Tapani Lausti

Kansainvälisten tutkimusten mukaan elämänlaatua korostavat asenteet yleistyvät. Elämänlaatu on taloudellista kasvua tärkeämpi ja henkilökohtainen tyytyväisyys on hierarkian portaita kipuamista merkityksellisempää. Työ suunnitellaan miellyttäväksi toiminnaksi, ei raadannaksi. Yksilöllisyys on auktoriteeteille alistumista tärkeämpää. Näiden asenteiden yleistyminen näyttää olevan yhteydessä teollisen vallankumouksen myötä syntyneen kulttuurin hitaaseen sammumiseen.

Ihmiset pohtivat yhä enemmän työnsä sisältöä. He haluavat tietää, onko heidän tekemällään työllä yhteiskunnallista mielekkyyttä. He kysyvät yhä useammin, kenen etuja työ palvelee.

Teollisessa kulttuurissa kadonnut haave itsellisestä työstä on herännyt henkiin. Suurten, kasvottomien organisaatioiden palveleminen koetaan yhä avoimemmin vastenmieliseksi. Yhä useammat ihmiset haluavat käyttää tietojaan ja taitojaan eettisesti hyväksyttävään toimintaan; he ovat jättäytyneet joko osittain tai kokonaan palkkatyön ulkopuolelle. He etsivät toimeentuloa vapaamman elämän toivossa. 60-luvun radikalismi on menettänyt teräänsä, mutta sen luomat asenteet elävät yhteiskunnan uumenissa.

Uusien asenteiden yleistyminen voi johtaa suurempaan yhteiskuntakriittisyyteen. Mutta se voi myös johtaa kapitalismin otteen vahvistumiseen, jos nämä uudet asenteet onnistutaan integroimaan markkinatalouden palvelukseen.

Iso-Britanniasta muualle maailmaan levinnyt teollinen vallankumous loi kulttuurin, jonka keskeisiä ominaisuuksia on ollut vieraantuminen työstä. Ihmisten valtaenemmistön kyky vaikuttaa oman työnsä sisältöön ja tuloksiin on ollut olematon. Teollisen työn hajottaminen yksitoikkoisiksi osasuorituksiksi sai rinnalleen protestanttisen työn etiikan, jolla ihmisille vakuutettiin, että tylsään raadantaan oli suhtauduttava kuin Jumalan antamaan lahjaan.

Työväenliike sisäistänyt komentosuhteet

Aika-ajoittaisesta kapinahengestä huolimatta työväenliike on paljolti sisäistänyt teollisen vallankumouksen synnyttämät asenteet työhön. Koko työväenkulttuuri on vahvasti teollisen kulttuurin otteessa.

Kun teollisuus loi hierarkisesti johdettuja tehtaita, työväenliike loi hierarkisesti johdettuja järjestöjä. Ajan mekanistinen tieteellinen ajattelu löi leimansa luokkataistelun molempiin leireihin. Tehokkuus merkitsi selviä komentosuhteita. Demokratia oli alistumista keskitetysti tehtyihin päätöksiin. Työn käsite kapeni merkitsemään vain kurinalaisesti tehtyä palkallista työtä.

Tämä teollinen aikakausi on nyt jäämässä taakse. Aavistus mekanistisen organisaatioajattelun vanhentuneisuudesta on hitaasti muuttamassa näkemyksiä työn tehokkaasta suunnittelusta.

Informaatioyhteiskunnassa yritysmaailma on ymmärtämässä löyhemmän organisaation suhteen luovaan toimintaan ja innovaatioon. Tietokoneverkot tekevät hierarkisesti valikoidun tiedonjaon vaikeaksi. Ennen niin tiukasti johdettujen suuryritystenkin työntekijät edellyttävät nyt työnantajilta suhteellisen vapaata työskentelyilmapiiriä. Samalla on viriämässä hiljainen kapina tiukkoja työaikamääräyksiä ja pitkiä työpäiviä kohtaan.

Teollinen kulttuuri on kuitenkin jättänyt syvät jäljet työväenliikkeen perinteisiin. Britannian työväenliike kärsii niiden ajattelua lamauttavasta vaikutuksesta vielä informaatioteknologian aikakaudella, kun moderni teollisuus on herännyt huomaamaan autonomisen työntekijän merkityksen. Labour on työn puolue sanan vanhentuvassa merkityksessä. Se ei ole sanonut mitään työajan lyhentämisestä. Se uskoo täystyöllisyyden paluuseen, vaikka täystyöllisyys oli vain ohimenevä historiallinen ilmiö, eikä silloinkaan koskenut naisia. Työpaikkojen luominen on puolueelle myös itseisarvo. Työn sisällöstä sillä ei ole juuri mitään sanottavaa.

Labourin konservatiivuus on ankkuroitunut teollisen aikakauden luomaan organisaatiomalliin ja työn käsitteeseen. Vasemmistolainen ajattelu on vasta viime vuosina yleisemmin alkanut arvioida uudelleen työväenliikkeen yhteiskuntanäkemyksiä.

Hierarkisuudesta vapaampiin muotoihin

Eräät tutkijat puhuvat jälkifordilaisesta teollisuudesta. Geoff Mulgan (Marxism Today, joulukuu 1988) sanoo, että kun fordilaiselle teollisuusorganisaatiolle oli ominaista vahva vallankäyttö, nyt ollaan astumassa heikon vallankäytön aikakauteen. Vanhan hierarkisuuden tilalle on tulossa joustavampi tapa organisoida valtasuhteita. Uudelle ajattelulle on luonteenomaista desentralisointi. Järjestelmällä ei ole yhden ainoan komentokeskuksen muodostamaa sydäntä. Komentosuhteet ovat solukkomaisia pikemminkin kuin pyramidin muotoisia. Yksiköillä ja soluilla on taipumus valvoa omaa toimintaansa. Vastuusuhteet etenevät useampaan suuntaan. Pyramidinomaiset byrokratiat voivat olla tehokkaita sovellettaessa käytäntöön selkeitä säännöstöjä. Mutta kun kyse on luovasta ajattelusta, tietoyhteiskunnassa tarvitaan uskaltavien ja radikaalien otteiden rohkaisemista.

Näin teollinen hierarkia on valmis hellittämään valvontaansa parantaakseen vaikkapa suprajohteiden tai tietokonegrafiikan laatua. Mulgan ottaa esimerkiksi informaatioteollisuuden hallitsevan suuryhtiön IBM:n, joka on ollut kuuluisa tiukasta organisaatiostaan. Yhtiö on aloittanut kokeilemisen löyhemmällä käskyjärjestelmällä, joka tekee mahdolliseksi puolittain itsenäisten työyksiköiden synnyn ainakin joillakin tuotannon sektoreilla.

Mulgan toteaa, että teollisuuden fordismi toistui sosialidemokraattisten ja kommunististen puolueiden organisaatioissa. Mutta kuten fordistiset yhtiöt myös fordistiset puolueet ovat epäonnistuneet ajan haasteisiin vastaamisessa. Kiinnostus löyhempiä järjestäytymisen muotoja kohtaan on lisääntynyt nopeimmin suurten puolueiden ulkopuolella. Naisliike ja rauhanliike ovat molemmat luoneet horisontaalisia yhteistyön muotoja. Ne kammoksuvat ajatusta vahvoista johtajista (vasemmistopuolueiden hanakkuus vahvojen johtajien etsimiseen saa aika ajoittain häpeällisen räikeitä muotoja), ne rohkaisevat joustavaa mielipiteidenvaihtoa.

Palkkatyöyhteiskunnassa palkkatyö ja työ samaistuvat

Monet tutkijat ovat alkaneet myös kiinnittää huomiota siihen, minkälaisen sisällön kapitalistinen ideologia on antanut työn käsitteelle. John Keane toteaa kirjassaan Democracy and Civil Society (Verso 1988), miten viime vuosisadan porvarillisessa ajattelussa sivistys samaistettiin palkkatyöhön. Taustalla oli rasismiin verrattavissa oleva näkemys työväenluokasta. Työläisten ainoa pakotie barbariasta oli asettuminen riippuvuussuhteeseen työnantajasta. Nopeasti paisuneet kauppa ja teollisuustuotanto pakottivat itsenäiset tilalliset rikkaiden palkkaamaan työhön. Mahdollisuus oman työn hedelmistä nauttimiseen tuhoutui.

Keane sanoo, että näin organisoituneita yhteiskuntia voidaan kutsua palkkatyöyhteiskunniksi (employment societies), koska vasta niissä palkallinen työ yleistyy valtiosta sekä kotitalouksista ja muista kansalaisyhteiskunnan instituutioista riippumattomaksi toiminnaksi.

Palkkatyö on iskostunut aikamme ihmisten mieliin niin syvään, että se käytännöllisesti katsoen samaistuu työn käsitteeseen. Tuoreet tutkimukset osoittavat kuitenkin, että pitkälle viime vuosisadalle asti osa työväenluokasta liikkui edestakaisin säännöiltään ankaran tehdastyön ja vapaamman itsellisen työn välillä. Viime vuosisadan loppupuolella tämä edestakainen liike alkoi kuitenkin ratkaisevasti vähentyä. Riippumattomat mahdollisuudet toimeentuloon katosivat miltei kokonaan. Palkkatyö oli paitsi välttämättömyys myös arvo sinänsä.

Koko yhteiskunta järjestäytyi palkkatyön ympärille. Toiminta palkkatyön ulkopuolella joutui väheksyttyyn asemaan siitä huolimatta, että monet elämän keskeiset toiminnot kuten kodinhoito, lasten kasvattaminen ja opiskelu eivät sisältyneet sen piiriin.

Palkkatyön ideologia on ollut vuosikymmeniä lähes koskematon. Työn organisoiminen muulla tavalla on ollut ajatuksena lähes käsittämätön. Mutta joukkotyöttömyyden kasvettua ennennäkemättömiin lukemiin monissa vauraissa teollisuusmaissa ajattelun rajat ovat alkaneet murtua. Suurista tehtaista, yhtiöistä ja byrokratioista riippumaton itsellinen työ on haave, joka elää monien nykyajan nuorten mielessä. Tämä yhdistyy tavallisesti myönteisiin asenteisiin osuustoimintaa, "pehmeää" teknologiaa ja ylipäätänsä pehmeämpiä arvoja kohtaan.  

Joukkotyöttömyys aiheuttaa nykyisissä sosiaalisissa oloissa kärsimyksiä sen uhreille. Mutta toisaalta se on oire siitä, että emme tarvitse nykyistä määrää työtä kohtuullisen elintason luomiseksi. Työn organisoiminen on kuitenkin tiukasti kytketty yksityiseen voitontavoitteluun. Yritykset voivat suunnitella joustavaa työvoiman käyttöä, mutta syvemmälle menevät reformit edellyttävät irtautumista markkinatalouden logiikasta.

Siksi esimerkiksi Saksan liittotasavallan Vihreät ovat ehdottaneet "rinnakkaistalouden" rohkaisemista markkinatalouden rinnalla. Valtio tukisi itsehallinnollisia ja ekologisesti mielekkäitä tuotantoyksiköitä ja palveluja. Kansalaisia rohkaistaisiin käyttämään kykyjään ja energiaansa tällä sektorilla takaamalla heidän toimeentulonsa kansalaispalkalla. Se turvaisi heidän perustoimeentulonsa ja vapauttaisi heidät pakollisesta osallistumisesta palkkatyöhön.

Uudet ajatukset elävät puolueiden ulkopuolella

Näiden näkymien miettiminen paljastaa, miten useimmat nyky-yhteiskunnan instituutiot palvelevat palkkatyöyhteiskuntaa. Poliittisten puolueiden ankkuroituminen teollisen vallankumouksen synnyttämään kulttuuriin merkitsee sitä, että ne poliittisesta ideologiastaan riippumatta vaikeuttavat näistä instituutioista riippumattoman elämän viriämistä. André Gorz (Paths to Paradise, Pluto Press 1985) kuvaa tätä sanomalla, että valtio on nielaisemassa koko yhteiskunnan. Puolueet välittävät valtion tahtoa ihmisille, eikä päin vastoin.

The Other Economic Summit -liikkeen ajattelijoihin lukeutuva James Robertson (Future Work, Gower/Maurice Temple Smith 1985) sanoo myöhäisteollisten yhteiskuntien valtarakenteiden perustuvan palkkatyön hallitsevaan asemaan. Robertson uskoo, että siirtyminen palkkatyöstä kohti itsellisen työn (Robertson käyttää termiä "ownwork") leimaamaa yhteiskuntaa heikentää yhteiskunnan nykyisten instituutioiden kuten valtiobyrokratian, finanssilaitosten ja ammattiliittojen perustaa, koska ne ovat kaikki palkkatyöimperiumin toisiaan täydentäviä osia.

(The Other Economic Summit -liikkeen ajatukset ovat virittäneet Englannissa keskustelua niiden suhteesta sosialistiseen ajatteluun. Monet liikkeen ajatukset ovat liiaksi irrallaan yhteiskunnan todellisista valtarakenteista. Martin Ryle esittää tätä kritiikkiä kirjassaan Ecology and Socialism, kust. Radius/Century Hutchinson 1988. Hän vastustaa kansalaispalkkaa, koska se vihreistä vaikuttimistaan huolimatta implisiittisesti hyväksyy kapitalistisen kasvuideologian.)

Nämä uudet ajatusvirtaukset ovat viihtyneet parhaiten valtiojärjestelmään sitoutuneiden poliittisten puolueiden ulkopuolella. Tietoisuus syvemmän kansalaisdemokratian tarpeesta lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että kansalaisyhteiskunnan käsite on palannut poliittiseen kielenkäyttöön. Valtiollisen ja yksityisen elämän välimaastossa on tilaa kansalaisten riippumattomalle toiminnalle. Juuri täältä ovat versoneet yhden asian liikkeet, pasifistiset, feministiset ja ekologiset virtaukset.

John Keane kirjoittaa, että kansalaisyhteiskunnasta voi tulla ei-valtiollinen piiri, joka koostuu useista julkisen elämän piireistä — tuotantoyksiköistä, kotitalouksista, vapaaehtoisista kansalaisjärjestöistä ja paikallisten yhteisöjen palveluelimistä — joiden asema taataan laissa ja jotka organisoivat itse oman toimintansa.

Näin ymmärrettynä demokratisointi — "tie sosialismiin" — merkitsisi Keanen mukaan yritystä pitää yllä ja uudistaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion välisiä rajoja kahden keskinäisessä riippuvuussuhteessa olevan samanaikaisen prosessin avulla: yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden ja vapauden laajentamisella sekä valtion instituutioiden rakenteellisella uudistamisella ja demokratisoimisella.

Sosialististen puolueiden tulisi Keanen mielestä hahmottaa strategioita palkkatyöorjuuden lopettamiseksi. Kansalaisyhteiskunnan tulisi maksimoida yksilön mahdollisuus valita, miten suuren osan elämästään hän haluaa viettää palkkatyön piirissä, miten suuren osan autonomisissa toimissa. Näiden jälkiteollisen yhteiskunnan avaamien mahdollisuuksien ymmärtäminen antaisi politiikalle jälleen sen menettämää näkemyksellisyyttä.     

"Sisältä ohjautuvien" ihmisten määrä lisääntyy

Vihreiden liikkeiden yleistyminen on vahva oire asenteiden muuttumisesta. Myös asennetutkimukset osoittavat, että ihmisten kriittisyys säännöllistä palkkatyötä ja sen taustalla olevia yhteiskunnallisia näkemyksiä kohtaan on lisääntymässä.

Taylor Nelson Monitor -tutkimuslaitos on varoittanut, että väestön keskuuteen levinneet uudet asenteet ovat vaarallisessa ristiriidassa niin poliittisen elämän kuin työelämän nykyisten muotojen kanssa. Englannista puhuessaan laitoksen tutkimukset sanovat maata pidettävän menneisyyden painolastin kahleissa. Maata johdetaan teollisen vallankumouksen aikoihin syntyneen arvomaailman ohjauksessa. Jäljellä on jopa maatalousyhteiskunnan ikivanhoja asenteita.

Yhä suurempi osa väestöstä on murtautumassa irti tästä jälkeenjääneisyydestä. Näitä ihmisiä tutkimuksessa kutsutaan "sisältä ohjautuviksi". He ovat joko yhteiskunnan kapinallisia, joiden vaikuttimena ovat oikeudenmukaisuus ja sosiaalisesti korkeatasoinen elämänlaatu. Tai sitten he ovat "kokeilijoita", jotka eivät halua alistua perinteisille auktoriteeteille. Tälle ryhmälle on ominaista pitkälle menevä individualismi.

Uuteen ihmistyyppiin lukeutuvat vielä ihmiset, joita Taylor Nelson Monitor kutsuu "etsiskelijöiksi". He ovat sisältä ohjautuvia ihmisiä puhtaimmillaan. "Etsiskelijät" suhtautuvat avoimesti aikamme kriisien ratkaisuvaihtoehtoihin. He ovat myös materialismin vastustajia. Heillä on suuri tarve yksilölliseen autonomiaan elämässään. Kaikista "sisältä ohjautuvista" ryhmistä heillä on avarin maailmankuva.

Näitä ihmisiä alkoi tarttua tutkimusten verkkoon vasta 60-luvulla. Taylor Nelson Monitor ei pidä itsestään selvänä, että "sisältä ohjautuva" ryhmä saa yliotteen yhteiskunnasta. Mutta heidän lukumääränsä on kasvussa. Heidän osuutensa brittiväestöstä on 36 prosenttia. Kansainvälisessä vertailussa on käynyt ilmi, että heidän osuutensa Hollannissa on peräti 47 prosenttia, Ruotsissa 34 prosenttia ja Suomessa vain 29 prosenttia. Nämä ihmiset ovat erittäin avoimia "vihreille" ajatuksille.

Taylor Nelson Monitor uskoo, että yhteiskunnan muokkautuminen näiden uusia asenteita sisäistäneiden ihmisten tarpeiden mukaiseksi vaatii niin suuria muutoksia, että edessä saattaa olla jonkinasteisen yhteiskunnallisen epäjärjestyksen kausi. Tutkimuslaitos huomauttaa, että yksikään Englannin puolue ei ole reagoinut "sisältä ohjautuvien" ihmisten lukumäärän lisääntymiseen. 

Ahne rahakulttuuri vahvistuu

Margaret Thatcherin hallitsemassa Englannissa uusi rahakulttuuri on luomassa uudenlaista näkemystä työstä, ammattitaidosta, onnesta. Työväenluokan vanhojen ammattien katoamisen heikennettyä työläisten keskinäistä solidaarisuutta yhteiskunnan vauras eliitti on vapaampi antamaan työn etiikalle haluamansa sisällön. Jos tyydytystä elämässä mitataan rahalla ja vaurauden asteella, rahan puute tai sen niukkuus heikentää ihmisten uskoa itseensä. 

Englannin esimerkki herättää levottomuutta, koska uusoikeisto on saanut haltuunsa poliittisen aloitteen historiallisesti tärkeässä murrosvaiheessa. On muistettava, että thatcherismi on merkinnyt myös kapinaa varhaisemmalta teolliselta aikakaudelta periytyvää aristokraattissävyistä konservatismia kohtaan. Monet pääministeri Thatcherin taustavaikuttajat elävät keskellä informaatioyhteiskunnan uutta todellisuutta.

Julistaessaan ihmisten riippumattomuutta valtion holhouksesta uusoikeisto on uskotellut markkinoiden vastaavan parhaiten autonomisten kansalaisten vaistoja.

Mutta tämän propagandan valheellisuutta kielii Margaret Thatcherin hallituksen alati voimistunut autoritaarisuus. Uusoikeiston vapaudenhenkisyys on voimassa niin kauan kun ihmiset tyytyvät passiivisen kuluttajan rooliin. Kun ihmiset haluavat vaikuttaa omaan kohtaloonsa, valtion reaktio on tiukka. Thatcherismi ei myöskään osoita minkäänlaista kiinnostusta työelämän uuteen organisoimiseen. Se henkii pikemminkin vanhaa protestanttista työn etiikkaa, jota uuden rahaeliitin ahneus täydentää.     

Neil Kinnockin johtama Työväenpuolue kykenee hetkittäin pakottamaan konservatiivit puolustusasemiin thatcherismin ristiriitaisuuksien vuoksi. Mutta Labouria heikentää ratkaisevasti sen kykenemättömyys muuntua modernin yhteiskunnan airueeksi. Olisi liioittelua sanoa, että Labour ei ole huomannut yhteiskunnan syvää muutosprosessia. Mutta puolue on käyttäytynyt ikäänkuin yhteiskunnassa ei olisi tapahtunut olennaisia muutoksia sitten 40-luvun. Kinnock vei joukkonsa yksiin vaaleihin jopa lupaamalla paluuta Työväenpuolueen 40-luvun voittoihin.

Ymmärrettyään virheensä Labour yrittää nyt epätoivoisesti kuroa umpeen puolueen vanhan politiikan ja nykyajan välistä kuilua. Mutta vaikka puolueessa keskustellaan vilkkaasti valtiokeskeisen ajattelun vaihtoehdoista, puolueen perinteinen konservatiivisuus tekee etenemisen vaikeaksi. Vaistomaisesti puolue nojaa vanhan teollisuusaikakauden näkemyksiin. Sen on äärimmäisen vaikeata hahmottaa uuden yhteiskunnan olemukselle itsenäistä vasemmistolaista sisältöä. 

Jeremy Seabrook (The Leisure Society, Basil Blackwell 1988) on kiinnittänyt huomiota siihen, miten nopeasti kapitalismi uudistaa hierarkiaansa uusissa oloissa. Suuri osa siitä tehdastyöstä, johon työväenluokan vanhemmat ikäluokat osallistuivat, on siirtynyt kehitysmaihin. Siellä tämä työ on teetettävissä pienemmin kustannuksin. Tämä maailmantalouden uusi järjestys on tuhonnut kehitysmaiden perinteellisiä, omavaraisuuteen tähdänneitä elinkeinoja ja tehnyt näiden maiden tuotannon riippuvaiseksi vauraiden maiden kulutustarpeista. Samalla rikkaiden maiden varattomampi väestönosa ajautuu kasvavin joukoin "vapaa-ajan yhteiskunnalle" tyypillisiin palveluammatteihin.

Seabrook toteaa, että uusi teknologia voisi lisätä ihmisten riippumattomuutta palkkatyöstä ja rahataloudesta. Mutta nykyisellään yhteiskunta on tiukasti vauraiden väestökerrosten etujen ja ideologian otteessa.

Kaikkialla maailmassa on syntynyt vaihtoehtoliikkeitä, jotka tarjoavat vastarintaa kapitalistiselle palkkatyöyhteis-kunnalle. Vastarinta on kuitenkin vielä liian hajanaista. Vaihtoehtoliikkeiden kiireellisimpiä haasteita lienee suurten kansanjoukkojen rohkaiseminen uskomaan ihmisten autonomisen toiminnan mahdollisuuteen.

Kaksi vuosisataa sitten syntynyt teollinen kulttuuri on sammumassa, mutta vielä ei ole selvää, ketkä korjaavat voiton tällä historiallisella kynnyksellä.

[home] [focus] [archive]