmassa ja vallan rajoista, niin siitä voi varmaan tehdä sen johtopäätöksen, että on useita eri mittareita, joilla voidaan mitata valtioiden valtaa, keskinäistä valtaa ja kykyä hallia maailmaa.
PV: Tämähän on geopolitiikan klassinen menetelmä mitata maailman voimasuhteita erilaisilla mittareilla, joissa sitten oli ajankohtaan sidottuna tekijöitä, maantieteellisiä tekijöitä: merivallat vastaan mannervallat ja siitä seuraavat asiat ja sitten teknologian edistyessä teollisuustuotanto: hiili-rauta sopivassa yhdistelmässä tuotti terästeollisuuden ja, kun siihen liittyi merien hallinta, niin se oli niin, että Iso-Britannia ja Yhdysvallat nousivat tällaisiksi valloiksi. Ja sitten on ollut muita tekijöitä: öljy, joka on edelleen hyvin tärkeä strateginen tekijä. Sattuu vain nyt olemaan niin, että se ei yhdisty enää — Yhdysvalloissa se aikoinaan yhdistyi, mutta ei enää — sellaisiin voimatekijöihin, että se olisi niitä ikään kuin kasvattamassa, vaan päinvastoin strategisesti tärkeät ja vahvat maat, ennen kaikkea Yhdysvallat ja Kiina ovat taas vahvoja öljyntuojia tällä hetkellä. Ja Venäjä on raaka-aineisiin tukeutuva maa ja periaatteessa sillä on maailman suurimmat raaka-ainevarat, kun kaikki varat lasketaan yhteen. Nämä ovat tällaisia perusmittareita, mutta kyllä nykyään korostetaan enemmän kulttuuritekijöitä ja sellaisia tieto-taitoon liittyviä teknologiatekijöitä, jotka nostivat Yhdysvallat muun muassa 1990-luvulla vielä uuteen nousuun. Näitten kehityksestä varmaan paljon riippuu se, miten maailman valtasuhteet kehittyvät ja esimerkiksi Kiina on nyt vahvasti siinä kilpailussa mukana.
HR: Ovatko ne kuitenkin sellaisia asioita, joita on aika vaikea monopolisoida, esimerkiksi tietotekniikkaa?
PV: No, on. Eihän se nykyään tunne mitään rajoja. Ja kun voidaan sanoa, että Yhdysvallathan pyrki aika vahvasti moniin monopoleihin 1990-luvulla hallitsemalla tietoteknologiaa, niin ei se ole ehkä pitkän päälle — eikä olekaan mahdollista, ja sen omistus hajautuu. Mutta se on vain se tekijä, joka on noussut tällaisten klassisten voimasuhdetekijöitten — sotilaallisen voiman ja teollisen tuotannon — rinnalle.
HR: Maailma siis on aikamoisessa muutostilassa. Mahdolliseen uuteen kilpavarusteluun, ydinaseitten leviämiseen ja terrorismiin liittyvät vaarat ovat periaatteessa kaikkien tiedossa. Myös ihmisen elinympäristöön kohdistuvat todella vakavat uhat tiedostetaan ja niitten olemassaolo myönnetään hyvin selvästi jollakin tasolla. Samalla kuitenkin toiminta niitten torjumiseksi näyttää olevan tavattoman hankalaa. Erityisen takkuiseksi tällaisten asioitten käsittely muuttuu silloin, kun niihin sotketaan valtapolitiikkaa ja taloudellista kilpailua ja paljon puhutusta ja jatkuvasti hoetusta kilpailukyvystä tulee kaikkea muuta hallitseva jumala. Yhden asian on kuitenkin tämä vasta aluillaan oleva uusi vuosisata todistanut: historia ei ole päättynyt mihinkään liberaalin demokratian ja markkinatalouden yleismaailmalliseen voittoon. Sellaistahan kuultiin paljon julkisessa keskustelussa silloin, kun Berliinin muuri ja itäinen valtiokollektivismi sortuivat puolentoista vuosikymmentä sitten.
Ks. myös Hannu Reimen muita
juttuja