YLE/Maailmanpolitiikan arkipäivää/Kolumni 18.9.2005

Kun kaikista tuli demokraatteja

Hannu Reime

Politiikassa käytetyt termit eivät tunnetusti ole kovin täsmällisiä, ainakaan silloin, kun niihin sisältyy suuri ideologinen lataus. Julkisessa keskustelussa viime vuosina toistunut sana ”demokratia” kuuluu niihin ilmauksiin, joitten tarkkaa merkitystä on aika ajoin terveellistä pysähtyä miettimään.

Yhdysvaltojen johtamia sotatoimia Afganistanissa ja Irakissa on perusteltu — muun muassa — demokratian levittämisellä näihin Keski- ja Lähi-idän maihin. Jotkut eurooppalaiset poliitikot ja poliittiset kommentaattorit ovat ylistäneet nuoremman Bushin hallintoa sen ”idealismista”, toiset ovat pitäneet demokratian miekkalähetystä epärealistisena ja suorastaan vaarallisena.

Lyhimmän määritelmänsä mukaan demokratia, kansanvalta, on yksinkertaisesti päätöksentekojärjestelmä, jossa ne, joita päätökset koskevat, myös ovat tekemässä niitä. Sanaa on tunnetusti käytetty väärin, mikä ei ole ihme, sillä voi hyvin sanoa, että melkein kaikki poliittiset suuntaukset toisen maailmansodan jälkeen ovat julistautuneet demokratian kannattajiksi.

Poliittisen ajattelun vasemmalla laidalla on toisinaan haluttu korostaa eroa muodollisen ja sisällöllisen demokratian välillä. Vaalit saattavat monessa maassa olla hyvinkin vapaat, mutta todellinen yhteiskunnallinen valta on jossakin parlamentin ulkopuolella, suuryhtiöitten ja pankkien pääkonttoreissa, demokraattisen päätöksenteon ulottumattomissa. Ja kuitenkin niissä tehdyt päätökset koskevat lukemattomien ihmisten elämää, ihmisten, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tehtyjen ratkaisujen sisältöön.

Tästä, mielestäni oikeasta ja asioitten todellista tilaa realistisesti kuvaavasta käsityksestä ovat jotkut vasemmistolaiset — kylmän sodan aikana hyvin monetkin — saattaneet tehdä erikoisen johtopäätöksen: ei ole väliäkään muodollisesta demokratiasta. Jos vallassa oleva hallitus ajaa kansan suuren enemmistön etujen mukaista politiikkaa, on samantekevää, onko se valittu tehtäväänsä vai ei.

Näin on saatettu puolustella Kuuban poliittista järjestelmää castrolaisen vallankumouksen jälkeen. Hieman vanhemmat ihmiset saattavat muistaa sen, että kylmän sodan alkuvuosina neuvostoliittolaiseen ideologiaan kuului käsitys, että maailma on jakautunut demokraattiseen ja imperialistiseen leiriin. Arvatkaa, kumman pääkaupunki oli Moskovassa ja kumman Washingtonissa.

Länsimaiseen poliittiseen kielenkäyttöön sana ”demokratia” rynnisti toden teolla vasta Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Kaikki olivat äkkiä demokraatteja.

Samalla demokratia liitettiin markkinatalouteen, toista ei voi olla ilman toista. Demokratian ja markkinatalouden yhdistelmästä tuli oikeastaan maailmanlaajuinen hallitseva ideologia. Sitä voivat vastustaa enää vain muutaman roistovaltion diktaattorit: vallasta syösty Saddam, Kim Jong-il Pohjois-Koreassa, Valkovenäjän Lukašenko ja pieni joukko muita.   

Kuten kaikki ideologisoitu ajattelu ja sitä propagoiva julkisuus myös edellä kuvattu sisältää osan totuudesta. On totta, että Saddam, Kim ja kumppanit ovat olleet ja ovat raakoja tyranneja, joitten inspiraatio tulee viime vuosisadan stalinismista. Ja tähän liittyen, totta myös on se, että Irakin tulevaisuus näyttäisi läpimustalta, jos käsittämättömän fanaattiset ja raa’at itsemurhapommittajat olisivat ainoita irakilaisia, jotka toivovat vieraitten joukkojen lähtöä.

Mutta demokratia ja markkinatalous, liittyvätkö ne sittenkään aina ja välttämättä yhteen?  Silmiini sattui äskettäin kommentti, jossa todettiin, että kapitalismi on itse asiassa sisäistä tyranniaa ja ulkoista anarkiaa: yhtiöitä johdetaan kuin totalitaarisia valtioita, ja niitten keskinäisissä suhteissa vallitsee vahvimman laki. Ehkä demokratia ja markkinat — ainakaan nykyisenlaiset — eivät sittenkään ole niin hyviä kavereita kuin toistuvasti väitetään.

 
Ks. arkistossa olevia Hannu Reimen muita juttuja

[home] [archive] [focus]