17.9.2021 **** Etusivulle

Journalistisia muistoja vuosikymmenten varrelta, Osa 20

Tapani Lausti

Illan hämärtyessä täällä Välimeren rannalla sijaitsevassa asunnossamme istun pianoni ääressä ja mietin musiikin roolia elämässäni. Elämäni on ollut alusta lähtien täynnä musiikkia, Ensimmäiset 19 vuottani asuin Helsingin Korkeavuorenkadun asunnossa, missä äitini soitti alinomaa pianoa. Mykkien elokuvien kaudella hän oli soittanut pianoa keravalaisessa elokuvateatterissa. Hän olisi voinut ryhtyä ammattimuusikoksi, mutta valitsi kirjastoalan, minkä myös isäni oli valinnut.

Molemmat sisareni alkoivat niinikään soittaa pianoa. Minäkin otin soittotunteja, opettajana silloisen Kansanteatterin kapellimestari Yngve Ingman. Jonkin ajan kuluttua klassisen musiikin soittaminen alkoi kyllästyttää. Aloin soittaa ”American Songbook” –musiikkia. Sitten törmäsin jazziin. Jazzpianistia minusta ei kuitenkaan tullut, sillä vuodet ilman pianoa heikensivät soittotaitoani. Mutta istun edelleen mielelläni pianon ääreen improvisoimaan.

Näiden muisteloiden osissa 14 ja 15 olen kertonut jazzkokemuksistani Suomessa, Englannissa ja Espanjassa. Nyt haluan pohtia enemmän jazzelämääni

Musiikkia on aiheellisesti luonnehdittu ihmiselämää helpottavaksi terapiaksi. Eräs jazzmuusikkoystäväni sanoi minulle, että jazzyhtyeessä soittaminen voi synnyttää mystillisiä aistimuksia. On kuin tapahtuisi jotakin, jota eivät muusikot itsekään aivan täysin ymmärrä. Tällä ei tarkoiteta sitä, että soitetut nuotit olisivat sattumanvaraisia, vaan sitä, että yhteistä kokemusta on vaikea täysin ymmärtää. Kyse ei ole osanottajien henkilökohtaisen kokemuksen summasta vaan jostain vaikeasti ymmårrettävästä psyykkisestä ilmiöstä.

Charlie Parker ja Miles Davis

Omat kuuntelukokemukseni ovat auttaneet minua ymmärtämään näitä tuntemuksia. Teini-ikäisenä 1950-luvulla istuin koulusta palattuani nojatuolissa vaipuen sen hetkisen fyysisen todellisuuden ulkopuolelle. Levylautasella soi ennen kaikkea Charlie Parkerin ja Miles Davisin musiikki. Koin jazzin ikäänkuin silloin alkaneen uuden aikakauden symbolina. Se henki vapaampaa asennoitumista elämään yleensäkin.

Miles Davis ja Charlie Parker räjähdyttivät musiikkiaivoni johonkin käsittämättömään. Jazzia on luonnehdittu parhaaksi musiikkiterapiaksi. Kuuntelin Davisin ja Parkerin soittoa haltioituneena. Vähitellen kykenin analysoimaan musiikkivirtoja. Soinnut alkoivat hahmottua lumoavaksi äänivirraksi. Jazzia analysoivista kirjoista opin ymmärtämään musiikin historiallista kehitystä.

Brittiläinen jazzkriitikko Richard Williams on analysoinut mielenkiintoisella tavalla Miles Davisin musiikkia. Williams kirjoittaa: ”Oli kuin Miles Davis olisi tunkeutunut johonkin syvällisempään kuin mieltymykseen musiikillisiin ääniin: hän oli ilmentänyt halua uudenlaisiin elämyksiin.”

Legendaarisesta Kind of Blue -levystä Williams kirjoitti että kukaan ei ollut koskaan luonut niin huolellisesti ja määrätietoisesti ilmapiiriä, joka henki sellaista syvällisyyttå, että tummelmastakin tuli taidemuoto. Davis uskoi, että harvemmat soinnit loivat intensiivisemman vaikutuksen. Epäilemättä Kind of Blue –levyn vaikutus merkitsi tärkeätä askelta kohti taiteellisempaa jazzia. Tällä ei ole tarkoitus vähätellä vanhemman jazzin taiteellisia arvoja. Taiteen muoto sai vain modernimman sävyn.

Tämä saa ajatukset kääntymään Charlie Parkeriin. Hänen sävelryöppynsä loivat vastakohdan Miles Davisin pidättyvälle tyylille. Kirjoittaessaan Parkerista brittiläinen jazzkriitikko Brian Priestley korostaa hänen musiikillista vakavuuttaan. Parker oli varsin kiinnostunut klassillisesta musiikista ja olisi halunnut opiskella sitä Euroopassa. Esteenä oli hänen rotunsa. Parker ei pitänyt siitä, että hän sai soittaa liki yksinoman jazzklubeissa.

Vuosikymmenten kuluessa Charlie Parkerin musiikki on ollut minulle ilon, rentoutumisen ja meditaationkin lähde. On mielenkiintoista lukea analyysejä hänen soitostaan, mutta loppujen lopuksi musiikin ymmärtäminen teknisesti ei ole yhtä jännittävää kuin hänen soitostaan nauttiminen intuitiivisesti. Parkerin soitto myötäilee kuuntelijan sydämen rytmikulkua, eikä toimi sitä vastaan niinkuin monet nykyiset rytmimusiikin lajit.

New Yorkiin ja Kaliforniaan!

Korkeasvuorenkadun asuntomme oli kävelymatkan päässä Mäyränkolosta, viralliselta nimeltään Old House Jazz Club (ks. Osa 14). Olin jazzelämässäni kaiken keskellä. Mutta sitten kesällä 1959 elämässäni tapahtui jazzmielessäkin jotakin jännittävää. Pääsin vaihto-oppilaaksi Kaliforniaan, ja mennen tullen pysähdyin jazzin pääkaupungissa New Yorkissa.

Voitte kuvitella 16-vuotiaan jazzintoilijan saapumista New Yorkiin. Ensimmäinen LP-levyni kotona oli ollut Sonny Stittin New York Jazz (1956). Niinpä ei aikaakaan, kun löysin tieni Village Vanguard -jazzklubiin Manhattanilla. Yllätyksekseni nainen ovella oli suomalainen. Ilmapiiri oli hieno, mutta en muista, kuka siellä soitti, luultavasti sinä iltana soittajat eivät olleet kuuluisia.

Vuotta myöhemmin, paluumatkalla, vierailin tuolloin kuuluisassa Half Note –jazzklubissa. Ilta jäi ainaiseksi mieleeni, sillä lavalla oli pianisti Lennie Tristanon yhtye, jossa soittivat mm. alttosaksofonisti Lee Konitz ja tenorisaksofonisti Warne Marsh.

Tuon vuoden kotikaupunkini oli Riverside, 80 kilometriä Los Angelesista itään. Saapuessani uuteen väliaikaiseen kotiini tarkastelin silmät kiiluen olohuoheessa ollutta hyvän näköistä flyygeliä. Sitten kävi ilmi, ettei sitä kukaan soittanut. No, nyt perheeseen oli ilmestynyt pianonsoiton harrastaja. Pian kävi myös ilmi, että kaupungissa ei juuri jazzia harrastettu Mikä pettymys! Tieto minun pianonsoittoharrastuksestani sittemmin levisi ja kerran minua pyydettiin esiintymään koulunäytelmän pianistina. En uskaltanut.

Elävän jazzin puutteessa kuuntelin iltaisin hienoa jazzohjelmaa, jota radioi Salt Lake Cityssä ollut asema. Aamuisin kuuntelin ostamiani levyjä: Erikoissuosikkini oli The Modern Jazz Quartet at Music Inn, Volume 2 - Guest Artist Sonny Rollins, joka oli äänitetty vuonna 1958 mutta julkaistu seuraavana vuonna. Olin ostanut levyn jännittävällä matkalla San Franciscoon.

Kuuntelin myös seuraavia levyjä: Dave Brubeck, Jazz at Oberlin (1953). Coleman Hawkins Encounters Ben Webster (1957), Getz Meets Mulligan in Hi-Fi (1957) ja Saxes, Inc. , iso orkesteri, jossa oli vain saksofonisteja ja rytmiryhmä. Musiikin sovitti Bob Prince. (1956).

Jazzin suuri vuosi: 1959

En tietenkään ollut silloin tietoinen siitä, että vuosi 1959 osoittautuisi levytysten suhteen historialliseksi. Tuon vuoden sadosta olin ostanut Horace Silverin Blowin' the Blues Away . Musiikki teki minuun suuren vaikutuksen. Paula Donahuen laatima levykansi komeilee edelleen asuntomme seinällä.

BBC teki jokin aika sitten mielenkiintoisen dokumentin 1959 jazzvuodesta, Ohjelman esittelyssä selostettiin tuon vuoden merkitystä; ”1959 oli seisminen vuosi, jolloin jazz irroittautui bebop-musiikin monimutkaisuudesta uusiin muotoihin, joissa solisteille annettiin ennennäkemätöntä vapautta kokeilla ja tulkita.”

Ohjelmassa esitellään neljä jazzalbumia, jotka olivat käänteentekeviä niin taiteijoille itselleen ja samalla ajan hengen voimakkaita ilmentymiä. Ne kaikki avasivat dramaattisia uusia mahdollisuuksia, jotka vieläkin vaikuttavat. Albumit ovat nämä: Miles Davis, Kind of Blue; Dave Brubeck, Time Out; Charles Mingus, Mingus Ah Um; ja Ornette Coleman, The Shape of Jazz to Come .

Dokumentissa esiteltyjen levyjen lisäksi tässä muutama esimerkki omien kokoelmieni vuoden 1959 sadosta: Bill Evans, Portrait in Jazz; John Coltrane, Giant Steps; Cannonball Adderley Quintet in Chicago; Gerry Mulligan Meets Ben Webster; Duke Ellington, Anatomy of a Murder; Duke Ellington, Blues in Orbit; Gil Evans Orchestra, Great Jazz Standards; Oscar Peterson, Cole Porter Songbook; Donald Byrd, Byrd in Hand; Art Pepper + Eleven, Modern Jazz Classics arranged by Marty Paich; George Russell, New York, N.Y.

Jazz ei ole vain musiikkia, se on elämäntapa!

En malta jättää mainitsematta levyä, joka teki nuoruudessani minuun lähtemättömän vaikutuksen: Steamin' with the Miles Davis Quintet vuodelta 1956. Elämääni on myös vuosien mittaan ilähduttanut Thelonious Monkin musiikki. Nämä kokemukset ovat vuosikymmenten jälkeenkin eläviä muistoja. Jazz on rikastuttanut elämääni vuosien ajan. Jazz soi liki tauotta kotona ollessamme. Uusia loistavia muusikoita on ilmaantunut vuosien mittaan. Yksi muusikko, jota olen kuunnellut 60-luvulta aina näihin päiviin asti on amerikkalainen pianisti Kenny Barron. Hän on niittänyt mainetta myös täällä Espanjassa. Täkäläisistä muusikoista haluan mainita ainakin seuraavat: Tenorisaksofonisti Enrique Oliver. saksofonisti/klarinetisti Jorge Pardo, alttosaksofonisti Perico Sambeat sekä pianistit Jose Carra ja Chano Dominguez.

Jazz on elävää musiikkia, joka imee vaikutteita intensiivisesti koetusta elämästä. Pianisti/laulajatar Nina Simone on lausahtanut tämän ajatuksen: ”Jazz ei ole vain musiikkia, se on tapa olla, se on tapa ajatella.”

Miles Davis on puolestaan sanonut vähän arvoituksellisesti, että jazz on aina lähellä vallankumousta.

Martin Luther King sanoi, että moderni jazz lauloi monimutkaisemmaksi muuttuneen kaupunkielämän lauluja. Kun elämä itse ei tarjoa minkäänlaista merkityksellisyyttä, muusikko luo merkityksellisyyttä maan äänistä, jotka virtaavat hänen instrumenttinsa läpi.

Musiikkikulttuurin muutos

Mutta sitten jazz ajautui vaikeuksiin. Pianisti Jim Gala kirjoittaa, että vuoden 1967 tienoilla alkoi asenteiden muutos. Suuret mediayhtiöt eivät enää tukeneet jazzia. Modernin jazzin tilalle tulivat yksinkertaistettu rockmusiikki, heavy metal –musiikki ja rap. Uudet ikäluokat omaksuivat näitä musiikin lajeja. Jazzklubit alkoivat olla puolityhjiä. Muusikot totesivat saavansa helpommin keikkoja käyttämällä sähköisiä instrumentteja, Gala sanoo, että vaikka jazz/rock, funk ja fusion ovat musiikillisesti rockia parempia, jazz menetti näin humaanisuuttaan ja syvällisyyttään. Galan mielestä näitä syvällisempiä ominaisuuksia ilmensi 60-luvun alun musiikki, loistavina esimerkkeinä Miles Davisin Kind of Blue (1959) ja Bill Evansin Sunday at the Village Vangaurd (1961).

Vaikka jazzin synnyinalueilla oli vaikeuksia, Euroopassa jazz menestyi ehkä tasaisemmin, vaikka aaltoliikkeitäkin jazzin suosiossa on ollut havaittavissa. Täällä Espanjassa konserteissa käy ihmisiä, jotka selvästi tuntevat jazzia ja osoittavat innostustaan. Málagassa ja Madridissa oli kuitenkin jo ennen koronaviruksen tuloa havaittavissa hiipumista jazzmusiikin tarjonnassa. Jazzklubien ylläpitäminen ei ollut helppoa.

Koronapandemia on köyhdyttänyt musiikkielämää kaikkialla. Elävää jazzia on ollut täällä Andalusiassakin vaikea löytää. Almuñécarin jazzfestivaali on ollut ilahduttava poikkeus. Nyt on monin paikoin havaittavissa jazzelämän vilkastumista. Toivottavasti alkanut syksy palauttaa ainakin osan aiemmasta jazzvilkkaudesta.

 

Lähteet:

 

Jim Gala, Baby Boomers and the Death of Jazz, ScheerPost, 1.9.2021

Ted Gioia, The History of Jazz, Onford University Press, 1997.

Robin D.G. Kelley, Thelonious Monk: The Life and Times of an American Original. JR Books 2010 .

Tapani Lausti, Memories of the amazing jazz year of 1959, 5.5.2013

Brian Priestley, Chasin' the Bird: The Life and Legacy of Charlie Parker. Equinox 2005.

Richard Williams, The Blue Moment: Miles Davis's Kind of Blue and the Remaking of Modern Music, Faber and Faber 2009.

 

Muistelosarjan muut osat