17.12.2012 **** Etusivulle

Tämä on artikkelini teoksessa Tuula Helne & Tiina Silvasti (toim.): Yhteyksien kirja: Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla

Tapani Lausti

Vapauden vaisto, ihmisyyden ylistys ja osallisuustalous

Ylösalainen maailma 

Kehittyneiden kapitalististen maiden poliittinen mielipideilmasto on muuttumassa, kenties dramaattisesti. Ihmiset tietävät tilastoja tutkimattakin, ettei maailma ole koskaan ollut niin vauras kuin nyt. Uskomattomia rahamääriä liikutellaan finanssikeinotteluissa, pankkien tukemisessa ja mielettömissä sodissa. Samalla sosiaalisesti tähdellisiä menoja karsitaan väittäen, että olemme eläneet yli varojemme. Kansalaisten suuttumusta lisää se, että monissa maissa uskomattoman rikas ylin luokka ei suostu maksamaan oikeudenmukaisia veroja. Kun investoinnit johtavat tappioihin, nämä katetaan julkisilla varoilla. Voitot jäävät demokraattisen valvonnan ulkopuolelle.

Tässä ylösalaisessa maailmassa vauraista kansalaisista pidetään hyvää huolta kun taas tavallisia kansalaisia ajetaan entistäkin pahempaan taloudelliseen ahdinkoon. Maailmassa on valtava määrä pääomaa, mutta varoja investoidaan vain lyhytnäköisiä yksityisiä voittoja tuottaviin kohteisiin. Huimia rahasummia makaa pankeissa. Voittoja on viime vuosikymmeninä haettu sumeilemattomalla yksityistämisellä ja järjettömillä investoinneilla esimerkiksi ekologisesti kestämättömään rakennuskuplaan. Talouden energian nälkää tyydytetään yhä katastrofaalisemmilla infrastruktuurihankkeilla. Näin maapalloa ajetaan yhä lähemmäksi ilmastokatastrofia. Ekologisesti kiireellisiin ratkaisuihin ei osoiteta varoja. Investoijien voitot ovat paljastuneet korkeimmaksi ”arvoksi”; ihmiselämällä ja ympäristöllä on arvoa vain siinä määrin kuin ne palvelevat tätä ylintä tavoitetta. Kehityksen radikaaleimmat arvostelijat toteavat, että emme ole kehittäneet kulttuurisia ja moraalisia resursseja, tai sosiaalisen organisaation demokraattisia muotoja, jotka mahdollistavat materiaalisen vaurautemme ja voimamme humaanin ja rationaalisen käytön.

Demokraattisen julkisivun romahtaessa on tullut näkyviin suuren rahan ja suuryritysten yliote yhteiskunnallisen elämän sääntelyssä monissa läntisen kapitalismin mallimaissa. Groteski markkina- ja finanssivalta on suistanut myös Euroopan unionin raiteiltaan. Tätä menoa ihmeteltäessä itsestään selvinä pidetyt järjestelmää tukeneet ajatusrakennelmat ovat alkaneet horjua. Näin tilaa on avautumassa vaihtoehtoisille ajatussuuntauksille, joita siivittää eriarvoisuuden huiman kasvun aiheuttama suuttumus. Kaiken taustalla alkaa häämöttää kielletyistä ajatuksista kaikkein kielletyin: yhteiskuntajärjestelmän muuttaminen. Nykyisen järjestelmän piti olla mitä luonnollisin. Nyt se on osoittautumassa läpeensä keinotekoiseksi rahan tyranniaksi. Mutta minkä ihminen on luonut, sen ihminen voi myös muuttaa.

Julkisesta keskustelusta on liki tyystin kadonnut ajattelun perinne, joka tähdentää, että ihmisluonteen sisin ominaispiirre on ihmisen vapaus ja hänen tietoisuutensa tästä vapaudesta. Tämä vapaus on jotakin muuta kuin markkinatalouden sallima näennäinen vapaus. Kapitalistiset yhteiskunnat sotivat työn organisoinnillaan räikeällä tavalla näin ymmärrettyä ihmisyyttä vastaan. Työelämän hierarkiat tukahduttavat ihmisten syvältä kumpuavaa halua vaikuttaa omaan olemiseensa ja yhteistyössä tapahtuvaan, luovaan työntekoon.Kehitys herättelee keskustelua ihmisestä lajiolentona. Tässä artikkelissa pohdin, missä määrin vallitsevat yhteiskunnalliset rakenteet sotivat ihmisyyttä vastaan ja millaisia välineitä eri puolilla maailmaa virinnyt kansalaisliikehdintä tarjoaa vallitsevien yhteiskuntarakenteiden muuttamiseksi inhimillisempään ja ekologisempaan suuntaan.

Vaikka uudenlainen kansalaisliikehdintä on avannut eteemme innostavia mahdollisuuksia, yhteiskunnallista keskustelua käydään yhä enimmäkseen kielellä, joka väheksyy ihmisen kykyä luoda aidosti demokraattista elämää ja halveksii yrityksiä kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä taloudellisia ”lainalaisuuksia”. Keskustelu kaipaa ”utopistista” panosta. Vastenmielisyys nykyisiä oloja kohtaan on tehotonta, ellei meillä ole haaveita paremmasta yhteiskunnasta.

Vapaudenhenkinen ajattelu elpyy

Monissa maissa pohditaan nyt vaihtoehtoisia yhteiskuntamalleja, jotka sallisivat ihmisille mahdollisimman aitoa demokraattista vaikutusvaltaa. Demokratiaa tulisi levittää talouden toimintaan ja politiikkaakin tulisi kehittää mahdollisimman laajaa osallistumista vahvistavaan suuntaan. (Olli Tammilehto analysoi edellä talouden ja demokratian välistä suhdetta.)

Tätä henkeä ilmentävä liike on leviämässä monissa osissa maailmaa. Mielenosoituksia, valtaamisia ja mellakoita on esiintynyt useissa Länsi-Euroopan maissa sekä niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikassa. Niin kutsuttu Occupy-liike toteuttaa kaikkialla demokraattista, osallistuvaa päätöksentekoa. Mielenilmaukset henkivät samaa ajattelua kuin Yhdysvalloista muualle – nyt Suomeenkin – levinnyt osallisuustalous-ajattelu (Parecon — participatory economy ). Tämä ajattelu rikkoo vasemmiston kauan hellimää ajatusta, että tulevaisuuden yhteiskuntamallia ei voida hahmotella etukäteen, vaan se on toteutettava erilaisia käytäntöjä kokeillen. Osallisuustalousmalli kyllä vaikuttaa kokonaisuudelta, joka voidaan alistaa kriittiseen tarkasteluun, mutta mallin alullepanijat Michael Albert ja Robin Hahnel sanovat, että sen tarkoituksena on ennen kaikkea innostava keskustelu ja siitä syntyvä yhteisymmärrys siitä, minkälaisia ominaisuuksia uudella yhteiskunnalla voisi olla. Mallin avulla voidaan kuvitella perusrakenteita, joiden varaan uudenlaisia instituutioita suunnitellaan kollektiivisin aloittein. Se tarjoaa taloustieteellisesti vertailukelpoisen lähtökohdan nykyiselle markkinataloudelle, avaten näin keskustelua monitahoisesti ja uskottavasti demokraattiset ihanteemme täyttävästä uudesta taloudesta. Vain ymmärrettävä kuvitelma tulevaisuudesta voi innoittaa ihmisiä toimimaan, Albert ja Hahnel uskovat. Ajatus on mielekäs jo senkin vuoksi, että yhteiskunnallisen vaihtoehdottomuuden ajatus on taottu ihmisten mieliin hellittämättömällä propagandalla.

Uusi sukupolvi on heittänyt ilmaan haasteen: ”Toisenlainen maailma on mahdollinen!” Espanjalaiset nuoret olivat ensimmäisiä suunnan näyttäjiä. Luultavasti vain harva keväällä 2011 kapinallisen liikehdinnän aloittaneesta espanjalaisesta oli kuullut Parecon-liikkeestä. Kierrellessäni noina toukokuun päivinä Madridin ja Barcelonan keskusaukioiden kapinaleireissä ja lukiessani kaikkialle ripustettuja iskulauseita sain vaikutelman, että ne olisivat hyvinkin voineet olla Parecon-ajattelun innostamia: mielenosoitusten henkeä leimasi ”osallistuvan demokratian” ajatus. Espanjalaiset nuoret kokivat ehkä muita eurooppalaisnuoria kipeämmin puoluepolitiikan etääntyneen kauas arkielämän todellisista ongelmista. ”Te ette edusta meitä” oli viesti kaikkien puolueiden poliitikoille. Vuoden 2011 marraskuun vaalien alla nuoret levittivät viestiä ”Haaveemme ovat liian suuria vaaliuurniinne”.

Samanaikaisesti Kreikassa taas kuultiin ikään kuin kaikuja muinaisen Ateenan agorasta, kun tämän päivän Syntagma-aukiolla jaettiin arvalla puheenvuoroja, joissa hahmoteltiin epäoikeudenmukaisten sosiaalileikkausten nostattamaan vastarintaan liittyvää järjestäytymistä ja uuden liikehdinnän edellyttämää kansainvälistä solidaarisuutta. Väittelyihin osallistui nuorten aktivistien lisäksi taloustieteilijöitä, asianajajia ja filosofeja. Poliittiseen ja taloudelliseen menoon lopen kyllästyneet ihmiset vaativat syvälle meneviä yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ohittavat nykyisten poliittisten puolueiden ajatusmaailman ja perinteiset yhteiskunnallisen elämän säätelymenetelmät. He haluavat ruohonjuuritason demokratiaa, joka kumpuaa todellisista ihmisyhteisöistä. Näin on heitetty ilmaan kysymys, miten nyky-yhteiskunnat voitaisiin korvata todellisella, laajaan osallistumiseen perustuvalla demokratialla. Sama kysymys nousi pian esiin myös Yhdysvalloissa, missä Occupy Wall Street kokosi yhteen paikallisia ja siihen asti erillisinä toimineita vastarintaliikkeitä, joita työttömyys, asuntojen menetys, sosiaalipalvelujen ja muiden palvelujen leikkaukset ja opiskelukustannusten nousu olivat synnyttäneet.

Eräänä iltapäivänä lokakuussa 2011 New Yorkin Zuccotti-puistossa muuan nuori nainen ilmestyi väkijoukon keskeltä julistamaan olevansa Emma Goldman. Hän selitti matkustaneensa ajassa ilmaistakseen tukensa Wall Streetin valtaajille. Tämä pienoisnäytelmä symbolisoi uuden amerikkalaisen liikehdinnän historiallisia siteitä. Liettuassa syntynyt Goldman teki viime vuosisadan alussa syvän vaikutuksen kapinoiviin amerikkalaisiin tuomitessaan anarkismin hengessä sen ajan kapitalismin tylyn asenteen ihmisten vapauden kaipuuseen. Poliitikot eivät silloinkaan halunneet rajoittaa suuren rahan valtaa, mikä aiheutti syvää tyytymättömyyttä. Tuon ajan anarkistien propaganda ennakoi oman aikamme radikaalien ajatuksia osallistuvasta demokratiasta, kestävästä kehityksestä ja planeetan terveyden säilyttämisestä. (Gornick 2011, 27–29; Butterworth 2011, 6; Lausti 2011.)

Muutkin menneen aikakauden radikaalit ovat vaikuttaneet oman aikamme vaihtoehtoliikkeiden henkeen. Michael Albert on sanonut hakeneensa innoitusta muun muassa englantilaisen kirjailijan ja taiteilijan William Morrisin tuotannosta. Morrisin ajattelun perintö julistaa meidänkin aikamme ihmisille sitä tosiasiaa, että modernit yhteiskunnat syntyivät viriämässä olleita demokraattisia virtauksia polkemalla, pienten eliittien rahanahneutta tyydyttämällä, ihmisten synnynnäistä moraalintajua vääristämällä ja kauneudentajuista mielikuvitusta latistamalla.

Parecon-ajattelu henkii Morrisille ominaista halua murtaa kuvitelma vallitsevien olosuhteiden väistämättömyydestä . Morrisin elämäkerran kirjoittaja Fiona MacCarthy sanoo: ”Morris antaa mielikuvitukselle siivet väittämällä, että toisenlainen yhteiskuntamuoto on mahdollinen .” (MacCarthy 1994, 587.) Tämä vapaudenhenkinen ajattelun perinne pitää ilmeisenä, että ihmisen vapaudenkaipuu ja luovuuden vaisto yhdistyvät sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ekologisen elämänmuodon sisäistämiseen. Perinteen nimekkäisiin edustajiin omana aikanamme kuuluu kielitieteilijä ja yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky, joka on luonnehtinut Parecon-mallia varteenotettavaksi projektiksi. Chomskyn mukaan valistusajasta juontava vapaudenhenkinen perinne tähdentää, että

”ihmisluonteen olennaiset ominaisuudet sisältävät eräänlaisen luomisen pakon, tarpeen hallita omaa tuotantoa, luovaa työtä, vapaana autoritaarisesta määräämisestä, eräänlaisen vapauden ja luovuuden vaiston, ihmisen todellisen tarpeen kyetä työskentelemään tuottavalla tavalla olosuhteissa, jotka on itse valinnut ja määritellyt vapaaehtoisessa yhteistyössä muiden kanssa.” (Chomsky 1988, 594, suom. Tapani Lausti (TL).)

Chomsky muistuttaa, että tällaiset ajatukset olivat olennainen osa valistusajan käsityksiä poliittisesta ja älyllisestä vapaudesta. Valistusaikana virinnyt klassinen liberalismi kavahti vieraannuttavaa työtä, joka pakottaa työntekijän palvelemaan muita tavoitteita kuin ihmisen sisäisiä tarpeita. Aatehistoria kirjoitettiin kuitenkin uudelleen, jotta alkuperäisen liberalismin vallankumoukselliset ajatukset unohdettaisiin. Ne ovat silti Chomskyn mielestä edelleen tienviittoja tulevaisuuteen. Hän muistuttaa, miten erilainen Yhdysvaltain moraalinen ilmapiiri oli vielä 1800-luvulla. Palkkatyötä verrattiin orjuuteen puhuttiin ”palkkaorjuudesta” , eivätkä näin ajatelleet piirit olleet mitenkään radikaaleja, ajatukseen yhtyivät Abraham Lincoln, Republikaaninen puolue ja The New York Times puhumattakaan työläisistä. Oman työn myymistä pidettiin oman vapauden menettämisenä ja asettumisena rahaeliitin mielivallan alle. (Chomsky 2003, 15, 29 ja 2005, 156.) (Ks. Timo Järvensivun ym. artikkelia, jossa kirjoitetaan mm. Työn mielekkyydestä.)

Chomsky muistuttaa, että nämä mielialat olivat olemassa jo ennen marxismin syntyä. Hän lainaa Harvardin yliopiston historioitsijaa Stephen Marglinia, joka kuvaa, miten teollisen järjestelmän alkuaikoina oli väkisin tukahdutettava pyrkimykset luonnolliseen yhteishenkeen perustuvaan teolliseen organisointiin. Marglinin mukaan on empiiristä todistusaineistoa sille, että työläisten omiin aloitteisiin ja tavoitteisiin perustuva organisaatio lisäsi dramaattisesti tuottavuutta. Chomsky toteaakin, että monet aikamme perustavanlaatuisista ongelmista johtuvat sosiaalisten instituutioiden ja modernin teollisen yhteiskunnan välisestä ristiriidasta. (Chomsky 2003, 15, 29, 102, 126.) Kaikki tämä on aikamme keskustelulle vierasta, koska teollisten yhteiskuntien todellinen syntyhistoria on kätketty näkyvistä, jotta nyky-yhteiskunnat vaikuttaisivat luonnollisen kehityksen tuloksilta.

Osallisuustalous haastaa näennäisdemokratian

Minkälaiseen yhteiskuntaan Parecon-liike siis pyrkii? Osallisuustaloudessa ei olisi omistavaa luokkaa, jonka varallisuus on perustunut ennen kaikkea muiden tekemään työhön. Luokka on hallinnut työvoiman, resurssien ja tuotantolaitteiden käyttöä. Uudessa yhteiskunnassa työntekijät ja kuluttajat hallitsisivat taloudellista elämäänsä itsehallinnollisten elinten avulla. (Olli Tammilehto erittelee artikkelissaan talousdemokratianäkemyksiä.) Yhteiskunta toimisi myös ilman niin kutsuttua koordinaattoriluokkaa. Tämä luokka on kyennyt hankkimaan kohtuutonta varallisuutta ja vaikutusvaltaa. Sen valta on perustunut korkeaan tiedontasoon, jota se on käyttänyt enemmän oman asemansa pönkittämiseen kuin yleisen edun ajamiseen.

Osallisuustaloudessa työn organisoiminen ja tuotannon tulosten jakaminen perustuisi demokraattiseen päätöksentekoon. Työntekijöiden ja kuluttajien päätösvalta olisi suorassa suhteessa siihen, missä määrin päätökset vaikuttavat heidän omaan asemaansa. Kaikissa taloudellisissa valinnoissa otettaisiin huomioon niiden todelliset sosiaaliset ja ekologiset kustannukset ja edut. Taloudellista toimintaa valvoisivat työntekijöiden ja kuluttajien itsehallinnolliset yhdistykset. Uusi työnjako perustuisi tasapainoitettuihin työkokonaisuuksiin, joissa työ koostuisi sekä innostavista että vähemmän innostavista työtehtävistä, sekä työntekijän omanarvontunnetta lisäävistä että rutiininomaisista tehtävistä. Tulotaso perustuisi yksilölliseen ponnisteluun, käytettyyn työaikaan ja työolosuhteiden vaikeuteen. Osallistuvassa suunnittelussa työntekijät ja kuluttajat neuvottelisivat omien itsehallinnollisten elintensä avulla taloudellisista panoksista ja tuotannon tuloksista. (Albert 2000, 2003, 2006; Hahnel 2005; ks. myös Lausti 2008, 73–76, 97–98.)

Palkitsemisjärjestely on jo virittänyt keskustelua. Albert (2012c) on nähnyt paljon vaivaa perustellessaan tätä Pareconin osa-aluetta. Hän korostaa itsehallinnollisten työyhteisöjen työntekijöiden kykyä hioa järjestelyn yksityiskohtia.

Parecon-liike näkee tällaisen tavoittelun arvoisen yhteiskunnan toimintansa ohjeviittana. Suomen Parecon-liike muotoilee toimintaansa näin:

”Osallisuustalouden on mahdollista toimia horisonttina, jota kohti työ taloudellisen oikeudenmukaisuuden puolesta voi edetä. Se on osa visiota yhteiskunnasta, joka toteuttaa kestävästi ihanteemme toisten auttamisesta kilpailemisen sijaan, aidoista mahdollisuuksien tasa-arvosta sekä päätöksenteosta, jossa vaikutusvalta jakautuu päätösten seurausten mukaisesti. Osallisuustalous on ehdotus, jolla voisimme korvata ahneutta ruokkivan ja kilpailemiseen rohkaisevan talouden kohtuuteen ja tasavertaiseen yhteistyöhön pohjautuvalla taloudella. Osallisuustaloudessa luodut instituutiot auttaisivat säilyttämään jo saavutettuja edistysaskeleita sen sijaan, että ne toimisivat edistyksellistä työtä vastaan tai tukahduttaisivat solidaarisuutta.” (Parecon Finland 2012.)

Vallitseva yhteiskunnallis-taloudellinen ajattelu pitää tällaista ajattelua haihatteluna. Robin Hahnel on muotoillut vallitsevan markkinapropagandan sanoman näin:

”Käytännössä markkinat toteavat meille seuraavaa: te ihmiset ette kykene koordinoimaan yhteisiä taloudellisia suhteitanne tehokkaasti, joten turha edes yrittää. Ette kykene itsenäisesti muodostamaan keskenänne oikeudenmukaisia sopimuksia, joten turha edes yrittää. Paras siis kiittää onnetarta siitä, että kykenette sosiaalisesti toivottoman rampana eliölajina kaikesta huolimatta hyötymään hierarkisesta työnjaosta markkinajärjestelmän ihmeiden ansiosta.” (Hahnel 2011a, 14.)

Yhteiskunnallinen mielikuvitus

Viime aikoina työelämässä on havahduttu ymmärtämään tietyn autonomian merkitys työntekijän motivoinnissa, mutta tämä on vain pintapuolinen aavistus autonomian koko laajuudesta. Ihminen on monimutkainen organismi, jonka olemusta on alettu pikkuhiljaa ymmärtää. Kielitieteilijät ovat teoretisoineet mahdollisuutta kartoittaa ihmisen mielen organisaation sisimpiä ominaisuuksia.

Chomsky näkee asian näin Hannu Reimen haastattelussa:

”Uskon, että ihmisen kognitiivisten rakenteiden tutkiminen paljastaa pitkälle kehittyneen, geneettisesti määräytyvän synnynnäisen rakenteen, joka on ihmisen älyllisten saavutusten luovan aspektin taustalla. Tämä on helposti havaittavissa normaalin älyllisen kehityksen kaikissa aspekteissa, mutta selvimmin ja helpoimmin kielen järjestelmän oppimisessa ja vapaassa käyttämisessä, mikä tekee mahdolliseksi rajattoman vapaan ilmaisun ja ajattelun. Samalla tavalla uskon ja tässä voimme vain spekuloida, koska tiedämme niin vähän että samantapaisia ihmisluonteen aspekteja piilee ihmisen jatkuvassa pyrkimyksessä vapaaksi autoritaarisesta hallinnosta, ulkopuolisesta pakosta, sortavista rakenteista. Tätä voisi kutsua vapauden vaistoksi.” (Chomsky 1981, 47, suom. TL; Lausti 2008, 27).

Kielitieteen löydökset ihmismielen valtavasta rikkaudesta ovat synnyttäneet mielenkiintoisia arveluja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Tätä rikkautta ilmentää se, että jo kasvavalla lapsella on synnynnäisiä valmiuksia, jotka tekevät kielen oppimisen hämmästyttävän nopeaksi. Tarjolla olevan kielellisen ja muun informaation rajallisuudesta huolimatta lapsi onnistuu pian sisäistämään kielensä kieliopin ja kehittämään varsin monimutkaista tietoa, joka ei voi perustua ainoastaan kokemukseen perustuvaan päättelyyn. Lapsella on näin aivorakenteessa jo varhain käsitteellinen aines, joka auttaa ymmärtämään sosiaalisesti relevantteja kysymyksiä. (Chomsky 1979, 63; Chomsky 2000, 60–61.)

Voisimme näin ollen hahmottaa eettisiä järjestelmiä ja sosiaalisia rakenteita, jotka vastaisivat ihmisen myötäsyntyisiä kykyjä ja tarpeita. Yhteiskunnan organisoiminen ottaisi huomioon ihmiselle ominaisen tarpeen luovaan työhön, keskinäiseen luottamukseen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. On syytä epäillä, että nykyään muodikas tapa kaventaa ihmisten tarpeet taloudellisiksi pyrinnöiksi on ristiriidassa ihmisen luontaisten yhteenkuuluvuudentarpeiden kanssa. Ja vaikka lähtökohdaksi hyväksyttäisiinkin ideologinen ja tarkoitushakuinen väittämä “luontaisesti itsekkäästä” ihmisestä, niin eikö silloin olisi nimenomaan aihetta etsiä ihmisten keskinäistä solidaarisuutta tukevia yhteiskunnallisia rakenteita ja kaihtaa ratkaisuja, jotka mahdollistavat toisten ihmsten alistamisen ja hyväksikäytön.

Nykyinen yhteiskunnallinen elämä vahingoittaa ihmismieltä pakottamalla kansalaiset passiiviseen sivustakatsojan rooliin. Yksinkertaisesti sanottuna olemme ihmisinä potentiaalisesti liian älykkäitä, jotta tyytyisimme pitkän päälle yhteiskuntaan, jossa suuren rahan tarpeet määräävät julkisen elämän tahdin. Michael Albert (2006, 4) kuvaileekin, miten kapitalismi typistää ihmisten potentiaalisesti valtavan moni-ilmeiset elämänvalinnat sovinnollisiin muotteihin, joissa ihmisten odotetaan sopeutuvan kaupallisen kulttuurin rajaamiin rooleihin.

Ihmiset kykenevät kuitenkin haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Brittiläinen aatehistorian professori Stephen Coleman korostaa, että ihmisellä on ainutlaatuinen kyky kuvitella tulevaisuutta. Hän uskoo, että radikaalilla mielikuvituksella voidaan heittää epäilyksen varjo nykyisten olosuhteiden ylle. On tavallista ajatella, että nykyisiä hierarkioiden ja sorron muotoja on mahdotonta muuttaa. Mutta:

”Historia voi räjähtää. Ja kun näin käy, räjähdyslangan sytyttivät ne, jotka ovat uskaltaneet haaveilla, joilla on ollut rohkeutta käydä näennäisesti vastaansanomattomia esteitä vastaan ja joilla on ollut rohkeutta vaatia mahdottomuuksia.” (Coleman 1990, 9, 11, suom. TL.)

Edustuksellisen demokratian rajat

Mutta miksi kapinoida parlamentaarista demokratiaa vastaan, kun se on taannut osalle ihmisistä mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskunnan kehityskulkuun? Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perspektiivistä on ehkä vaikea havaita meillä mallina pidetyissä kehittyneissä länsimaissa selvemmin meneillään olevaa kehitystä. Poliittiset järjestelmät sallivat demokratiaa siinä määrin kuin hallitusvaltaa ja muuta yhteiskunnallista valtaa omaavat piirit voivat käyttää sitä sosiaalisen kontrollin muotona siis vallan legitimoijana sen sijaan, että kansalaiset voisivat tehokkaasti valvoa vallankäyttöä. Amerikkalaiset radikaalit kuvaavat yhteiskuntaansa, jossa suuri raha kykenee ostamaan poliittisen vallan seuraavasti:

”Kun demokratialta on evätty aito osallistuminen ja toisinajattelu, siitä tulee varsin hyödyllinen järjestelmä yhteiskunnan eliiteille. Se antaa heille mahdollisuuden käydä läpi erimielisyytensä omien etujensa ajamisen parhaista menetelmistä ja samalla pitää silmällä kansan reaktioita esitettyihin vaihtoehtoihin. Demokratian kumouksellinen luonne heikkenee, kun alistetuilta ryhmiltä viedään mahdollisuus todelliseen osallistumiseen. Heiltä evätään mahdollisuus tietoa hankkimalla ja keinoja pohtimalla hahmottaa yhdessä vaihtoehtoisia ajatuksia ja ohjelmia --” (Albert ym 1986, 66–67, suom. TL.)

Aina kun Yhdysvalloissa laajemmat kansanjoukot pyrkivät vaikuttamaan politiikan suuntaan, eliittien ajatushautomot alkavat julistaa ”demokratian kriisiä”. Amerikkalainen historioitsija Samuel Huntington sanoi suoraan, että ”tehokas demokraattinen poliittinen järjestelmä edellyttää tavallisesti joidenkin yksilöiden ja ryhmien jonkinasteista apatiaa ja sivussa pysymistä” (ks. Chomsky 1981, 161). Tällainen yhteiskunnallinen elämä vahingoittaa ihmisten mielen tasapainoa. Brittiläinen yhteiskuntakriitikko Dan Hind (2011, 305) toteaa, että ihmisten kyvyttömyys hallita omaa elämäänsä jättää heidän elämänkokemukseensa tyhjiön, joka voimistaa ahdistuneisuuden tunteita.

1960-luvun lopun radikaali yhteiskunnallinen liikehdintä nostatti pian vastareaktion. 1970-luvun alussa markkinauskoiset lobbausinstituutiot aloittivat Yhdysvalloissa tietoisen mielipiteenmuokkauksen, jolla onnistuttiin tekemään äärikapitalistisista arvoista ilma, jota kaikkien piti hengittää. Yhdysvaltain politiikan ja talouden säännöt kirjoitettiin uusiksi niin että niistä hyötyivät harvat väestön enemmistön kustannuksella. Suuri raha osti demokratian omaan valvontaansa. Barack Obama on tuorein esimerkki Wall Streetin talutusnuorassa olevasta presidentistä. Talouden painopisteen siirtyminen finanssikeinotteluun ja amerikkalaisten työpaikkojen suurpako halvan työvoiman maihin ovat entisestäänkin heikentäneet palkansaajien asemaa. Finanssikriisien syventyessä tavalliset kansalaiset ovat voineet selvästi nähdä demokraattisten instituutioiden heikentyneen. (Moyers 2011.)

Euroopassa kehitys on ollut lievempää, mutta täälläkin sodanjälkeinen enemmän tai vähemmän sosiaalidemokraattinen politiikka alkoi väistyä, kun maailmantalouden laajeneminen päättyi ja maailmantalous ajautui pitkään taantumaan. Samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa alkoi tasavertaisuuden vastainen kampanja, Euroopassa alettiin luopua hyvinvointivaltio-ajattelusta ja valtiojohtoisesta taloudesta. Tilalle tulivat vapaita markkinoita korostavat uusliberaalit opit. Yhdysvaltojen malliin vedottiin puhumalla Washingtonin konsensuksesta. ”Globalisaatiolle” ei nähty vaihtoehtoa. Uuusliberaalit ohjelmat näyttivät johtavan pörssimarkkinoiden jatkuvaan nousuun, mutta samanaikaisesti ne johtivat maailmanlaajuiseen, kasvavaan velkaantumiseen, työttömyyteen ja tulotason laskuun miltei kaikkialla maailmassa. Vasemmistokeskustalaiset puolueet siirtyivät jatkuvasti oikealle ja alistuivat hyvinvointivaltioiden alasajoon. Yhdessä eurobyrokraattien kanssa poliitikot alkoivat pelotella kansalaisia arvaamattomilla seurauksilla, jos rahamaailman käskyihin ei alistuta. Kreikkalaiset ovat alkaneet rinnastaa tätä ”finanssiterrorismia” vuonna 1967 alkaneeseen everstien valtaan. Puutteellinenkin demokratia on lakannut toimimasta. Vallitseva yhteiskuntasopimus on rauennut.

Edustuksellisen demokratian puutteet ovat täten nousseet esiin monissa maissa, jotka kamppailevat rahaeliittien omaneduntavoittelun aiheuttamien kriisien otteessa. Suomalaisessakin yhteiskunnassa on aineksia liikehdinnälle, joka kykenee hahmottamaan uusia visioita ja kokeilemaan median ja muun julkisuuden kaihtamia yhteiskunnallisia ajatuksia. Meneillään olevien kriisien syventyessä vaihtoehtoisten ajatusten hajanaiset verkostot voivat saada uutta hahmoa ja voimaa. Parecon-liikkeen lisäksi on muita talouden demokratisoimiseen pyrkiviä liikkeitä, kuten Attac-liike, ympäristöliikkeitä ja muita rahan valtaa arvostelevia liikkeitä sekä monenlaisia internet-keskustelusivuja. Yksi esimerkki viimeksi mainituista on ”Terho: Foorumi oikeudenmukaisemman maailman puolesta”. Ennen pitkää nämä liikkeet voivat hyvinkin muuttaa julkisen keskustelun kulkua kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa on jo havaittavissa. Poliittisten ja media-eliittien vaikutusvalta on tuskin meilläkään niin vahvalla perustalla, ettei sitä voisi horjuttaa. Kun eliittien kyky rajoittaa vaihtoehtoista keskustelua heikentyy, ihmiset saattavat hyvinkin havahtua ymmärtämään vapaalle ajattelulle asetettuja keinotekoisia esteitä. Havaitaan, että median määrittelemän “todellisuuden” ulkopuolella onkin elämää.

Tasa-arvo voimistaa kestävää taloutta

Ihmisellä ei ole luontaista pakkoa tuhota ympäristöään ja lopulta koko planeettaa. Kapitalistisen kasvun pakko sen sijaan jättää tuotannon aiheuttamat ympäristövahingot kustannuslaskelmien ulkopuolelle. Tässä mielessä kapitalismia on hyvästä syystä luonnehdittu ”maksamattomien kustannusten” järjestelmäksi. Michael Albert muistuttaa, että kapitalismissa on sisäänrakennettuja yllykkeitä ympäristövaikutusten huomiotta jättämiseen. Markkinat luottavat siihen, että tuotteen ostaja ei välitä sosiaalisista kustannuksista vaan yksinomaan hinnasta, jonka hän yksilönä maksaa.

Yhdysvalloissa vaikuttava brittiläissyntyinen antropologian professori David Harvey kuvaa, miten markkinataloudelle rakenteellisesti ominainen aggressiivisuus on muokannut koko kulttuuriamme ja ympäristöämme:

”Tämä on maailma, jossa uusliberaali eettinen ajattelu rohkaisee yksilöllistä omistamista ja epärehellistä finanssikeinottelua. Siitä on tullut ihmisen persoonan sosialisaation malli. Tämä on maailma, jota leimaa yhä enemmän kiihkokulutuksen hedonistinen kulttuuri.” (Harvey 2011, 175–176, suom. TL.)

Osallisuustalous-ajattelussa keskitytään asettamaan talouden kannustimet niin, että ihmisiä palkitaan toisten ihmisten ja ympäristön huomioonottamisesta. Ekologiset pohdinnat ovat siis osa liikkeen kokonaisvaltaista ajattelua. Pareconin kaltaisessa talousjärjestelmässä kapitalismille ominaista kasvun pakkoa ei esiinny. Tuotannon määrä, tuottamiseen käytetty työmäärä ja työajan suhde vapaa-aikaan ovat rationaalisesti organisoitavissa. Taloutta suunniteltaessa voidaan myös löytää kestävä suhde uusiutumattomien luonnonvarojen käytön ja ihmisten todellisten tarpeiden välille. Tuotannollisen ja muun yhteiskunnallisen elämän kaikilla tasoilla toimivat itsehallinnolliset, demokraattiset päätöksentekoinstituutiot kykenevät pitämään silmällä haittavaikutuksia. Ne kykenevät järkevällä tavalla etsimään tasapainoa etujen ja haittojen välille. (Albert 2006, 69–73.)

Osallisuustaloudessa tasaisempi vaurauden ja tulojen jakautuminen eliminoisi sellaista köyhyyttä ja epätoivoa, joka estää ihmisiä asettamasta luonnonsuojelun materiaalisen kulutuksen edelle. Osallisuustaloudessa ratkaisuissa ehdotetut rakenteelliset kannustimet tukevat erityisesti ihmisten yksilöllisen toiminnan vapauden sekä yhteisön ja ympäristön vaatimusten onnistunutta yhteensovittamista. Näin materiaalinen kulutus ei asetu oletusarvoisesti luonnonsuojelun edelle, ja talouden vaikutukset ympäristöön tulevat huomattavasti kokonaisvaltaisemmin osaksi kaupankäyntiä. Kun yhteiskuntajärjestelmä minimoi materiaalisten yllykkeiden käytön ja palkitsee sosiaalista käyttäytymistä, kerskakulutuksen aiheuttama ympäristötuho vähenee. Kun resursseja jaetaan niin, että työntekijöiden työn tulosten sosiaaliset edut ovat suurempia kuin sosiaaliset kustannukset, eliminoidaan ympäristövaikutuksista piittaamatonta kilpailua ja taloudellista kasvua. Tällöin on myös mahdollista nähdä raja, jonka jälkeen kulutuksen kasvu ei ole menetetyn vapaa-ajan arvoista. (Hahnel 2011b, 237–239 ja 2012, 239.)

Nykyinen tuhlauksen ja ympäristövahinkojen järjestelmä ei mitenkään vastaa vapaiden ihmisten luontaista järjestäytymiskykyä. Vastarinta onkin nyt nousemassa. Uusia visioita pohditaan kaikkialla maailmassa. Stephen Coleman kirjoittaa:

Aivan kuten tieteenharjoittajat etenevät spekulatiivisesta hypoteesista käytännön kokeisiin, yhteiskunnallisessa muutoksessa villit haaveet, mielessä piilevät aavistukset ja kauniit visiot muuntuvat liikkeiksi, jotka tekevät haaveista totta (Coleman 1990, 10).

Tällaisen liikkeen syntyä seurasin Madridin ja Barcelonan keskusaukioilla toukokuussa 2011. Aktivistit monissa muissakin maissa osoittavat, miten yhteiskunnallisesti valveutunutta ajattelua voi syntyä, kun ihmiset kokoontuvat kuuntelemaan toisiaan avoimella mielellä. Ihmiset saavat voimaa toisistaan ja kasvattavat hyvänolon tunteitaan ja itseluottamustaan, kun he kokevat osallistuvansa toimintaan, jossa kaikkien panos otetaan vakavasti, eikä erimielisyyksiä muuteta lyömäaseeksi ja kilpailuksi vallasta. Ihmiset alkavat aavistaa, millaista olisi elää todella vapaassa yhteiskunnassa.

Dan Hind (2012, 546–560) kirjoittaa yhteiskunnissamme piilevästä muutoksen voimasta, kun olemassa olevat kansalaisjärjestöt heräävät näkemään occupy -liikkeiden horisontaalisesti organisoidun päätöksenteon avaamat mahdollisuudet. Nämä järjestöt ovat tähän asti katsoneet ylöspäin tahoihin, jotka ovat monopolisoineet päätöksenteon itselleen. Nyt ne voivat katsella ympärilleen ja havaita, että kaikkialla on ihmisiä, joiden kanssa heillä on paljon enemmän yhteistä.

Parecon-liike on ottamassa vielä huimemman askeleen eteenpäin. Michael Albert (2012a, 2012b) liittolaisineen on perustamassa kansainvälistä järjestöä, jonka lyhenne on IOPS. Ainakin toistaiseksi järjestö kantaa nimeä Organization for a Participatory Society (Osallisuusyhteiskunnan kansainvälinen järjestö). Järjestöllä on jo internet-sivustonsa: http://www.iopsociety.org/. Organisaation toivotaan kehittyvän uuden liikehdinnän yhdeksi kansainväliseksi foorumiksi. Keskustelua tulevaisuuden vaihtoehdoista on käytävä laajalla rintamalla. Uutta toiveikkuutta kuvastaa IOPS:n yhden jäsenen toteamus: ”Paras tapa ennustaa tulevaisuutta on luoda se.”


Lähteet

Albert Michael, Cagan, Leslie, Chomsky Noam ym. Liberating Theory. Boston: South End Press, 1986.

Albert Michael. Moving Forward: Program for a Participatory Economy. Edinburgh, London, San Francisco: AK Press, 2000.

Albert Michael. Parecon: Life After Capitalism. London, New York: Verso, 2003.

Albert Michael. Realizing Hope: Life Beyond Capitalism. London, New York: Zed Books, 2006.

Albert Michael. Announcing/Reporting IOPS. ZBlogs, 26.3.2012 (2012a). Saatavissa http://www.zcommunications.org/announcing-reporting-iops-by-michael-albert . Viitattu 27.3.2012.

Albert Michael. Imagine an Organization and Build It. ZNet, 27.3.2012 (2012b). Saatavissa http://www.zcommunications.org/imagine-an-organization-and-build-it-by-michael-albert . Viitattu 27.3.2012.

Albert Michael. Libcom Author Rejects Parecon Remuneration… ZNet, 15.4.2012 (2012c). Saatavissa http://www.zcommunications.org/libcom-author-rejects-parecon-remuneration-by-michael-albert . Viitattu 16.4.2012.

Butterworth Alex. The World That Never Was: A True Story of Dreamers, Schemers, Anarchists and Secret Agents . London: Vintage Books, 2011.

Chomsky Noam. Language and Reponsibility. Sussex: Harvester Press, 1979.

Chomsky Noam. Radical Priorities. Edited by C.P. Otero. Montréal: Black Rose Books, 1981.

Chomsky Noam. Language and Politics. Montréal, New York: Black Rose Books, 1988.

Chomsky Noam. New Horizons in the Study of Language and Mind. Cambridge: Cambridge University Press, 2000.

Chomsky Noam. Chomsky on Democracy & Education. Edited by C.P. Otero. New York, London: RoutledgeFarmer, 2003.

Chomsky Noam. Chomsky on Anarchism. Selected and edited by Barry Pateman. Edinburgh, Oakland, West Viriginia: AK Press, 2005.

Coleman Stephen. The Use of Utopia: History and Imagination. Julkaisussa Coleman Stephen, O'Sullivan Paddy (eds.). William Morris and News from Nowhere: A Vision for Our Time. Bideford: Green Books, 1990, 9–13.

Gornick Vivian. Emma Goldman. Revolution as a Way of Life. Kindle Edition: Yale University Press, 2011.

Hahnel Robin. Perusteet markkinoita vastaan. Helsinki: Parecon Finlandin julkaisuja 1, 2011a.

Hahnel Robin. Green Economics: Confronting the Ecological Crisis. Armonk, New York, London, England: M.E. Sharpe, 2011b.

Hahnel Robin. Kilpailusta yhteistyöhön. Kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää. Suom. Arvi Tamminen. Helsinki: Like, 2012.

Harvey David. The Enigma of Capital and the Crises of Capitalism. London: Profile Books, 2011.

Hind Dan. Common Sense: Occupation, Assembly and the Future of Liberty. Kindle Edition: Myriad Editions/New Left Project, 2012. (Kaikki Kindle-kirjat eivät anna painetun version sivunumerointia vaan tässäkin tapauksessa numerot viittaavat sijaintiin sähköisen version sivuilla.)

Lausti Tapani. Tienviittoja tulevaisuuteen. Helsinki: Like, 2008.

Lausti Tapani. Insurrections past and present. ZBlogs 1.11.2011. Saatavissa http://www.zcommunications.org/insurrections-past-and-present-by-tapani-lausti ; http://www.lausti.com/articles/books/butterworth.html . Viitattu 1.3.2012.

MacCarthy Fiona. William Morris. A Life for Our Time. England: Faber & Faber, 1994.

Moyers Bill. How Wall Street Occupied America. The Nation , 2.11.2011. Saatavissa http://www.thenation.com/article/164349/how-wall-street-occupied-america

Parecon.fi: Johdanto ( http://parecon.fi/johdanto ). Viitattu 1.3.2012.

 

Vieraile arkistossa: Yhteiskunnallinen ajattelu, IOPS , Michael Albert, Noam Chomsky, Kenan Malik, István Mészáros, Jeremy Seabrook

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter