Ydin 1/2015 **** 19.3.2015 **** Etusivulle Ydin 1/2015 **** 19.3.2015 **** Etusivulle
Ajatuksia Ukrainasta, Kreikasta ja Euroopan tulevaisuudesta
Hannu Reime
Aika on 14. helmikuuta, Pyhän Valentinin eli ystävän päivä vuonna 1929, paikka kylmä ja vetoisa autotalli Chicagossa. Tuona talvipäivänä jäätävän viiman puhaltaessa Michigan-järveltä italialaissyntyinen gangsteri Al Capone selvitti välinsä pahimman kilpailijansa Bugs Moranin kanssa. Kilpailu koski kieltolain aikaisia laittoman viinan markkinoita. Caponen miehet ampuivat autotallin tiiliseinää vasten seitsemän miestä, jotka kuuluivat Moranin irlantilais-saksalais-puolalaiseen koplaan. Teurastuksen seurauksena Al Capone varmisti johtavan asemansa salakapakoissa nautitun viskin hankkijana.
Kansainvälisen politiikan tapahtumat varsinkin viime kuukausina Ukrainassa ovat tuoneet mieleeni Valentinin päivän verilöylyn Chicagossa 86 vuotta sitten. Geopolitiikka, kilpailu valtioiden nokkimisjärjestyksestä maailmassa, jossa vallitsee kapitalistinen tuotantotapa, ja jota pääoman diktatuuri hallitsee, muistuttaa monessa mielessä gangsterisyndikaattien keskinäistä riitelyä reviireistä.'
Al Caponen ja Bugs Moranin aikaiseen Chicagoon verrattuna panokset Ukrainassa ovat tuhatkertaisia ja koskevat koko ihmiskuntaa ja sen tulevaisuutta, sillä geopoliittiset valtakeskukset ovat varustautuneet ydinasein. Joidenkin kommentaattoreiden mielestä köydenveto Ukrainasta on potentiaalisesti yhtä vaarallista kuin Kuuban ohjuskriisi lokakuussa 1962.
Vaikka itäisen Ukrainan konflikti ratkaistaisiinkin rauhanomaisesti, ”jäädytettäisiin” niin kuin on tehty Transnistriassa, Abhasiassa, Etelä-Ossetiassa ja Vuoristo-Karabahissa, on se jo nyt, helmikuun puoliväliin 2015 mennessä, vienyt hengen yli viideltätuhannelta ihmiseltä ja ajanut puolitoista miljoonaa muuta evakkotielle. He ovat uhreja täysin järjettömässä nationalistis-imperialistisessa selkkauksessa.
Olen viime vuoden alusta lähtien miettinyt Ukrainan konfliktia ja yrittänyt muodostaa oman mielipiteeni siitä. Iltapäivälehtien vastenmieliset lööpit ruokakaupan kassalla kirkuvat hysteriaa ja sodan vaaraa. Raflaavat otsikot ovat ehkä jo vähän menettäneet tehoaan. Kai niillä silti on saatu jonkin verran lisätyksi Nato-jäsenyyden kannatusta, jota kuitenkin suomalaisten enemmistö edelleen vastustaa.
Oma käsitykseni Natosta on seuraava. Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö Nato oli kylmän sodan organisaatio, ja se olisi pitänyt lakkauttaa Varsovan liiton ja Neuvostoliiton hajotessa. Nato jatkoi kuitenkin olemassaoloaan yhdestä syystä: järjestö on Yhdysvaltojen vallan projektio Euroopassa. Harvoin Natoa kuitenkaan määritellään näin yksinkertaisesti ja selkeästi. Sen sijaan puhutaan ideologisin ja propagandistisin termein ”länsimaisesta arvoyhteisöstä” yms.
Toisaalta en myöskään pidä niistä kannanotoista, joissa ymmärtämisen kautta yritetään oikeuttaa Vladimir Putinin määräämät toimet Krimillä ja muualla Ukrainassa. Tunnustettujen valtioiden rajojen yksipuolinen muuttaminen ei ole aivan pieni asia, eikä Kremlin tekoja voi puolustaa sillä, että Kosovo irrotettiin Serbiasta länsivaltojen tuella. Pata kattilaa soimaa jne.
Venäjä on yleisesti ottaen käyttänyt vähemmän väkivaltaa ulkopolitiikassaan kuin Yhdysvallat. Syy on yksinkertainen, eikä sen toteamiseen sisälly venäläisen suurvaltašovinismin puolustelua. Venäjä vain on Atlantin takaista supervaltaa Yhdysvaltoja heikompi lähes kaikilla valtajärjestelmien mahtavuutta kuvaavien muuttujien arvoilla.
Putinin valtakaudella Venäjä on kuitenkin vaurastunut ja pyrkinyt kuromaan ainakin hieman pienemmäksi länsivaltojen etumatkaa. Moraalisten argumenttien perustaminen tällaisiin laskelmiin on verrattavissa siihen, että olisi asettunut Bugs Moranin jengin puolelle kieltolain aikaisessa Chicagossa, koska se oli heikompi kuin Al Caponen kopla ja pyrki kaventamaan välimatkaa kilpailijaansa.
En voi muuta kuin yhtyä lyhyeen julkilausumaan, jonka joukko venäläisiä ja ukrainalaisia internationalisteja antoi viime keväänä Krimin haltuunoton jälkeen vähän ennen Itä-Ukrainan taistelujen alkamista. Julkilausumassa, johon yhtyi samanhenkisiä ryhmiä ja henkilöitä muista maista, todetaan, että vallanpitäjät sekä Moskovassa että Kiovassa ovat päästäneet valloilleen hillittömän nationalismin. Siitä on seurauksena yhä paheneva verenvuodatus, ja länsivaltojen puuttuminen asiaan voisi johtaa kolmanteen maailmansotaan.
Julkilausuman laatijat ovat valitettavan oikeassa. Hillitön nationalismi on tempaissut mukaansa suuren joukon ihmisiä niin Venäjällä kuin Ukrainassakin. Internationalistien kannanotto tuo mieleen kuuluisan Zimmerwaldin manifestin ensimmäisen maailmansodan aikana. Sen antoivat kansainvälisen sosialismin ihanteista kiinni pitäneet työväenliikkeen edustajat, jotka olivat kokoontuneet puolueettomaan Sveitsiin ensimmäisen maailmansodan aikana sata vuotta sitten. Heidän omat suuret joukkopuolueensa oli sodan, nationalismin ja imperialismin Molok imaissut ahnaaseen kitaansa.
Venäläiseen suurvaltašovinismiin kuuluu nykyisin ajatus, jonka mukaan venäläiset olisivat luonnostaan antifasisteja ja ukrainalaiset fasisteja, ikään kuin kysymyksessä olisi toisinto toisesta maailmansodasta, jolloin osa ukrainalaisista nationalisteista ryhtyi yhteistyöhön natsimiehittäjien kanssa. Tosiasiassa äärimmäinen oikeisto on edustettuna sekä Kiovassa että Itä-Ukrainassa ”maltillisempien” ryhmien lisäksi.
Vallitsevien aatteiden kirjo Kiovassa ulottuu ”länsimaisen liberalismin” kannattajista äärioikeistoon. Jälkimmäisistä merkittävin ryhmä on Svoboda-puolue, ja vielä jyrkempää oikeistoa edustavat Oikean sektorin uusnatsilaiset kovanaamat.
Idän kapina-alueilla ”maltillisiin” venäläisnationalisteihin sekoittuu Stalinin aikaa haikailevia isovenäläisiä kansalliskiihkoilijoita. Kun paksuviiksinen georgialainen Uncle Joe piti valtaa Kremlissä, Venäjä/Neuvostoliittoa kuunneltiin ja kunnioitettiin maailmassa. Silloin ei kenellekään Washingtonissa olisi tullut mieleen lausua nykyisen senaattorin John McCainin lailla, että Venäjä on bensa-asema, joka luulee olevansa valtio.
Kiovan vastustajien joukossa Itä-Ukrainassa on epäilemättä myös niitä, jotka muistelevat nostalgialla 1970-lukua ja Brezhnevin aikaa, pitkää ”pysähtyneisyyden” kautta, jolloin olot tuntuivat vakailta eikä ajatusta Venäjän ja Ukrainan välisestä aseellisesta konfliktista olisi kukaan pystynyt kuvittelemaan edes pahimmissa painajaisissaan.
1970-luvun Neuvostoliitossa ei enää tarvinnut pelätä salaisen poliisin yöllistä koputusta ovelle, ellei välittänyt politiikasta ja julkisista asioista. Hrushtshovin ajan lupaukset oli tosin unohdettu, mutta yhteiskunta ainakin näytti toimivan tyydyttävästi. Tosiasia tietenkin on, että juuri silloin kylvettiin myöhempien vaikeuksien siemenet.
Itä-Ukrainan kapinallisten äärimmäisellä oikealla laidalla ovat oman paikkansa ottaneet myös valkokaartit, jotka haluaisivat palauttaa Pyhän ortodoksisen Venäjän ja tsaarin yksinvallan. Donetskin ja Luganskin ”kansantasavalloissa” on nähty jopa ”henkiin herätettyjä” mustasotnialaisia yli sadan vuoden takaa. Musta sotnia oli Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen viime vuosisadan alussa perustettu vastavallankumouksellinen liike, joka kannatti äärimmäistä yksinvaltiutta ja vastusti liberaaleja, demokraatteja, sosialisteja, juutalaisia ja kaikkia, jotka horjuttivat tai joiden saattoi kuvitella horjuttavan valtaistuinta ja vanhaa Venäjää.
Ukrainan sodassa eivät todellakaan ole vastakkain oikeisto ja vasemmisto, vaikka vasemmalta löytyy ihmisiä, jotka kuvittelevat jotakin sellaista. Kiovan hallitus ja toisaalta Moskovan tukemat Itä-Ukrainan kapinalliset kuuluvat molemmat tukevasti oikealle ja äärioikealle. Kysymys ei ole fasismista ja antifasismista, vaan kahden nationalismin välisestä sodasta, johon kytkeytyy geopoliittinen köydenveto, kiista nokkimisjärjestyksestä maailmanlaajuisessa kapitalismissa.
Ne sosialistit ja kommunistit, jotka kylmän sodan aikana, tukivat Neuvostoliittoa läpi Stalinin, Hrushtshovin ja Brezhnevin vuosien, olivat väärässä. He olivat kuitenkin väärässä ennen kaikkea siitä syystä, että heidän alkuoletuksensa ei pitänyt paikkaansa. He olettivat, että Neuvostoliitto oli sosialistinen, ja että se tarjoaisi rakentavan vaihtoehdon kapitalistiselle tuotantotavalle.
Nyt ne vasemmistolaiset, jotka puolustavat Kremlin toimia Ukrainassa sen sijaan, että tuomitsisivat selkkauksen molemmat osapuolet, erehtyvät paljon pahemmin kuin demokraattisesti ajatelleet kommunistit kylmän sodan vuosina. Jälkimmäiset uskoivat, että Neuvostoliitto voi uudistua ilman koko liittovaltion hajoamista ja kapitalismin raakaa tunkeutumista sen alueelle. Uskomus osoittautui vääräksi, mutta sosialismin ja demokratian kannalta sen voi ymmärtää ylitoiveikkaaksi, mutta perusteltavissa olleeksi odotukseksi.
1950- ja 1960-lukujen taitteen ”suojasään” vuosina oli rationaalista ajatella, että Neuvostoliitto ja itäblokki pystyisivät irtautumaan stalinismin raskaasta perinnöstä. Se olisi merkinnyt demokratisoitumista samalla, kun tuotantovälineet olisivat pysyneet kollektiivisessa omistuksessa.
Näiltä odotuksilta putosi pohja elokuussa 1968, kun Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian ja esti Prahan kevään uudistusohjelman toteuttamisen. Edes puolalaisten työläisten hyvin järjestäytynyt taistelu demokratian puolesta hallitsevan puolueen yksinvaltaa vastaan ei enää kyennyt estämään kapitalismin paluuta Puolaan ja kaikkialle Itä-Eurooppaan järjestelmän romahtaessa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.
Mielestäni ainoa järkevä, humaani, demokraattisia ja sosialistisia arvoja kunnioittava suhtautuminen Ukrainan sotaan on olla asettumatta kummallekaan puolelle ja puolustaa sekä ukrainalaisten että venäläisten oikeutta elää rauhassa kodeissaan. Mikään sota ei tietenkään ole koskaan täysin symmetrinen. Ukrainan selkkauksen syitä pitää analysoida, pysyä tosiasioissa, pyrkiä ottamaan selvää, kumpi osapuoli on syyllistynyt mihinkin julmuuteen.
Kreikka
Toinen Eurooppaa koetteleva ongelma on Kreikka ja sen sosiaalinen ja taloudellinen tila. Kreikkalaiset äänestivät tammikuussa ylivoimaisella enemmistöllä valtaan uuden vasemmistolaisen Syriza-puolueen. Syriza sai parlamenttiin kahta paikkaa vaille ehdottoman enemmistön, eikä se siis voinut muodostaa hallitusta täysin yksin. Uusi pääministeri, Syrizan puheenjohtaja Alexis Tsipras joutui ottamaan hallitukseensa ministereitä myös Itsenäiset kreikkalaiset -nimisestä konservatiivisesta ja populistissävyisestä oikeistopuolueesta. Se saattaa vaikeuttaa mahdollisuuksia muun muassa supistaa sotilasmenoja tai rajoittaa ortodoksisen kirkon etuoikeuksia.
Syriza (Synaspismós Rizospastikís Aristerás), Radikaalin vasemmiston kokoomus, on useista pienistä vasemmistoryhmistä muodostunut uusi poliittinen puolue. Syrizan saaman yli 36 %:n kannatuksen selittää kaksi asiaa: vanhojen puolueiden korruptio ja Kreikan velkojen hoitoon vaadittavan menokuurin aiheuttama sosiaalinen hätä. Tiukkaa talouspolitiikkaa vaatii niin sanottu Troikka, Euroopan keskuspankin, Euroopan komission ja Kansainvälisen valuuttarahaston muodostama kolmikko.
Syriza korostaa vahvasti sitä, että Kreikan ongelma on koko Euroopan unionin ongelma. Puolue ei halua Kreikan eroavan eurosta, Euroopan unionista puhumattakaan. Tätä kirjoitettaessa ei tiedetä, millaisen tuloksen Kreikan hallitus saavuttaa neuvotellessaan euroryhmän ja sen painavimman maan Saksan kanssa.
Kreikka kaipaa nyt kansainvälistä solidaarisuutta edistyksellisiltä ihmisiltä ja ryhmiltä vähän niin kuin tasavaltalainen Espanja 1930-luvulla. Euroopan asioiden veteraanikommentaattori John Palmer puhuu hieman värikkäästi tarpeesta perustaa kansainvälisiä prikaateja, joihin kuuluvat ihmiset olisivat valmiita ajattelemaan ja toimimaan Kreikan vasemmiston puolesta. Näitten prikaatilaisten ei onneksi tarvitsisi mennä kivääri kädessä juoksuhautoihin.
Syrizan vaalivoitto herättää suuria toiveita, ennen kaikkea Kreikassa, mutta myös muualla. Siihen sisältyy samalla suuria vaaroja. Jos Troikan painostus johtaa siihen, ettei Syriza pysty toteuttamaan edes osaa sinänsä vaatimattomasta vaaliohjelmastaan, seurauksena saattaa olla jyrkkä käänne äärioikealle. Eniten Syrizan epäonnistumista odottaa Kreikan parlamentin kolmanneksi suurimmaksi ryhmäksi noussut, hyvin vaarallinen fasistinen puolue Kultainen sarastus.
Jyrkkä käännös oikealle Kreikassa vahvistaisi äärioikeistoa myös muualla Euroopassa. Ranskassa Kansallisen rintaman kannatus on tätä nykyä kolmannella sijalla niin, että sen edellä ovat vain gaullistit ja sosialistinen puolue.
Itsenäisiin kansallisvaltioihin edelleen jakautuneessa Euroopassa on paljon helpompaa kerätä suosiota oikeistolaisilla ja nationalistisilla kuin vasemmistolaisilla ja internationalistisilla tunnuksilla. EU ja sen byrokratia ovat helppoja arvostelun kohteita poliittisessa vihanlietsonnassa. Valitettavasti myös vasemmisto on usein syyllistynyt samanlaiseen demagogiaan, jossa kapitalismin kritiikki on korvattu EU:n moittimisella.
Toinen erittäin epämiellyttävä seuraus Syrizan epäonnistumisesta olisi se, että Kreikasta tulisi uusi kiistakapula EU/Naton ja Venäjän välille. Geopoliittinen kirous lankeaisi silloin myös Kreikan ylle. Näin pitkälle ei pessimistisissä arvailuissa kannata kuitenkaan mennä. Tulevaisuuteen voi myös vaikuttaa.
Arkisto: Hannu Reime, Venäjä ja Ukraina, Kreikka, Euroopan unioni