21.6.2006 21.6.2006
Tapani Lausti
Viime aikoina silmiin osuneet artikkelit tulevaisuuden näkymistä ovat olleet masentavia. Yhteistä niille on ollut mitäänsanomattomuus ja inhimillisen mielikuvituksen puute.
Suomessa vieraillut tunnettu brittiläinen sosiologi Anthony Giddens julisti, että "[t]arvitaan visio, joka yhdistää innovatiivisuuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden. Ja joka suuntautuu tulevaisuuteen ja on sitä kautta uudistumishaluinen." (Anthony Giddens ja Pekka Himanen: "Eurooppalainen unelma", Helsingin Sanomat, 4.6.2006) Komeita sanoja, mutta niin tyhjiä.
Samassa Giddensin ja Himasen tyhjänpäiväisessä keskustelussa Giddens sanoi, että "...Euroopan on pystyttävä löytämään ratkaisuja, jotka yhdistävät sekä taloudellisen kilpailukyvyn että sosiaalisen turvan." Giddens jatkoi: "Nämä kaksi asiaa liittyvät yhteen: Eurooppa voi saada taloudelliset uudistuksensa läpi vain, jos ihmiset kokevat, että hyvinvointivaltio ei jätä heitä turvattomiksi. Ja tällainen sosiaalinen turva voidaan säilyttää vain, jos Euroopan talous uudistetaan kilpailukykyisemmäksi."
On siis tahoja, joilla on valmiina "taloudellisia uudistuksia", joiden läpisaamiseksi kansalaisia on jotenkin pehmitettävä kilpailukyvyn henkeen. Kansan enemmistö taitaa kuitenkin tietää, että kilpailukykyä edistetään yleensä ennen kaikkea heikentämällä työntekijöiden turvaa ja ansiotasoa. Eli jatketaan tiellä, jota Juha Siltalan siteeraama työterveystutkija luonnehti koko työssä olevan väestön käsittäväksi ihmiskokeeksi, "jonka tarkoituksena on selvittää, paljonko tehoa ihmisistä saa irti". (Työelämän huonontumisen lyhyt historia)
Giddens rakentaa tulevaisuuden uskonsa Pohjoismaiden hyvälle esimerkille siitä, "kuinka sosiaaliturva synnyttää luottamusta, jonka avulla taloudessa voi tehdä isojakin muutoksia". Siltala ei laajassa suomalaisessa haastatteluaineistossaan löytänyt moniakaan merkkejä tällaisesta luottamuksesta. Suuria, kansalaisten asemaa heikentäviä muutoksia ollaan tekemässä ovelasti ja pikkuhiljaa, jotta kapinahenki ei vahvistuisi.
Luottamuksen puute näyttää olevan molemminpuolista. Hiljattain näet raportoitiin myös, että työpaikoilla johdon asenteet työntekijöitä kohtaan ovat kylmentyneet viiden viime vuoden aikana. SAK:n julkistaman jäsentutkimuksen mukaan johdon luottamus alaisiin, työntekijöiden arvostus sekä huolehtiminen työpaikan viihtyvyydestä ja työntekijöiden kehittymismahdollisuuksista ovat kaikki vähentyneet. Tutkimuksen mukaan SAK:laisista 60 prosenttia kokee, että työpaikan johto asettaa tehokkuuden kaiken muun edelle. ("SAK:n jäsenkysely: Työnjohdon luottamus alaisiin vähentynyt", Helsingin Sanomat, 21.2.2006)
Suomalainen hyvinvointivaltio on ollut jo parin vuosikymmenen ajan uusien profeettojen riepoteltavana. Professori Pertti Alasuutari Tampereen yliopistosta on todennut, että 1980-luvulta alkaen uusliberalismi saavutti hallitsevan aseman julkisessa mielipiteessä ja varsinkin eliittien piirissä. Vapaasta ja avoimesta maailmantaloudesta tuli yritysjohtajien ja poliitikkojen yhteisesti hyväksymä tapa hahmottaa asioita. (Kai Hirvasnoro: "Näin hyvinvointivaltiosta trimmattiin kilpailuvaltio", Kansan Uutiset, 17.2.2006)
Samassa Kansan Uutisten artikkelissa todetaan, että Paavo Lipposen nousu SDP:n puheenjohtajaksi käänsi sosiaalidemokraatit lopullisesti pois hyvinvointivaltioajattelusta kohti kansainvälistä markkinoiden ohjaamaa kehitystä:
"Tämän vahvistaa Lipponen itse tuoreessa artikkelikokoelmassa Marginaalista ytimeen - Suomi Euroopan unionissa 1989 - 2003 (Tammi). Teoksen esipuheessa eduskunnan puhemies Paavo Lipponen arvostelee monien jääneen kiinni 1980-luvun saavutuksiin hyvinvointivaltion rakentamisessa. He eivät ymmärrä, että ne perustuivat suurelta osin kestämättömään talousjärjestelmään, jonka ytimessä olivat neuvostokauppa ja maatalous.
"Lipposen mukaan Suomessa ei vieläkään ymmärretä sitä perusteellista muutosta, joka tapahtui siirryttäessä 1980-luvun suljetusta taloudesta EU:n sisämarkkinoihin."
Tuore "visio"-artikkeli tuli Sauli Niinistön kynästä ("Liittoutunut Suomi olisi paremmin suojattu", Helsingin Sanomat, 18.6.2006) Niinistö kirjoittaa, että "[r]aha ja valta kulkevat maailmalla käsi kädessä. Taloudellinen menestys on valtapolitiikan väline, ja tämä globalisaation toinen aalto, maailmansota talouden asein, muuttaa maailmanjärjestystä. Yhdysvaltojen jälkeen Kiina, Eurooppa, Venäjä ja Intia tekevät vallan uusjakoa."
Niinistö valitsee leirinsä näin: "Globaali näkökulma antaa aivan eri kuvan asiasta. Suomen edut ovat läntisen teollis-teknologian maiden kanssa yhteiset. Jos kansainvälinen tilanne alkaisi kiristyä, Suomi on paremmin suojattu liittoutuneena kuin yksin."
Tällaisiin puistattaviin näkymiin siis päädytään, kun todellinen keskustelu tulevaisuuden visioista on julistettu vanhentuneeksi huuhaaksi. Ihmisillä, joiden työpanokseen yhteiskunnan vauraus perustuu, ei kysytä juuri mitään. Heidän ei pidä luulla liikoja yhteiskunnallisesta avainasemastaan. Kapea eliitti määrää, mitä työtä tehdään, miten se tehdään, mitä siitä maksetaan ja miten monta työtuntia siihen tarvitaan. Näin hävitetään näkyvistä aavistuskin siitä, että työntekijät itse voisivat yhdessä päättää siitä, mitä tuotteita tarvitaan, miten ne valmistetaan ja miten jokapäiväinen työelämä organisoidaan.
Tarkoitus on karkottaa aavistus siitä, että kansalaiset ja työntekijät voisivat yhdessä arvioida, minkälainen tuotanto on tarpeellista ja minkälainen tuotanto on turhaa ellei peräti tuhoisaa, oli sitten kyse ympäristövahingoista tai ihmisyyden perustavanlaatuisista tarpeista. Tarkoitus on normaalistaa pysyvästi nykyinen todellisuus, jossa työ on ennen kaikkea vaurauden lähde nille, jotka omistavat tuotantovälineet, ja ihmisille, jotka spekuloivat pörsseissä toisten ihmisten työn tuloksilla.
Tarkoitus on hävittää näkyvistä toisenlaisen, demokraattisen yhteiskunnan mahdollisuus. On hävitettävä aavistus yhteiskunnasta, jossa ihmiset voivat yhdessä päättää, minkälaista elämää haluamme elää. Tarkoitus on tehdä palkkaorjuudesta ikuinen todellisuus. Meidän on aina oltava riippuvuus- ja kiitollisuussuhteessa työnantajiin.
Juuri tällainen nykyisyyden kuvitteleminen ikuisuudeksi tekee ajastamme niin näköalattoman. Poliitikot hokevat epämääräisyyksiä globalisaation tarjoamista mahdollisuuksista, kilpailukyvyn tuomista ihanuuksista ja palkkatyön ihanuudesta. On kuin mielikuvitus olisi julistettu pannaan.
Tietenkään uusi maailma ei ole mahdollinen huomenna, eikä edes ensi vuonna. Vapaamman ja järkiperäisemmän yhteiskunnan tavoitteesta luopuminen antaa kuitenkin vallan voimille, jotka saattavat ajaa maailman yhä vaarallisempiin konflikteihin, kuten Niinistökin näyttää ymmärtävän. Hän näyttää kuitenkin kuvittelevan, että vauraaseen maailmanosaan kuuluminen jotenkin lisää turvallisuuttamme (Naton avulla).
Tämä lyhytnäköinen turvallisuusajattelu on kuin pään painamista hiekkaan. Voimme hokea Suomen tai Euroopan kilpailukyvyn merkityksellisyyttä väsyksiin asti, mutta vain oikeudenmukaisemman kansainvälisen järjestelmän tavoitteleminen voi pelastaa maailman pelottavalta, konfliktien leimaamalta tulevaisuudelta.
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Yhteiskunnallinen ajattelu