YLE/Maailmanpolitiikan arkipäivää/Kolumni 19.3.2011 **** Etusivulle YLE/Maailmanpolitiikan arkipäivää/Kolumni 19.3.2011 **** Etusivulle
Hannu Reime
Pyytäessään minua jäsentämään mielessäni Japanin järkyttävien tapahtumien — maanjäristyksen, tsunamin ja ydinvoimalaonnettomuuden — herättämiä tunteita ja ajatuksia Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelman tuottaja Minna Pye ja toimittajakollegamme Sampo Vaarakallio olivat yhdessä muotoilleet seuraavan teesin: Japanin järistys horjuttaa teknologiauskoa ja […] kuvitelmaa siitä, että elämä tai luonto olisi [ihmisen] hallittavissa.”
Tätä ajatusta on yleisenä toteamuksena mahdotonta kiistää. Ihminen on hyvin haavoittuvainen olento, sillä kokonaisuuteen verrattuna pienetkin muutokset tällä kauneimmalla tunnetulla taivaankappaleella voivat viedä pohjan ihmisen koko olemassaololta, eivät vain horjuttaa sitä, vaan tuhota sen kokonaan. Huomattavista laskennallisista kyvyistään huolimatta homo sapiens -laji ei voi ennakoida kaikkia mahdollisia tilanteita ja tapahtumia ja näin ”hallita elämää tai luontoa”. Haave jostakin sellaisesta on ja pysyy saavuttamattomana utopiana.
Mitä esitetystä, ilmeisen todesta teesistä seuraa? Ehkä ei mitään, koska väite on niin itsestään selvä. ”Teknologiausko” on kielteisesti värittynyt ilmaus, jolla halutaan horjuttaa luottamusta ihmisen tekniseen osaamiseen. Mutta esimerkiksi vaikeudet Fukushiman onnettomuusvoimalan jäähdytystöissä eivät ainakaan säteilyturvakeskuksen johtajan Jukka Laaksosen mukaan näytä ensi sijassa johtuvan teknisestä osaamattomuudesta, vaan pelastustöiden hierarkkisesta organisoinnista, joka estää normaalin ”insinöörijärjen” käytön niin kuin Laaksonen sanoi Yle-uutisten haastattelussa. On myös huomionarvoista, että vaikka sähkön tuottaminen ydinvoimalla on huipputekninen saavutus, niin voimalaonnettomuuden sammutustyöt saattavat kaatua siihen, että veden pumppaamiseen tarvittavaa sähköä ei ole saatavilla.
Ehkäpä sanalla ”teknologiausko” halutaan myös saattaa jokin tietty tekniikan ala, tässä tapauksessa ilmiselvästi ydinvoima, huonoon huutoon. Ydinvoimaan sisältyy suuria riskejä kuten kriitikot ovat huomauttaneet, ja riskit liittyvät sekä voimaloiden toimintaan että jätteiden loppusijoitukseen. Puheet reaktoreiden ehdottomasta turvallisuudesta esimerkiksi täällä Suomessa eivät tunnu vakuuttavan epäilijöitä varsinkaan Fukushiman jälkeen. Mahdollisten uusien lupien myöntäminen on juuri nyt vastatuulessa. Yleisen mielipiteen herkästi vainuavat poliitikot ovat varovaisia ja sitä ovat nimenomaan ne, jotka tähän asti ovat kannattaneet liikemaailman innolla ajamaa ydinvoiman lisärakentamista. Vaalit ovat lähellä.
Olen itse sitä mieltä, että riippumatta siitä, pitääkö sähkön tuottamista ydinvoimalla järkevänä vai ei, syylliseksi ei kannata julistaa tekniikkaa, ei edes ydinvoimaa. Sama pätee yleisemminkin. Tekniikka itsessään on neutraalia. Tekniikan syyttäminen vapauttaa ihmiset — vallanpitäjät, päätöksentekijät, tiettyyn mittaan saakka jopa suuret massat — vastuusta. On kuin syyttäisi murhasta puukkoa eikä murhaajaa, kirjoitti 1930-luvulla vasemmistolainen kirjailija Katri Vala Tulenkantajat -lehdessä polemisoidessaan ajan konservatiivisia kulttuuripessimistejä vastaan.
Paljon kritisoidun ”teknologiauskon” vastineena näyttää osassa yleistä mielipidettä niin vasemmalla, oikealla kuin keskustassakin elävän ”teknologiakammo”, pelko jonkinlaisesta teknisestä determinismistä. Juuri tätä ajattelua vastaanhan Katri Vala niin terävästi taittoi peistä. Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright kirjoitti 25 vuotta sitten kirjassaan Vetenskapen och förnuftet , 'Tiede ja järki', että ”suhteellisen itsenäinen teknologinen kehitys” saa aikaan taloudellisen kasvun välttämättömyyden. Akateemikko von Wright oli epäilemättä viisas mies, mutta minusta tuntuu, että tässä asiassa hän pani rattaat hevosen eteen, käänsi syyn ja seurauksen väärinpäin.
Viime sunnuntaina, kun Japanin katastrofi alkoi hallita uutisia meillä ja muualla, TV 1 sattumalta esitti ranskalais-espanjalais-katalonialaisen dokumenttielokuvan Hehkulamppuhuijaus. Siinä kerrotaan, kuinka liikemaailma on 1920-luvulta lähtien vakain tuumin ja harkiten päättänyt, että teollisuustuotteet eivät saa olla liian kestäviä. Ensin olivat vuorossa hehkulamput, sittemmin on ”suunniteltu vanheneminen” otettu osaksi lähes kaikkien kulutustavaroiden valmistamista. Näin ylläpidetään kysyntää.
En tiedä, onko mahdollista laskea, tarvittaisiinko maailmassa ydinvoimaa lainkaan, jos kaikki tavarat kaikkialla pyrittäisiin tekemään mahdollisimman hyviksi, siis myös kestäviksi. Kyllä kai sekä insinöörijärki että vanhempi talonpoikaisjärki sanovat yhtä lailla, että myös kestävyys kuuluu tuotteen laadun tärkeimpiin kriteereihin. Jos tavaroiden tuottajat insinööreistä suorittaviin työntekijöihin saisivat käyttää ammattitaitoaan parhaalla mahdollisella tavalla, silloinhan talous ainakin tältä osin palvelisi ihmisiä eivätkä ihmiset taloutta tai — oikeammin sanottuna — taloutta hallitsevien superrikkaiden intressejä niin kuin asianlaita on nykyisin. Ongelmia ei luo tekniikka, vaan ahneus.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime; Ympäristö