Rauhan puolesta, 1/2008 Rauhan puolesta, 1/2008
Tapani Lausti
Nykyisyys on voimakas vaikuttaja. Koska tulevaisuuden ennustaminen on vaikeata, nykyisyys saa vahvan otteen mielikuvituksesta. Kaikki vaikuttaa enemmän tai vähemmän pysyvältä. Elämä tuntuu kulkevan totuttua rataansa. Yhteiskunnan puolivirallinen ideologia vakuuttaa kaiken pysyvyyttä. Koska yhteiskunnallinen järjestelmä palvelee parhaitan vauraiden eliittien etuja, näiden kannattaa myös panostaa pysyvyyden ideologiaan.
Historian luulisi kuitenkin opettavan, että olosuhteet osoittautuvat aina ennemmin tai myöhemmin väliaikaisiksi. Itse asiassa nykyinen järjestelmä on saanut lisäaikaa kammottavien mullistusten avulla. Maaimankapitalismi oli jo romahduksen partaalla 1930-luvulla. Ilman toista maailmansotaa maailmantalous olisi tuskin toipunut vuonna 1929 alkaneesta talousromahduksesta. Maailmansodan jälkeinen vahva talous taas alkoi horjua jo 1970-luvulla. Sittemmin kaikesta sääntelystä vapautettu kansainvälinen finanssijärjestelmä alkoi muuttaa maailmantalouden luonnetta. Rahalla spekuloiminen jätti teollisuustuotannon varjoonsa. Rahalla tehtiin lisää rahaa. Nyt finanssijärjestelmästä on tullut velkaantumisten käsittämätön ketju, jota ei enää osata edes analysoida. Ne jotka systeemin loivat, eivät sitä enää ymmärrä. Systeemi horjuu jonkinasteisen romahduksen partaalla.
Nämä pitkään pinnan alla itäneet kriisin siemenet on kätketty yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisten eliittien rakentaman ”todellisuuden” alle. Tähän luuloteltuun todellisuuteen vedoten uskotellaan, että nykyiset yhteiskunnat ovat pitkän kehityksen luonnollisia ja demokraattisia tuloksia ja että ne ovat tulleet jäädäkseen. Muuta tulevaisuutta ei ole.
Yhdysvaltain ulkopolitiikka palvelee vauraiden eliittien etuja
Vauraiden maiden eliittien maailmankuva on myös kytketty johtavan läntisen demokratian, Yhdysvaltojen, maailmanrooliin. Tässä keinotekoisesti rakennettu ”todellisuus” näyttelee jälleen keskeistä roolia. Vaikka Yhdysvaltoja voidaan monessa suhteessa pitää maailman vapaimpana maana, siellä julkisuuteen pääsevä yhteiskunnallinen keskustelu on hyvin rajoittunutta. Joukkotiedotusvälineet myötäilevät auliisti amerikkalaisen valtaeliitin militarisoitunutta maailmankuvaa. Näin tuo eliitti pystyy pitämään yllä illuusiota Yhdysvalloista ns. vapaan maailman turvallisuuden takaajana. Tämä illuusio sopii vaivatta suomalaistenkin Nato-mielisten vaikuttajien maailmankuvaan.
Näin katoaa näkyvistä se tosiasia, että Yhdysvaltain ulkopolitiikka palvelee ennen kaikkea vauraiden eliittien etuja. Vaikka Nato-mieliset suomalaiset kommentaattorit ovat vaatineet analyyttisempää Nato-arviointia, heidän omat analyysinsä perustuvat edellä kuvattuun luuloteltuun todellisuuteen. Kansainvälinen politiikka näyttäytyy jonkinlaisen abstraktina ilmiönä, jossa yhteiskuntien valtasuhteet eivät näyttele minkäänlaista roolia.
Ulkopolitiikka heijastaa kuitenkin yleensä nimenomaan maiden sisäisiä valtasuhteita. Yhdysvaltojen hallitsevien eliittien valtavat taloudelliset edut edellyttävät mahdollisimman vahvaa otetta maapallon resursseista ja strategisista reiteistä. Ulkopolitiikka tietysti puetaan mahdollisimman kauniiseen muotoon: puhutaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Kohtuuttoman suurten etujen varmistaminen edellyttää kuitenkin opportunistista asennetta demokratiaan ja hyvin usein myös ihmisoikeuksien polkemista. Missä demokratia myötäilee amerikkalaisia eliittietuja, hyvä niin, missä taas ei, sitä pahempi demokratialle.
Useimmissa osissa maailmaa aito demokratia antaisi kansalaisille mahdollisuuden osoittaa vastenmielisyyttään Washingtonin otteita kohtaan. Tämä ei ole antiamerikkalaisuutta vaan kriittistä asennetta Yhdysvaltojen eliittien politiikkaan, joka on ristiriidassa myös Yhdysvaltojen väestön enemmistön tarpeiden kanssa.
Nato-jäsenyys
Euroopan unionin asenne on ambivalentti. Eurooppalaisten eliittien edut ovat osittain yhteneväisiä, osittain ristiriidassa amerikkalaiseliittien etujen kanssa. Markkinatalousideologia tietysti saa eliitit puhumaan "yhteisistä arvoista", mutta tietty jännitys leimaa amerikkalais-eurooppalaisia suhteita.
Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen tehnyt kaikkensa torjuakseen riippumattoman eurooppalaisuuden nousun. Nato on ollut tässä olennainen organisaatio. Sitä ei perustettu niinkään torjumaan Neuvostoliiton väitettyä uhkaa kuin liittämään eurooppalaiset "turvallisuusedut" Washingtonin etuihin. Vain britit ovat olleet täysin kritiikittömiä tässä suhteessa. Tony Blair alisti maansa politiikan Washingtonin eduille sotarikollisuuteen asti.
On selvää, että tällainen analyysi on maamme Nato-mielisille vaikuttajille käsittämätöntä. Heille "analyyttisyys" on samaa kuin Nato-jäsenyyden kannattaminen. Nato-jäsenyys taas liittäisi Suomen rintamaan, jota suuri osa maailman väestöstä silmäilee kriittisesti, ovathan tässä rintamassa maapallon rikkaat maat, joiden ulkopolitiikan perinne on kaikkea muuta kuin demokraattinen. Lännen sotilaalliset väliintulot ovat vaatineet toisen maailmansodan jälkeen kenties jopa 15 miljoonaa ihmisuhria. Sen lisäksi miljoonat ihmiset ovat kuolleet nälkään ja tauteihin, koska köyhille maille ei suotu mahdollisuutta kehittää talouttaan niiden omilla ehdoilla. (Ks. Nafeez Mosaddeq Ahmed: The Hidden Holocaust--Our Civilizational Crisis Part 2: Exporting Democracy, Media Monitors Network, 9.12.2007)
Nato ei voi voittaa Afganistanissa
Afganistanissa Suomi on lähtenyt kyseenalaisella tavalla todistelemaan jäsenyyttään läntisessä leirissä. Kerran ulkoministeri Ilkka Kanervalta tiedusteltiin mielipiteitä Suomen roolista Afganistanissa. Koppavasti hän lausui: "Mä olen yrittänyt (...) puhua nimenomaan siitä, että meidän pitää tuntea kansainvälinen vastuumme niinkuin muutkin sivistyneet maat tuntevat täällä Euroopassa (...) johon kuuluu kehitysyhteistyön pitkäjänteisten ohjelmien toteuttaminen siellä, siihen kuuluu siviilikriisihallinnan muodot, vai jätetäänkö se raukka kansa oman onnensa nojaan että siellä saa metelöidä miten tahansa." (Ylen TV-uutiset klo 20.30, 17.8.2007)
Entisaikojen siirtomaaherrojen äänensävy paistaa näin yllättäen pienen maan ulkoministerin puhetavassa. Näin käy, kun lähdetään mukaan isojen maiden kuolemanleikkeihin. Suomalaisten poliitikkojen sävy Afganistanista puhuttaessa on enimmäkseen epärealististista. Meillä ei olla juuri tietoisia siitä, että maailman kansojen enemmistö vastusti sotilaallisia toimia Afganistanissa. Yleisesti arveltiin, että Taliban-hallinnon kaatuminen olisi ollut vain ajan kysymys. Yhdysvallat miehitti maan kostaakseen syyskuun 11. päivän iskun, näyttääkseen mahtiaan muulle maailmalle ja valmistautukseen raaka-ainesotien seuraaviin mittelöihin. Washingtonin motiiveista oli sivistyneisyys kaukana.
Sotilaallinen väliintulo on vaatinut kymmenien tuhansien siviilien hengen. Yhä useammat afgaanit pitävät vieraiden joukkojen läsnäoloa imperialistisena miehityksenä. Pakistanilais-brittiläinen kommentaattori Tariq Ali kirjoittaa, että Nato ei voi mitenkään voittaa Afganistanissa. Hän sanoo, että lisäjoukkojen lähettäminen vaatisi vain lisää kuolonuhreja. Taistelujen laajentuminen uhkaa jo nyt muutenkin vaikeuksissa kamppailevan naapurimaan Pakistanin vakautta. Naton silmittömien pommitusten vaatimat siviiliuhrit ovat lisänneet Talibanin suosiota, ei siksi, että ihmiset riemuitsisivat sen uskonnollisista mielettömyyksistä vaan siksi, että se vastustaa ulkomaalaisten läsnäoloa maassa. (The Case for Withdrawal from Afghanistan: The Khyber Impasse, CounterPunch, 27.2.2007)
Vastoin suomalaispropagandistienkin väitteitä tilanne ei Afganistanissa ole miehityksen aikana parantunut juuri lainkaan. Ihmisoikeustilanne on kutakuinkin samanlainen kuin Talibanin hallinnon aikana. Maa on edelleen uskonnollisten taantumuksellisten otteessa. Yhdysvallat on itse asiassa palauttanut valtaan samat sotaherrat, jotka hallitsivat maata epäinhimillisellä tavalla 1990-luvulla. Useimmilla seuduilla naiset kärsivät edelleen sietämättömästä sorrosta. Talibanit olivat onnistuneet rajoittamaan unikonviljelyä, miehitysvallan aikana kehitys on sen sijaan kääntynyt entiseen suuntaan. On ilmeistä, ettei George W. Bushin hallitus ole ollut kiinnostunut Afganistanin sisäisestä tilanteesta. Kaikki on valtapolitiikkaa.
Ja kun suomalaispoliitikot ja -kommentaattorit ovat ilmaisseet kiinnostusta afgaaninaisten asemaa kohtaan, olisi suositeltavaa, että he lukisivat afganistanilaisen naisjärjestön RAWAn julistuksen vuoden 2007 kansainvälisenä naisten päivänä: "Maailma lähti liikkeelle luvaten 'vapauttaa afgaaninaisen'. Maahamme tunkeuduttiin, mutta afgaaninaisten surut ja hätä eivät ole vähentyneet vaan itse asiassa sorron ja raakuuden taso on päivä päivältä käynyt yhä pahemmaksi..." (Women's Rights is Human Rights, ZNet, 16.3.2007) Joulukuussa 2007 RAWA totesi maan ihmisten hädän vain lisääntyneen. Pahimpina ihmisoikeuksien rikkojina järjestö pitää Yhdysvaltoja ja sen paikallisia liittolaisia. RAWA sanoi Yhdysvaltain haluavan jatkaa sotilaallista läsnäoloaan maassa, koska sillä on alueella taloudellisia, poliittisia ja strategisia intressejä. (US and Her Fundamentalist Stooges are the Main Human Rights Violators in Afghanistan, Revolutionary Association of the Women of Afghanistan, 10.12.2007)
Puhuttaessa naisten asemasta Afganistanissa on myös hyvä muistaa, että tältä osin maassa tapahtui ennennäkemätöntä kehitystä vuonna 1978 hallinnan aloittaneen "kansantasavallan" aikana. Maan oloja huomattavasti parantanut hallitus ei amerikkalaisen väitteistä huolimatta ollut Neuvostoliiton "nukkehallitus" vaan nautti suurta kansansuosiota. Washington alkoi kuitenkin tukea hallitusta vastaan taistelleita islamistisia taantumuksellisia, joille esim. naisten vapautus oli hirvittävää vääräuskoisuutta. Sittemmin on tullut yleiseen tietoon, että Yhdysvaltain hallitus halusi tietoisesti vetää Neuvostoliiton sotilaalliseen väliintuloon. Moskova ryhtyikin sitten kohtalokkaaseen aseelliseen väliintuloonsa vedoten maassa riehuneeseen uskonnolliseen terrorismiin. Näinhän sitten Yhdysvallat puolestaan puolusti omaa väliintuloaan marraskuussa 2001.
Suomea kangetaan nyt siis rintamaan, jota maailman väestön enemmistö pitää uhkana, ei turvana. Suomen Nato-mieliset vaikuttajat luonnehtivat Yhdysvaltoja maamme — ja muun maailman — turvallisuuden takaajaksi, vaikka mielipidetiedustelujen mukaan maailman väestön enemmistö pitää Yhdysvaltoja uhkana maailmanrauhalle. Jopa Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri Robert McNamara on varoittanut, että nykyisellä menolla Yhdysvallat saattaa provosoida ydinsodan. McNamara luonnehtii Yhdysvaltojen tämänhetkistä ydinasepolitiikkaa ”moraalittomaksi, laittomaksi, sotilaallisesti turhaksi ja äärettömän vaaralliseksi”. Hän pitää vahingossa puhkeavan ydinsodan vaaraa sietämättömän korkeana. (Apocalypse Soon, Foreign Policy, May-June 2005)
Kriisejä yritetään manata esiin
Sen sijaan, että kavahtaisivat Yhdysvaltojen otteita, länsimieliset suomalaisvaikuttajat ennustelevat kriisejä ja uhkia Venäjän suunnalta. Kun kriisejä ei nyt ole näkyvissä, on kuin niitä yritettäisiin manata esiin. Mitä järkeä on pitää Yhdysvaltoja turvallisuuden takaajana, kun Washington jatkuvasti lisää kansainvälistä jännitystä? Washington on esimerkiksi rikkonut aiemmat lupauksensa, ettei Natoa laajenneta "tuumaakaan itään". Natoa alettiin työntää yhä lähemmäksi Venäjän rajoja samanaikaisesti, kun amerikkalaisia tukikohtia perustettiin Venäjän lähialueille. Yhdysvallat on myös lisännyt jännitystä Euroopassa uusilla ohjussuunnitelmillaan. Myöskään Yhdysvaltain ilmoitusta uusien ydinaseiden kehittämisestä ei maailmalla otettu riemulla vastaan. Ohjelmaa pidetään uutena osoituksena Washingtonin pyrkimyksestä ehdottomaan sotilaalliseen ylivoimaan. Venäläiset upseerit ovat jo ilmaisseet kantansa, että Yhdysvallat provosoi tahallaan vastakkainoloa Venäjän kanssa.
Tietysti Venäjä vastaa näihin haasteisiin omalla vastenmielisellä sapelinkalistelulla, mutta mitä muuta voidaan odottaa, suurvallat ovat suurvaltoja. (Tosin Venäjän sotilasmenot ovat vain kymmenesosa Yhdysvaltojen vastaavista menoista.) Joka tapauksessa Yhdysvaltoihin nojaaminen turvallisuuskysymyksissä sysäisi Suomen osaksi suurvaltojen sotilaallisia laskelmia, joilla ei ole mitään tekemistä maamme todellisen turvallisuuden kanssa.
Vieraile arkistossa: Kansainvälinen politiikka, Yhdysvaltain ulkopolitiikka, Afganistan