Tulevaisuus kapitalismin tuolla puolen

Tapani Lausti: Tienviittoja tulevaisuuteen. Like. 159 s. 25 e.

On kuin eläisimme miehitetyssä maailmassa, aloittaa Tapani Lausti kirjansa. Ajatuksena ei ole kuitenkaan rypeä toivottomuudessa vaan päinvastoin hahmotella vaihtoehtoisia ihanteita, elämäntapoja ja kasvatusperiaatteita.

Lähtökohtana on William Morrisin 1890 ilmestynyt Huomispäivän uutisia, jossa kertoja saapuu tulevaisuuden Englantiin — utopiaan.

Laustin lähtökohta on innostava. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on ilmestynyt kahmalokaupalla aikalaisanalyysiä ja uusliberalismin kritiikkiä, mutta harvat ovat uskaltaneet lähteä hahmottamaan maailmaa kapitalismin tuolla puolen.

Laustin huomispäivän maailmassa kaikille riittää työtä, mutta turha rehkiminen on jäänyt. Ihmisillä on enemmän aikaa itsensä kehittämiselle. Jokainen osallistuu tuotantoon voimiensa mukaan, ja jokaisella on oikeus riittävään osuuteen yhteisestä tuotoksesta.

Teksti ja lähdeluettelo kertovat, että kirjoittaja ponnistaa ehkä turhankin paljon yhdysvaltalaisen kielitieteilijän ja yhteiskuntakriitikon Noam Chomskyn harteilta.

Lausti tekee Chomskyn neurologien kyseenalaistamasta universaalikieliopista ideologian, joka korvaisi vallitsevat uskonnot. Hieman kriittisempi suhtautuminen Chomskyyn olisi tuonut lisää uskottavuutta esitykselle, jossa muidenkin ajattelijoiden panoksissa on aivan riittävästi ruutia.

Mutta millaisesta miehityksestä on oikein kysymys?

Lausti väittää, että nykyajan palkkaorjuus on yhtä kammoksuttavaa kuin kahleorjuus. Se on näkymätöntä, koska propaganda on muuttanut sen normaaliudeksi.

Teesin taustalla tuntuu kurkistavan taistolaisvuosilta ikävästi tuttu etujoukkoajattelu, jossa tietoinen eliitti sanelee muille — tässä tapauksessa keskiluokalle — mitä heidän pitäisi ajatella.

Palkkatyön ehdot eivät taida olla Suomessa niin surkeat, että meillä voisi vakavasti puhua palkkaorjuudesta. Suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä massatyöttömyys on vaihtumassa työvoimapulaksi, ja ikääntymisen tulevien kustannusten rahoittaminen vaatii työllisyysasteen nostamista.

Työelämän houkuttelevuus onkin parantunut, ja työelämässä ollaan halukkaita jatkamaan pidempään.

Suhde palkkatyöhön on kuitenkin raja, jolla utopiat pysähtyvät tai murtautuvat esiin.

Palkkatyöyhteiskunta perustuu kuvitelmaan ihmisestä, joka haluaa aina enemmän. Suuremman vaurauden luomista pidetään ihmelääkkeenä kaikkiin ihmiskunnan vaivoihin. Talouden keinoin pyritään etsimään ratkaisuja ongelmiin, joita talouden ylikorostaminen on luonut.

Lausti muistuttaa, että palkkaorjuutta arvosteltiin kiivaasti palkkatyöyhteiskunnan murtautuessa esiin sata vuotta sitten. Tuolloin pidettiin selvyytenä muun muassa sitä, että työntekijät omistaisivat tehtaat.

Nyt palkkaorjuutta tai sen luomaa hierarkiaa ei enää kyseenalaisteta, vaikkei suuri osa palkansaajista kykene kattamaan perustarpeitaankaan palkkatuloilla. Erilaiset tuet puolestaan luovat negatiivisia kannustimia ja heikentävät niihin turvautuvien mahdollisuuksia parantaa itse omaa asemaansa.

Vyöryttämällä esiin unohtuneita ajattelijoita, vanhoja yhteisökokeiluja (Summerhill-koulu, kibbutzit, suomalainen kylätoiminta) ja esimerkkejä nykypolitiikasta Lausti piirtää sen vahvimman vallan rajat, johon päätöksenteko länsimaissa tällä hetkellä perustuu.

Suomessakaan mikään ei ole niin tärkeää kuin työvoimaosuuden kasvattaminen, työurien pidentäminen, työhön kannustaminen ja työn tehokkuuden lisääminen. Vaihtoehtoja ei ole!

Tosiasiassa, Lausti huomauttaa, ihmisten tarpeet ovat sidoksissa yhteisöön ja sen arvoihin, ja materiaaliset tarpeet ovat suhteellisen vaatimattomia: terveellinen ruoka, mukavat vaatteet ja kunnollinen asunto.

Yhteiskunnallista keskustelua hallitsee kuitenkin taloudellisten indikaattoreiden palvonta. Ne ovat myös politiikan perustana.

Laustin mukaan epätasa-arvoiset yhteiskunnat painottavat oman edun tavoittelua ja hylkivät yhteenkuuluvuutta. Lähes kaikki kaupunkien yhteiset tilatkin ovat kaupallisia: ostoskeskuksia, elokuvateattereita, urheiluareenoja.

Ratkaisuksi yhteiskunnan ongelmiin tarjotaan lisää kilpailua ja tehokkuutta, mutta nekin vain lisäävät epävarmuutta. Yksityistämisen kulttuurissa sosiaalisetkin ongelmat yksityistetään: vaikeutesi ovat omaa syytäsi.

Samalla kuljetaan kohti suurempia yksiköitä, joihin ihmiset voivat liittyä vain kuluttajina ja asiakkaina. Kyse on yhtä lailla yliopistoista ja terveyspalveluista kuin seurakunnista ja äänestysalueista. Ehkä palkkaorjuus on juuri sitä, että ihmiset joutuvat toimimaan vastoin todellisia tarpeitaan?

Kilpailukyvyn ja tuottavuuden parantamisen sijaan he haluaisivat tehdä vain kohtuullisen määrän työtä ja tyytyä suhteellisen vaatimattomaan elintasoon, jos elämä muuten tuottaisi tyydytystä.

Suomessa tästä kertovat esimerkiksi ne taloudellisia uhrauksia vaativat valinnat, joita puolisot, lasten vanhemmat ja vanhempien lapset tekevät hoitaakseen itse läheisiään.

 

Ks. muita arvioita