18.7.2006

Tulevaisuuden sisällyksettömyys

Tapani Lausti

Globalisaatio-keskustelua on tuskastuttavaa seurata. Se on näennäisen rationaalista pohdiskelua, mutta edellyttää silti kaikilta sen ideologisen pohjavireen hyväksymistä. Mitään perustavanlaatuista kyselyä siitä, mihin yhteiskunnat ovat menossa, ei tarvitse — saa? — esittää. Kuten Rossana Rossanda on todennut, kilpailukyky on aikamme uusi jumala. Vaikka tiedämme, että ympäristöongelmat alkavat pian kaatua päälle, talouskasvua on nopeutettava, tuotantoa on lisättävä ja uusia tuotteita kehitettävä. Esko Ahon mukaan on hyödynnettävä "informaatioteknologian ja globalisaation avaamat huikeat mahdollisuudet" ("Euroopan on uudistettava talous- ja yhteiskuntamallinsa", Helsingin Sanomat, 8.7.2006.)

Aho neuvoo, että "globalisaatio on kilpailua paremmuudesta ja siksi kehitystä eteenpäin vievä voima". "Kehityksen" käsitettä ei sen kummemmin pohdita. Elämän sisällöstä puhumiselle ei jää aikaa, kun on kiirehdittävä pönkittämään tutkimus- ja kehitystyötä kyselemättä, mihin suuntaan inhimillisessä mielessä olisi kehityttävä. On kuin tulevaisuus olisi uusien teknisten vempaimien kehittelemisen varassa.

Ahon sisällyksettömällä innostuksella ei tunnu olevan rajoja: "Globaaliin tietoon ja osaamiseen perustuvan kehityksen moottori on tieteessä, teknologiassa ja innovaatioissa. Voittajiksi selviytyvät ne yhteiskunnat, jotka pystyvät maailmanluokan suorituksiin koulutuksessa, tutkimuksessa ja kehitystyössä."

Sitran yliasiamiehen loitsu jatkuu: "Eurooppalainen talous- ja yhteiskuntamalli on uudistettava rohkeasti, sillä voimavarat täytyy saada siirtymään vanhoista rakenteista uusiin. Yrittäjyyttä on vahvistettava ja innovaatioiden vaatimaa riskirahoitusta kehitettävä. Riskejä ei tule kaihtaa, kun innovatiivista Eurooppaa rakennetaan."

Tekstiä ei tarvitse kauan tarkkailla, kun huomaa, että tavallisen palkansaajan rooli on sama kuin aina ennenkin. Vaikka Aho käyttää ilmaisua "yhteiskunta", ei sitä tarvitse ihan kirjaimellisesti ottaa. Kansalaisten enemmistön on tyydyttävä kuuliaisen palkkaorjan rooliin. Viisaat yrittäjät, innovaattorit, tutkijat ja yliasiamiehet hoitavat kyllä homman, kun kansan valtava enemmistö tyytyy osaansa työn raatajana, eikä innostu vaatimaan osallistumista tulevaisuuden hahmotteluun.

Tietysti Aho on huolissaan mahdollisuudesta, että ihmiset suhtautuvat epäluuloisesti tarjolla olevaan tulevaisuuteen. Kas näin: "Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat yhä tavoittelemisen arvoisia, mutta ne eivät ole saavutettavissa entisillä keinoilla. Tulevaisuutta ei enää voi suunnitella ja säännellä, vaan nyt on luotava valmiuksia. Hyvän hallinnon rinnalla on luotettava nykyistä enemmän markkinoihin ja kilpailuun." Vanha eurooppalainen sosiaalinen malli on nyt yliasiamiehen mukaan "epärealistinen".

Voisiko tätä avoimemmin tunnustaa, että ihmiskunta on alistettu epädemokraattisille voimille? Meidän on alistuttava "todellisuudelle", jolle emme voi mitään. "Hyvä hallinto" on polvillaan "markkinoiden ja kilpailun" edessä. Suuria summia ollaan valmiita sijoittamaan sosiaalisesti merkityksettömään innovaatioon, kun taas yhteiskuntien sosiaalisia ongelmia ratkottaessa joudutaan valittamaan rahapulaa. (Ks. esim. Ernest Braun: Futile Progress: Technology's Empty Promise, Earthscan Publications 1995.)

Sisällyksetön kehitysajattelu osoittaa välinpitämättömyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä tiedämme ihmisestä lajiolentona. Käytännön elämä osoittaa, että pienimmänkin tilaisuuden avautuessa ihmiset etsivät syvempää kokemusta kuin heille tyrkytetty kuuliaisen palkkaorjan ja passiivisen kuluttajan osa. Suuri osa julkisesta keskustelusta ei tätä tunnusta. Todistusaineistoa ihmisten haaveista löytyy enemmän kaunokirjallisuudessa. Toinen lähde on vapaudenhenkisen sosialistisen ajattelun perinne, joka näkee ihmisen synnynnäiseen olemukseen kuuluvan vapauden kaipuun ja halun vaikuttaa omaan elämään. (Ks. esim. Milan Rai: "Market values and libertarian socialist values", James McGilvrayn toimittamassa teoksessa The Cambridge Companion to Chomsky, Cambridge University Press 2005.)

Ihmisen voimattomuus on kuitenkin vallalla oleva ideologia. Jos kansa ei sisällyksettömästä tulevaisuudesta innostu, heidät leimataan paikalleen juuttuneiksi tolvanoiksi. Näin Turun Sanomat pääkirjoituksessaan: "Ranskassa kansa on kaduilla, jos jotakin yritetään muuttaa. Äärimmäinen muutosvastarinta leimaa myös saksalaisia. Italialaiset eivät murehdi sitä, että kaikki on sekaisin, kunhan on hauskaa ja jalkapallossa menestytään." ("EU:n hyödynnettävä valttinsa isojen talousmahtien kilpailussa", 12.7.2006)

Helsingin Sanomat seuraa sekin epäluuloisesti tavallisen kansan asenteita: "Työssä käyvän väestön luulisi olevan samaa mieltä siitä, että sosiaaliturvaa pitäisi muuttaa enemmän työntekoon patistavaksi. Esimerkiksi pitkä ansioista riippuvainen työttömyysturva pitäisi ensin ansaita." ("Suomen tulevaisuudesta tarvitaan lisää puheenvuoroja", 16.2.2006)

Saa varmaankin luddiitin maineen, jos uskaltaa ehdottaa, että nyt olisi pikemminkin aika pysähtyä miettimään, mihin ollaan oikein menossa. Myöhempi historiankirjoitus on käsittääkseni osoittanut, etteivät luddiitit itse asiassa vastustaneet niinkään uutta teknologiaa kuin halusivat sitä kehitettävän niin, ettei ihmisestä tule pelkkä koneen jatke. (Ks. esim. Kirkpatrick Sale: Rebels Against Future: The Luddites and their War on the Industrial Revolution, Quartet Books 1996; E.P. Thompson: The Making of the English Working Class, Penguin 1968; Murray Bookchin: Re-enchanting Humanity, Cassell 1995.) Nyt kun ihmisten kestokyvystä otetaan työpaikoilla lopullista mittaa, on taas kysyttävä, minkälainen elämä nykyisissä olosuhteissa vastaisi ihmisen sisimpiä ominaisuuksia. Mielekästä tulevaisuutta voidaan rakentaa vain uskottavan moraalitajun ja ihmiskäsityksen varaan, ei tyhjillä hokemilla "informaatioteknologian avaamista huimista mahdollisuuksista".


Ks. myös:

Vieraile arkistossa: Yhteiskunta; Maailmantalous ja ympäristö; Jeremy Seabrook

 

[home] [archive] [focus]