6.2.2008 6.2.2008
Tapani Lausti
Neljäkymmentä vuotta sitten maailma koki "hullun vuoden". Maailmanjärjestys näytti olevan muuntumassa joksikin muuksi, vaikka hetkellinen optimismi osoittautuikin sittemmin liioitelluksi. Mutta kuten venäläinen kriittinen kommentaattori Boris Kagarlitsky totesi hiljattain, vuoden 1968 tapahtumat tarjoavat edelleen vaihtoehtoisia ajatuksia. Kagarlitsky lainasi Jean-Paul Sartrea: "Ihmiskunnan edistys kulkee eteenpäin tappiosta toiseen." (The Lessons of 1968, The Moscow Times, 24.1.2008)
Tänä päivänä 1960-luvusta kirjoitetaan usein kyyniseen sävyyn. Nuorison sanotaan olleen illuusioiden vallassa ja harrastaneen ideologisia ylilyöntejä. Erityisesti korostetaan silloista kyvyttömyyttä ymmärtää, ettei kapitalismille ole vaihtoehtoa. "Reaalisosialismin" myöhempi romahtaminen osoitti sitten muka lopullisesti, ettei markkinataloudelle ole vaihtoehtoa.
Tällä ylenkatseellisella asenteella jää ymmärtämättä 60-luvulla tapahtunut historiallinen murros. Miljoonat ihmiset heräsivät ymmärtämään yhtä hyvin maailmankapitalismin kuin "reaalisosialismin" kestämättömyyden. Vaikka tämä ei välittömästi johtanut kummankaan järjestelmän kukistumiseen, niiden uskottavuus alkoi horjua. Sittemmin Moskovasta johdettu järjestelmä romahti. Nyt Washingtonista johdettu järjestelmä horjuu. Epätoivoinen pyrkimys pitää kiinni suurista globaalisista eduista on ajanut amerikkalaiset eliitit mielettömiin sotaseikkailuihin.
Suomalainen länteen kumartava eliitti on täysin sokea tälle kehitykselle. Vaikka Washingtonin johtama maailmanjärjestys on väkivaltaisen kaaoksen tilassa, Yhdysvaltojen väitetään olevan demokratian turvaaja maailmassa. Tämä suomalainen eliitti on aina kuin hurmoksessa, kun suomalaispoliitikot voivat käydä Washingtonissa keskustelemassa "yhteisistä arvoista". Suomea kangetaan puoliväkisin myös läntiseen sotilasleiriin. Jyrki Katainen on jo luonnehtinut Natoa "meidän kanssa samanmieliseksi joukoksi", jonka kanssa on oltava "mahdollisimman tiiviissä yhteistyössä". (Pekka Vuoristo: "Katainen otti jyrkästi kantaa Afganistanissa pysymisen puolesta", Helsingin Sanomat, 29.8.2007)
Kuusikymmenluku koetaan nyt ajatuksellisesti vajavaiseksi kaudeksi. Kyösti Karvonen valittaa juuttumista 60-luvun ajatuksiin: "Läheskään kaikki eivät ole päässeet henkisesti irti tuon ajan ajatusmaailmasta, tuskin pääsevätkään. He reagoivat Natoon ja Yhdysvaltoihin vanhoilla vaistoillaan." (Hullu vuosi täyttää 40 ja on täällä tänäänkin, Kaleva, 16.1.2008)
Yhdysvaltain ja Naton kaunisteluun on moni kommentaattori uhrannut paljon energiaa ja palstatilaa. Pohjois-Atlantin liitto on nyt kuulemma rauhanturvajärjestö. Nato valmistautuu kriisinhallintaan siellä ja täällä. Tähän kauniiseen julkisivuun tuli hiljattain kuitenkin särö, kun joukko evp kenraaleja suositteli liitolle valmistautumista ydinasein tehtävään ensi-iskuun estääkseen ketään muuta käyttämästä joukkotuhoaseita. (Ian Traynor: Pre-emptive nuclear strike a key option, Nato told, The Guardian, 22.1.2008)
Raportin laatijoiden mukaan lännen arvot ja elämäntapa ovat vaarassa. Vaaran aiheuttavat poliittinen fanatismi, uskonnollinen fundamentalismi ja ydinaseiden nopea leviäminen. Raportin kirjoittajia pelottaa "yhä raaempi maailma".
Amerikkalainen kommentaattori Paul Craig Roberts asetti raportin kirjoittajien mielenterveyden kyseenalaiseksi. Ilmeisesti he uskovat, että vain muslimit ovat fanaattisia. Kaikki valkoiset kaverit ovat rationaalisia ja järjissään. Roberts jatkoi: "Siis minkäänlaista raakuutta eivät ilmennä Yhdysvaltain/Naton pommitukset Serbiassa, Irakissa ja Afganistanissa, tai Israelin pommitukset Libanonissa, tai Israelin toimeenpanemat etniset puhdistukset länsirannalla, tai kansanmurha, jota Israel suunnittelee Gazan palestiinalaisille." (Paul Craig Roberts: The West's Orwellian Monopoly on Morality, Antiwar.com, 24.1.2008)
Nämä tapahtumat eivät tunnu liiemmin järkyttävän suomalaisia Nato-mielisiä vaikuttajia. Länsi on heidän silmissään aina vaikuttimiltaan puhdas, aiheuttipa sen politiikka miten suurta tuhoa ja kärsimystä hyvänsä. Ilmeisesti Yhdysvaltojen ja Naton hirmutekojen tuomitseminen on vain nojaamista "vanhoihin vaistoihin".
On totta, että on ihmisiä, jotka eivät ole näitä hirmutekoja edes huomanneet. Nobel-luennossaan Harold Pinter totesi, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikan rikokset on kätketty näkyvistä: ”Yhdysvaltojen rikokset ovat olleet järjestelmällisiä, jatkuvia, raakoja, armottomia, mutta hyvin harvat ihmiset ovat itse asiassa puhuneet niistä. On myönnettävä, että Amerikka on tässä onnistunut. Se on harjoittanut kaikkialla maailmassa vallan kliinistä manipulointia teeskennellen ajavansa koko maailman parasta. Tämä on loistava, jopa nokkela ja erittäin onnistunut hypnoottinen esitys.” (Art, Truth & Politics, Nobelprize.org 2005)
Kuusikymmenluvulla miljoonat ihmiset ymmärsivät maailmanpolitiikan mielettömyyden. Silloin oltiin siis sittenkin paljon paremmin ajan hermolla kuin tässä uudessa hullussa maailmassa, missä ns. terrorismin vastaisen sodan varjolla surmataan jatkuvasti tuhansia viattomia ihmisiä. Samalla monien Nato-maiden, ennen kaikkea Yhdysvaltojen ja Britannian, sisäistä demokratiaa murennetaan. Tässä mielettömässä maailmassa Suomen kaltaisen pienen maan järkevin vaihtoehto olisi palaaminen puolueettomuuteen. Osallistuminen valtioterrorismia harjoittavien maiden rintamaan on moraalitonta.
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Kansainvälinen politiikka, Yhdysvaltojen politiikka, Nato, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka