YLE/Tänään
iltapäivällä, 4.6.2004
YLE/Tänään
iltapäivällä, 4.6.2004
Hannu Reime
Jatkamme taas perjantaista juttusarjaamme maailman kielistä. Tällä ja ensi viikolla pohdimme kielen luonnetta ja alkuperää, kysymyksiä, jotka ovat askarruttaneet ihmisiä kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Viime vuosikymmeninä kieltä on yhä enemmän tutkittu osana biologiaa ja luonnontiedettä. Maailman kielet –sarjaa toimittaa Hannu Reime.
Kaksi viikkoa sitten haastattelin tässä samassa sarjassa Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen professoria Fred Karlssonia, ja hän sanoi, että kielen synnyn ongelma on yksi niistä tutkimusaiheista, jotka viime aikoina ovat nousseet esiin hyvin mielenkiintoisella tavalla. Aikaisemmin kysymystä oli pidetty suorastaan kiellettynä aiheena, epätieteellisenä ja mahdottomana ratkaista, puheesta kun ei jää fossiileja. Erilaiset villit spekulaatiot, joiden tueksi ei ollut esittää minkäänlaista empiiristä aineistoa, hallitsivat keskustelua kielen alkuperästä siinä määrin, että 1800-luvulla Pariisin kielitieteellinen seura kielsi aiheen käsittelyn. Suurista eurooppalaisista ajattelijoista Jean-Jacques Rousseau oli sitä mieltä, että kieli on syntynyt tunteitten ilmaisusta, kun taas Johann Gottfried von Herder piti kieltä osoituksena ihmisen järkiperäisyydestä.
Kun kielen syntyä pohditaan nykyisin, on kaiken perustana yhä yleisemmin ajatus tai oikeastaan havainto, että kielikyky näyttää olevan biologinen, lajillemme, homo sapiens sapiensille, kuuluva ominaisuus, yhteisen perimämme määräämä samoin kuin ovat muutkin ominaisuudet, jotka erottavat ihmisen muista eläinlajeista. Ei näet ole löydetty syrjäisintäkään ihmisheimoa, jonka kielikyky, jonka puhuma kieli, olisi rakenteeltaan alkeellisempi kuin muut ihmiskielet. Kielikyky näyttää olevan aisteihin verrattava biologinen ja neurofysiologinen ominaisuus, eräänlainen kuudes aisti. Se eroaa radikaalisti esimerkiksi paljon, paljon myöhemmästä kirjoitustaidosta ja kaikista niistä fantastisen hienoista saavutuksista, joita ihmiskunta on saanut aikaan tällä planeetalla, ainoalla paikalla maailmankaikkeudessa, josta varmasti tiedetään, että siellä on monimutkaisista hiiliyhdisteistä muodostunutta elämää, itseään kopioivia yksi- ja monisoluisia organismeja. On kaikki syy olettaa, että kolme–neljäkymmentätuhatta vuotta sitten eläneet Cro Magnonin ihmiset puhuivat kieltä tai kieliä, jotka eivät perusrakenteeltaan eronneet nykyisistä kielistä, ne olivat ihmiskieliä, eivät enempää eivätkä vähempää. Näin ainakin arveli edesmennyt suomalainen paleontologi Björn Kurtén, joka kivikaudelle sijoittamassaan viehättävässä romaanissa Musta tiikeri pani tummaihoisen päähenkilönsä heimoineen puhumaan normaalia ihmiskieltä. Tarinassa romaanin nimihenkilö rakastuu Neanderthal–tyttöön. Neanderthalin ihmiset olivat meistä eroava, mutta meille hyvin läheistä sukua oleva laji, joka kuoli sukupuuttoon noin 25 000 vuotta sitten elettyään kymmeniä tuhansia vuosia Euroopassa samaan aikaan omien esivanhempiemme Cro Magnoneiden kanssa. Voi hyvinkin olla, että Neanderthalit kommunikoivat keskenään järjestelmällä, joka todella erosi meidän lajimme kielestä. Mutta siitä kuten Neanderthalien häviämisen syystäkin voidaan esittää vain arvailuja.
Kielen biologista puolta korostaa erityisen voimakkaasti tunnettu kielitieteilijä Noam Chomsky Massachusettsin teknillisestä korkeakoulusta MIT:sta Bostonin läheltä. Tässä viime vuosikymmenen alussa tehdyssä haastattelussa kysyin Chomskylta, missä kulkee raja ihmiskielessä sen välillä, mikä on kulttuurin määräämää, ja mikä biologisesti annettua:
[NC: Well, culture is biologically given, too, so that’s a little hard to answer …]
”Myös kulttuuri on biologisesti annettua niin, että kysymykseen on melko vaikeaa vastata. Kielet tietenkin eroavat toisistaan: suomi ei ole englantia. Jos puhuisit minulle suomea, en ymmärtäisi sanaakaan siitä, mitä sanot. Kuitenkin mitä enemmän opimme tietämään kielistä, sitä enemmän huomaamme, että ne on todella muokattu saman muotin mukaan, ja että niitten väliset erot on rajattu erittäin tiukkaan. Tiukkaan rajatut ja pienet erot hyvin hienorakenteisissa järjestelmissä voivat johtaa tuotoksiin, jotka näyttävät perin erilaisilta. Kun hienorakenteisen systeemin sisäistä viritystä muutetaan vain vähän, se, mikä näkyy ulos, vaikuttaa radikaalilta muutokselta. Mutta mitä enemmän ymmärrämme asioita, sitä pienemmäksi kielten välinen muuntelu osoittautuu. Ja itse asiassa tiedämme, että näin täytyy olla. Se voidaan päätellä melkein yksinomaan loogisesti, vain vähäisellä määrällä kiistattomia tosiasioita. Kiistatonta on se, että ihmisten kyky kielen omaksumiseen on jokseenkin sama kautta lajin. Jos olisin aikoinani muuttanut Suomeen, lapseni puhuisivat nyt täydellistä suomea. Jokainen tietää, että tämä on totta. Ei ole olemassa mitään erikoistaipumusta oppia suomea tai englantia tai japania tai mitä tahansa yksittäistä kieltä. Tässä ei ole mitään kiistanalaista. Toinen kiistaton tosiasia on se, että lapset oppivat kielen äärimmäisen niukoista aineksista. On mahdotonta ajatella, että lapset voisivat poimia pelkästään kuulemastaan puheesta kaiken sen yksityiskohtaisen tiedon, minkä he lyhyessä ajassa hankkivat sanojen merkityksistä, foneettisista muodoista ja syntaksin rakenteista. Näistä kahdesta tosiasiasta seuraa, että joko kyseessä on ihme tai sitten se, minkä lapset oppivat, itse asiassa tulee suureksi osaksi heidän sisältään. Tässä yksinkertaisesti ilmenee ihmisen kielikyky, joka tuottaa sanojen merkitykset, rakenteitten tulkinnan ja äänteitten valikoiman vain niukan kokemuksen antaman kiihokkeen laukaisemana. Kyseessä on ikään kuin koneen virittäminen lopulliseen toimintavalmiuteensa. Se, mitä kutsutaan kulttuuriksi, ympäristöksi, on tässä tapauksessa vain muutamien käytettävissä olevien valintojen tekemistä. Ja nämä rajoitetut valinnat tuottavat lopputuloksia, jotka näyttävät olevan keskenään hyvin erilaisia. Mutta tämä johtopäätös ei vielä kerro paljoa. Se kertoo vain, että kieli on hyvin hienorakenteinen systeemi.”
[…and it leads just to conclude that …]
Noam Chomskyn ajatukset johtavat siihen päätelmään, että kielen omaksuminen on osa sitä, mitä biologit ja perinnöllisyystieteilijät kutsuvat ontogeneesiksi, yksilön kehitykseksi, jonka geeneissä oleva ohjelma yhdessä ympäristön kanssa määrää. Kielen hankkimisen osalta ohjelma näyttää päättyvän puberteettiin. Fred Karlsson kertoi kaksi viikkoa sitten amerikkalaisesta Geeniestä, jonka sadistiset vanhemmat olivat syntymästä saakka eristäneet maailmasta kahdeksi–kolmeksitoista vuodeksi, ja joka piinastaan vapauduttuaan ei koskaan oppinut kunnolta englantia. Geenien kova kohtalo vahvistaa sekin käsitystä kielen biologisesta perustasta ihmislajilla.
Kieli on ihmisellä keskushermoston tuottama järjestelmä, joka tekee mahdolliseksi liittää systemaattisella tavalla yhteen ääni ja merkitys tai kuuromykkien viittomakielessä viittomat ja merkitys. Se on hyvin erikoinen systeemi, eikä mitään vastaavaa näytä olevan missään muualla luonnossa. Merkin ja merkityksen yhdistäminen tapahtuu tiukkojen ja suurelta osin mekaanisten sääntöjen — syntaksin — avulla. Ajatellaan vaikkapa niin yksinkertaista oman kielemme ilmaisua kuin neljä sanaa sisältävä virke ”En enää luottanut häneen.” Suomen puhujina me tiedämme sen merkityksen ja osaamme käyttää sitä oikeassa yhteydessä, mutta kuinka merkitys ja ääni tässä virkkeessä ja rajattomassa määrässä muita tarkkaan ottaen liittyvät toisiinsa, on kaikkea muuta kuin itsestään selvää.
Noam Chomsky on uusimmissa tieteellisissä töissään — aikaa vievän poliittisen aktivisminsa rinnalla — esittänyt seuraavan kysymyksen: kuinka täydellinen ihmiskieli on? Ongelma saattaa kuulostaa käsitteelliseltä tai ainakin siinä tuntuu olevan filosofinen sävy, mutta se on itse asiassa empiirinen kysymys. Jos kieli on biologinen ominaisuus, silloin sen on tuottanut darwinilainen luonnonvalinta, eikä luonnonvalinnan tuottamilla organismeilla ja niitten ominaisuuksilla ole mitään ehdotonta täydellisyyden mittaa, riittää kun ne toimivat. Näkisimme pimeässä, jos silmä ja näkökyky reagoisivat infrapunasäteilyyn, ja se olisi varmaan hyödyllistä. Selkävaivoista kärsivät tietävät, että tukirakenne ei ole ihmisellä paras mahdollinen. Myöskään kieli ei ole täydellinen: ajatuksen pukeminen havaittavaan muotoon on toisinaan hyvin hankalaa. Mutta biologiset ominaisuudet kielikyky mukaan lukien saattavat kenties yltää lähelle täydellisyyttä siinä, kuinka ne toimivat organismin sisällä. Italialaiset lingvistit Adriana Belletti ja Luigi Rizzi haastattelivat Noam Chomskya viisi vuotta sitten Toscanan Sienassa, ja tässä haastattelussa, joka on julkaistu melko tuoreessa kirjoituskokoelmassa Luonnosta ja kielestä, Chomsky esittää hauskan vertauksen:
”Ajatellaanpa jotakin elintä, vaikkapa maksaa. Voi hyvinkin olla, että maksa on huonosti suunniteltu ihmiselle, joka asuu Italiassa, jossa juodaan paljon viiniä. Mutta organismin sisällä vuorovaikutuksessa verenkierron ja muitten elinten kanssa maksa saattaa hyvinkin toimia täydellisesti, ikäänkuin paras insinööri olisi suunnitellut systeemin.”
Toisin sanoen, kun pohditaan elävien olentojen täydellisyyttä, kysymys voidaan esittää mielekkäästi vain kun tarkastellaan niitten omaa sisäistä rakennetta. Ja tältä kannalta katsoen voidaan ehkä piankin vakavasti kysyä, kuinka täydellinen ihmiskieli on. Ihminen ajattelee käsitteillä ja kykenee erottamaan toisistaan sekä tuottamaan äänteitä ja viittomia. Onko luonto suunnitellut parhaalla mahdollisella tavalla kielen, systeemin, joka liittää nämä kaksi toimintaa yhteen? Vastausta kysymykseen ei saada mietiskelemällä, vaan tutkimalla syvällisesti ihmiskielen rakennetta kaikissa mahdollisissa ilmenemismuodoissaan.
Ks. myös: