Ydin, 1/1990

Brittiläinen vasemmistoajattelija Itä-Euroopan vallankumouksista:

Vasta nyt koittaa sosialistisen politiikan aika maailmassa

Teksti: Tapani Lausti, Lontoo

(Barnettin) kuvat: Christine Fitzwater

Myöhäisstalinististen valtarakenteiden romahdettua Itä-Euroopassa Neuvostoliitto ja sen satelliitit ovat nyt integroitumassa kansainväliseen kapitalismiin. Mutta koko Eurooppa on samalla henkisessä valinkauhassa. Länsi-Euroopassakin on viriämässä entistä pluralistisempi, rehellisesti yhteiskuntien demokratisoimista pohtiva mieliala. Näistä lähtökohdista syntyy seuraavien sukupolvien sosialistinen ajattelu. Näin voisi kiteyttää brittiläisen vasemmistoaktivistin Anthony Barnettin analyysin Euroopan uudesta ilmeestä.

Anthony Barnett on ollut parin viime vuoden ajan brittipolitiikan myrskynsilmässä. Hänet tunnetaan näinä päivinä julkisuudessa Britannian poliittisten olojen demokratisoimista vaativan Charter 88-liikkeen puuhamiehenä. Hän rientää tiedotustilaisuuksista haastattelustudioihin selostaessaan liikkeen tarkoitusperiä. Hän väittelee julkisilla foorumeilla eturivin poliitikkojen kanssa brittidemokratian puutteista. Hän kirjoittaa silloin tällöin New Statesman & Society -viikkolehden pääkirjoituksia. Hän on lehden "associate editor".

Samaan aikaan Barnett on osallistunut Mihail Gorbatshovin politiikkaa koskeneeseen keskusteluun julkaisemalla Neuvostoliiton matkaan perustuneen kirjan Soviet Freedom (Picador 1988). Barnettin maailmankuvassa Idän ja Lännen ja demokraattiset liikkeet ovat keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa. Kirjassaan Barnett kirjoitti, että virallisesta politiikasta poikkeava vaikuttaminen on vaikeata Lännessäkin demokraattisista vapauksista huolimatta. Siksi Lännen vaihtoehtoliikkeiden edustajat ovat seuranneet tarkkaan, miten vapaita toimintamahdollisuuksia Neuvostoliitossa toimiville riippumattomille kansalaisliikkeille suodaan. Idän ja Lännen demokraattisia liikkeitä yhdistää kiinnostus valtiosta riippumattoman kansalaisyhteiskunnan liikkumavapauden lisäämiseen.

Charter 88 on brittiläisen kansalaisyhteiskunnan aktivistien aloittama liike. Mielenkiintoista tässä liikkeessä on Barnettin mukaan mm. se, että myös osa Britannian akateemisesti koulutetusta eliitistä on etääntymässä vanhasta yhteiskuntajärjestyksestä. Tämä eliitti on perinteisesti ollut läheisesti integroitunut maan establishmentiin. Britannian poliittinen järjestelmä vastaa liikkeen mielestä huonosti nykyajan poliittisesti valveutuneiden kansalaisten mielikuvaa toimivasta demokratiasta. Siksi Britannialle vaaditaan kirjoitettua perustuslakia, kansalaisten oikeudet takaavaa Bill of Rights -peruskirjaa, siirtymistä suhteelliseen vaalitapaan ja parlamentin ylähuoneen muuttamista vaaleilla valituksi toiseksi kamariksi.

Charter 88 on jo nimestäänkin päätellen alusta asti nähnyt toimintansa osana kansainvälistä demokraattista liikettä. Nimen valinta herätti paljon ärtymystä, koska se tulkittiin väitteeksi, että Britannian olot olivat jotenkin verrattavissa Tshekkoslovakiaan, missä Charta 77 oli syntynyt ajamaan yhteiskunnan demokratisoimista.

Itä-Euroopan liikkeiden esimerkki

Barnett kiistää liikkeen halunneen rinnastaa Britannian oloja Itä-Euroopan maiden silloiseen ahdinkoon. Hän istuu pohtimassa asiaa aivan Lontoon keskustassa sijaitsevan pienen ullakkoasuntonsa aamiaispöydän ääressä hieman ennen kuin hänen täytyy kiiruhtaa taas erään radioaseman studioon keskustelemaan Charter 88:n edellisenä päivänä järjestämästä mielenosoituksesta. Kahvia hörppiessämme hän muistelee miten Charter 88 -liikettä on sen lyhyen olemassaolon aikana yritetty vähätellä myös leimaamalla se liberaalidemokraattien peitejärjestöksi, joka tähtää Labourin syrjäyttämiseen pääoppositiopuolueena. Poliitikkojen on vielä vaikea kuvitella elämää puoluepoliittisten kuvioiden ulkopuolella.

Barnett uskoo ihmisten nyt vähitellen ymmärtävän, että liike haluaa sanoa jotakin uutta Britannian poliittisista oloista. Labour suhtautui aluksi liikkeeseen vihamielisesti, mutta on nyt itse julkaissut omat kansalaisoikeuksia koskevat ehdotuksensa, jotka ovat selvästi saaneet vaikutteita Charter 88:lta. Vaikka Charter 88 ei halunnutkaan samaistaa Britannian ja Itä-Euroopan oloja, liikkeen nimen valinta kuvasti kuitenkin kiinnostusta muiden maiden demokraattisia liikkeitä kohtaan.

Barnett muistelee liikkeen alkuvaihetta.

"Sanoimme että tilanne Itä-Euroopassa oli toki paljon pahempi kuin Englannissa. Mutta tavanomaisten poliittisten instituutioiden ulkopuolelta tuleva kansalaisyhteiskunnan aktiivisten jäsenten yhteinen kommentti poliittisen järjestelmänsä yleisestä luonteesta oli esimerkki jota olimme valmiita seuraamaan."

Barnettia on Englannissa arvosteltu sinisilmäisestä Gorbatshovin ihailusta. Tunnettu vasemmistolainen journalisti Richard Gott (The Guardian 20.11.1989) sanoi monien vasemmistolaisten — ja hän mainitsi myös Barnettin kirjan tässä yhteydessä — syyllistyneen toiveajatteluun Neuvostoliiton kehitystä pohtiessaan. Gottin mukaan he näyttävät ajattelevan että nyt kun stalinistiset vääristymät ovat katoamassa, vanha tie sosialismiin on avoin.

Barnett sanoo pyrkineensä kirjassaan ennen kaikkea pohtimaan, oliko Gorbatshov vakavissaan luvatessaan olojen demokratisoimista. Hän muistuttaa, että Gorbatshovin noustua valtaan hänen vilpittömyyteensä suhtauduttiin epäillen. "Tuohon aikaan useimmat Moskovassa tapaamistani ihmisistä eivät uskoneet hänen rehellisyyteensä. Useimmat ihmiset Lännessä, eritoten vasemmistolaiset, eivät uskoneet hänen tarkoittavan mitä sanoi. Minä väitin, että hän tarkoitti totta."

"Sitten on kysyttävä, miten tämä oli mahdollista. Ja väitän, että yksi olennainen tekijä oli eräänlaisen 60-luvun poliittisen ilmapiirin saapuminen Neuvostoliittoon."

Vuoden 1968 historiallinen merkitys

Kirjassaan Soviet Freedom Barnett luonnehtii vuotta 1968 tärkeäksi historialliseksi vedenjakajaksi. Länsi-Euroopassa tuo "hullu vuosi" merkitsi viime vuosisadalta periytyneen autoritaarisen vallankäytön loppua. Uusi vapaampi elämänmuoto vakiintui. Television, rock-musiikin ja muun populaarikulttuurin läpitunkema yhteiskunta ei kumartanut enää vallanpitäjiä samalla alistuvuudella kuin ennen. Kapitalististen yhteiskuntien vallankäyttö perustui nyt ennen kaikkea taloudellisiin rakenteisiin. Imperiumien aikakauden väistyttyä lopullisesti monikansalliset yhtiöt hallitsivat maailmanmarkkinoita.

Neuvostoliitolla oli painolastina se että se oli ainoa Euroopan maa, joka vuoden 1945 jälkeen laajensi maantieteellistä imperiumiaan. Tämä suora alueellinen muiden maiden hallitseminen muodostui taakaksi, joka vahvisti aikansa eläneen pakkovallan perinnettä. Samana vuonna kun Länsi-Euroopan uusi sukupolvi käänsi selkänsä perinteisille vallan instituutioille, Tshekkoslovakian miehitys esti Itä-Euroopassa vastaavanlaisen irtaantumisen menneisyyden painolastista. Mutta tämä jälkeenjääneisyys ei voinut kestää. Neuvostoliiton nuoret sukupolvet haaveilivat Lännen esimerkin mukaisesta vapaammasta elämänmuodosta ja korkeammasta elintasosta.

Barnett kertoo tavanneensa Moskovassa rock-musiikin harrastajia, jotka sanoivat, että tämän musiikin on oltava enemmän kumousta kuin viihdettä. Monet muut vastaavanlaiset kohtaamiset saivat Barnettin vakuuttumaan, että 60-luku oli tullut Neuvostoliittoon. Ja kun tapahtumat alkoivat vyöryä Neuvostoliitossa, oli vain ajan kysymys, milloin uusi demokratian aalto pyyhkäisisi yli itäeurooppalaisten satellittivaltioiden. Barnett näkee ratkaisevina virstanpylväinä vuoden 1988 vaalit Neuvostoliitossa ja myöhemmin Moskovan selvän lupauksen, että Taivaallisen rauhan aukion verilöylyä ei saa toistaa Euroopassa. Tämä lupaus teki hetkessä Berliinin muurista aikansa eläneen rakennelman.

Sosialismia vai kapitalismia?

Mutta onko tie sosialismiin nyt sitten avoin? Tähän Barnett vastaa kielteisesti. Hän katsoo Neuvostoliiton ja sen satelliittien olevan nyt auttamattomasti integroitumassa kansainväliseen kapitalismiin. Barnett palauttaa mieleen Gorbatshovin puheen YK:ssa syksyllä 1988.

"Hän sanoi, että on tullut aika luopua suljetuista yhteiskunnista, Neuvostoliitonkin on liityttävä muuhun maailmaan, muurit on purettava. Nyt tuo ohjelma on toteutunut menestyksellisesti Itä-Euroopassa ja se on selvästi rohkaissut kehitystä Neuvostoliitossa."

"Nyt edessä on uusi kysymys: Neuvostoliitto haluaa liittyä muuhun maailmaan. Mutta maailma on etupäässä kapitalistinen. On myös selvää, että kapitalistisen maailman tuotantokapasiteetti ja vauraus ylittävät ylivoimaisesti sen mihin Neuvostoliitto pystyy. Nyt sen itäeurooppalaiset satelliitit ovat antautumassa kokonaan markkinatalousjärjestelmälle niiden omien talouksien ollessa surkeassa tilassa."

"Kykeneekö Neuvostoliitto ylläpitämään kansainvälistä strategiaansa ja samalla säilymään sosialistisena? Uskon vastauksen olevan kielteinen. Taloudellisen ja poliittisen voiman termein Neuvostoliitto tavallaan nyt sanoo, että brezhneviläiset vuodet — elleivät jo aiemmat vaiheet — ovat yksinkertaisesti vieneet yhteiskunnalta kyvyn uudistumiseen. Sen vuoksi maa tarvitsee nyt monikansallisia yhtiöitä, se tarvitsee vaihdettavan valuutan."

"Kun näin pitkälle on jouduttu, on pakko möntää, että kapitalistinen prosessi hallitsee taloudellista kehitystä. Ajatus, että nämä yhteiskunnat päätyisivät jonkinlaiseen thatcherismiin on älytön. Mutta on totta, että niiden uudenaikaistamista ajavat johtajat pyytävät Länneltä apua taloudellisesta umpikujasta päästäkseen."

Sosialistinen aateperinne

Kysyn Barnettilta, mitä hän tarkoittaa neuvostoyhteiskunnan "sosialistisuudella". Vertaan hänen sanomaansa Vaclav Havelin näkemykseen, jonka mukaan Itä-Euroopan totalitaariset yhteiskunnat ovat olleet vain äärimmäisiä versioita kapitalististen yhteiskuntien totalitaarisista tendensseistä. Molemmissa järjestelmissä on Havelin mukaan valtavia kasvottomia organisaatioita, jotka kohtelevat ihmisiä pelkkinä objekteina. Jos Itä-Euroopan yhteiskunnat ovat tässä mielessä vielä epädemokraattisempia kuin Lännen, mitä Barnett tarkoittaa sosialismin puolustamisella Neuvostoliitossa?

Barnett sanoo tarkoittavansa poliittista älyllistä perinnettä, ei olemassaolevia instituutioita. Hän muistuttaa leninistisen perinteen sisältäneen ristiriitaisia tendenssejä.

"En väitä, että Neuvostoliitossa on sosialistisen organisaation muotoja. Mutta Gorbatshov on kyennyt nojaamaan politiikassaan sosialistiseen perinteeseen, joka korostaa demokratian, neuvostojen tarvetta. Kun hän nyt itse asiassa haluaa kukistaa koko olemassaolevan järjestelmän, on kysyttävä, miten tämä on mahdollista. Miten on mahdollista, että hän nousee puolueen huipulle ja kääntyy koko järjestelmää vastaan."

Vastausta on Barnettin mielestä etsittävä Stalinin kautta edeltäneistä vallankumouksellisista perinteistä.

"Gorbatshov käytti hyväksi puolueen omaa legitiimiä menneisyyttä. Ilman tätä ihmiset eivät olisi kyenneet osallistumaan johonkin täysin uuteen prosessiin. Heillä oli käytettävissä historiallisesti ajatellen vaihtoehtoinen potentiaali."

Barnett pitää jatkoa kuitenkin ongelmallisena.

"Nyt hän on ajautunut kriisiin, koska hänen hahmottelemansa ohjelma on pantu täytäntöön. Hän on pannut toimeen verrattain vapaat vaalit, hänellä on verrattain vapaa Korkein neuvosto, Berliinin muuri on kaatumassa, hän on liittymässä Kansainväliseen valuuttarahastoon jne."

"Hänen on nyt otettava taloudessa paljon radikaalimpia askelia kuin hän osasi käsittääkseni kuvitella. Hänen on liitettävä Neuvostoliitto kansainväliseen kapitalismiin. Tähän hänen ideologiansa ei ole häntä valmistanut."

Barnett uskoo Gorbatshovin lähestyvän kansainvälistä kapitalismia kuitenkin paljon älykkäämmällä tavalla kuin Brezhnev, joka salli Neuvostoliiton joutumisen kansainvälisesti alistettuun asemaan. Gorbatshovin integraatio olisi vapaampaa. Silti se olisi alistumista maailmanmarkkinoiden hallitsemaan todellisuuteen.

Vahvistuuko kansainvälinen kapitalismi?

Mutta eikö kaikki tämä johda äärimmäisen pessimistiseen näkemykseen? Vahvistaisihan tällainen kehitys kansainvälistä kapitalismia dramaattisella tavalla. Eikä kukaan voi väittää Lännen kapitalismin vastaisia liikkeitä kovin voimakkaiksi.

Barnett sanoo uskovansa, että vasta nyt on koittamassa sosialistisen politiikan aika maailmassa. Hänen optimisminsa näyttää kumpuavan hänen kokemuksistaan Charter 88 -liikkeessä.

"Sosialistina uskon, että meidän on kehitettävä demokratiaa ennenkuin voimme ottaa sosialistisen ohjelman päiväjärjestykseen. Charter 88 -liikkeessä on paljon ihmisiä, jotka eivät ole sosialisteja. Mutta tiedämme kaikki mitä haluamme. Vaadimme kirjoitettua perustuslakia, Bill of Rights -peruskirjaa, suhteellisen uudenaikaista demokraattista prosessia. Olemme ottaneet ajettavaksemme tiedonvälitykseen, naisten ja vähemmistöjen asemaan liittyviä vaatimuksia jne."

"Tämä on erittäin terveellistä. Liike ei houkuttele diplomaattisilla latteuksilla, se on rehellinen prosessi, johon osallistuminen on nautittavaa. Luulenpa, että maailma — erityisesti Eurooppa — on etenemässä tähän suuntaan. Ja tässä piilevät sosialistisen politiikan siemenet."

Barnett sanoo uskovansa, että toisin kuin Kylmän sodan vuosina nyt on mahdollista osallistua kansainväliseen politiikkaankin sieluaan myymättä.


Ks. myös:

 

[home] [archive] [focus]