22.5.2012 **** Etusivulle 22.5.2012 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Myöhäiskapitalismin horjuessa arvaamattomien kuilujen partaalla sen propagandistit jatkavat uusliberaalin riemusanoman julistamista: Kapitalismia parempaa järjestelmää on mahdotonta kuvitella, meille vakuutetaan.
Näin teollisuustalouden professori Paul Lillrank: “Talous voidaan toki järjestää lukemattomilla tavoilla, mutta jos halutaan vaurautta ja vapautta, mallit ovat vähissä.” (“Vain yksi malli”, Suomen Kuvalehti 5.4.2012)
Näin Suomeen hiljattain kutsuttu amerikkalainen taloustutkija Tom Palmer: “kapitalismi on ainut järjestelmä, joka ottaa huomioon ihmisen intressit (ahneuden) ja laittaa ne aisoihin (arvo).” (Taloustutkija vertaa Finnairia euroon: ‘Naurettava yhtiö', Uusi Suomi 11.5.2012)
Yritysjohtaja Björn Wahlroosia siteerataan näin: “Wahlroosin maailmassa kyse ei ole valinnasta: demokratia tai markkinat. Kyse on tasapainoista: demokratiaa on liikaa ja markkinaohjausta liian vähän.” (“Björn Wahlroos ja vapauden hurma”, Suomen Kuvalehti 20.4.2012)
Kaikki markkinatalouden iskusanat vilahtavat noissa sitaateissa. Vauraus, vapaus, demokratia. Lillrank uskoo myös markkinauskonnon perusvalheeseen: “Kapitalismi ei ole piirustuksiin perustuva järjestelmä, vaan evolutionäärisesti kehkeytyvä muodostelma.”
Kapitalismi ja vastarinta
Tämä kaunis satu hukuttaa alleen sen väkivaltaisen kehityksen, jolla päädyttiin moderniin kapitalismiin. Näkyvistä katoavat teollisen vallankumouksen kauhut. Järjestelmä ei ole luonnollisen kehityksen tulos. Se syntyi kansalaisten vastarintaa tukahduttamalla. Ihmiset tiesivät ilman Karl Marxin apuakin, että palkkaorjuus veisi heiltä mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään vapaina kansalaisina, jotka yhdessä sopisivat yhteiskunnan taloudellisesta ja sosiaalisesta organisaatiosta.
Vastarinta on alinomaa nostanut päätään. 20. vuosisadan alkaessa jopa porvarit uskoivat kapitalismin pian kukistuvan. Sosialistiset ajatukset olivat uskottavia. Bolshevikkivallankumous nopeasti syventyneine autoritaarisine piirteineen antoi kuitenkin porvaristolle odottamattoman propagandavoiton. Kapitalismin “uskottavuus” oli taas mahdollista.
1930-luvun lama peitti kuitenkin tämänkin takaiskun alleen. Amerikkalaisen työväenluokan vastarinta sai niin vahvoja muotoja, että presidentti Franklin Rooseveltin oli pakko turvautua New Deal –nimellä tunnettuun valtion investointiohjelmaan joukkotyöttömyyden helpottamiseksi. Uuden laman todennäköisyys jäi sitten pian puhjenneen maailmansodan alle.
Sodan päätyttyä Euroopan työväenluokka oli taas valmis radikaalidemokraattisiin uudistuksiin. Fasismia vastaan taistelleet vastarintaliikkeet ja radikalisoitunut työväenluokka olivat Yhdysvaltain ja Britannian hallitusten silmissä vaara vallitsevalle järjestelmälle. Nämä hallitukset olivat valmiita yhteistyöhön manner-Euroopan heikkojen konservatiivien ja jopa uusfasistien kanssa tilanteen pitämiseksi vanhojen eliittien hallinnassa. Vallankumouksellisella ideologialla rehvastellut Neuvostoliittokaan ei halunnut muuta kuin tulla hyväksytyksi muiden valtioiden joukkoon. Moskovan tuki radikaalille yhteiskuntauudistukselle oli samanlaista teeskentelyä kuin länsivaltojen tuki demokratialle. Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet ja suuri osa muutakin vasemmistoa antoivat kapitalismille hengitystilaa.
Kapitalismin suuri propagandavoitto olikin sittemmin laajalle levinyt käsitys, että markkinatalous antoi maailmalle demokratian. Järjestelmän johtaviin propagandisteihin lukeutuva Milton Friedman julisti markkinatalouden vapauttavan kansalaiset valtion otteesta. Friedmanilta jää täysin huomiotta palkansaajien riippuvuus työnantajista. Suuret yhtiöt ovat diktatuureja.
Hahnel ja markkinatalouden myytit
Robin Hahnelin kirja Economic Justice and Democracy: From Competition to Cooperation (Routledge 2005) on erinomainen opas markkinatalousmyyttien purkamisessa. (Kirja ilmestyy lähikuukausina Suomen osallisuustalousjärjestön, Parecon Finland, suomentamana nimellä Kilpailusta yhteistyöhön: Kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää.)
Hahnel tarkastelee taloudellisen vapauden käsitettä. Käsitettä viljellyt Friedman ei määritellyt sitä sen tarkemmin, mutta ilmeisesti tarkoitti kansalaisen vapautta käyttää persoonaansa ja omaisuuttaan haluamallaan tavalla, siis myös vapautta tehdä sopimuksia muiden kansalaisten kanssa persoonansa tai omaisuutensa käytöstä.
Olettamuksena on, että vapauttaan käyttävä ihminen ei rajoita muiden ihmisten taloudellista vapautta. Ajatus on kestämätön. Jos ympäristön saastuttaja on vapaa saastuttamaan, hän vie muilta ihmisiltä vapauden elää saasteettomassa ympäristössä. Jos työnantajat ovat vapaita käyttämään tuotannollista omaisuuttaan sopivaksi katsomallaan tavalla, työntekijät menettävät vapautensa käyttää työntekokykyjään haluamallaan tavalla. Ja niin edelleen.
Friedmaniläisessä maailmankuvassa on kuitenkin vain kaksi vaihtoehtoa miljoonien ihmisten taloudellisen toiminnan organisoimiseksi: joko keskusjohtoinen pakkovalta tai vapaaehtoisuuteen perustuvat markkinat. Friedman korostaa vapaaehtoisuutta työsuhteen solmimisessa, mutta mahdollisuus päästä työnantajaksi on kaukana tasa-arvosta. Taloudellinen vapaus on vahvempien vapautta. Palkansaajilla on myös huimasti vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa keskeisiin tuotantopäätöksiin. Yksityisomistus suosii rikkaille edullisia yksityisiä investointikohteita vähävaraisille tärkeämpien julkisten kohteiden kustannuksella. Markkinahinnat suosivat yksilöllisiä toimintoja sosiaalisten toimintojen kustannuksella.
Markkinat ovat siis antisosiaalisia. Ihmiset pakotetaan keskenään antagonistisiin rooleihin. Läntisissä yhteiskunnissa onkin havaittu kansalaisyhteiskunnan taantumista. Ihmisten keskinäisen luottamus on heikentynyt. Ihmissuhteet kapitalismissa eivät perustu vapaaehtoisuuteen saatikka keskinäiseen solidaarisuuteen. Kapitalistisissa suhteissa molemminpuolinen hyötykään ei estä epätasa-arvoisia lopputuloksia
Vauraus antaa myös poliittista sananvaltaa. Äärimmilleen kehitys on mennyt Yhdysvalloissa, missä suuryhtiöt ovat kaapanneet haltuunsa käytännöllisesti katsoen koko poliittisen järjestelmän. Suuryhtiöt ovat ostaneet molemmat puolueet, demokraatit ja republikaanit. Puolueet ovat nyt itse asiassa “liikemaailman yhden puolueen kaksi siipeä”. Kaikkia näitä kehityspiirteitä Hahnel kartoittaa lukemisen arvoisessa kirjassaan.
Tuoreessa artikkelissa Hahnel kuvaa vauraan yhden prosentin välinpitämättömyyttä väestön enemmistön kurimukseen. Yhdysvaltain rikkaat maksavat vähemmän veroja kuin koskaan aiemmin. Koska heidän omaisuutensa kasvu ei riipu enää yhdestä alueesta, heidän tulonsa ja vaurautensa kasvavat huimasti, vaikka Pohjois-Amerikka taantuu. Opetus- ja terveydenhoitojärjestelmät ovat hajoamassa, mutta tämä ei häiritse rikkaita ja heidän lapsiaan, koska he eivät niitä käytä. Työpaikkojen puute ei heitä kiusaa, kun heidän ainoa "työnsä" on omien varojen hoitaminen. Heillä ei koskaan ole mennyt paremmin kuin nyt. Pian nähdään, miten pitkälle tätä kehitystä voidaan viedä. (Understanding Economic Suicide, ZNet, 28.2.2012)
Kapitalistinen sotakulttuuri
Sosiaalinen eriarvoisuus on siis riistäytynyt huimaksi kuiluksi pienen vauraan vähemmistön ja taloudellisesti epävarmuuden tilassa elävän suuren enemmistön välillä. Kreikkaa käytetään nyt koekenttänä, jotta nähtäisiin miten pitkälle ihmisten näännyttämisessä voidaan mennä. Tämän mielettömyyden nostattama vastarinta on kuitenkin lisääntymässä monissa Euroopan maissa.
Yhdysvalloissa vastarintaa voimistaa myös maan sotapolitiikan aiheuttama suuttumus. Sotien perimmäiset juuret ovat kapitalismin kontrolloimattomassa olemuksessa. Kapitalistisen sotakulttuurin parhaimpiin analysoijiin lukeutuva yhdysvaltalainen historioitsija Gabriel Kolko kirjoittaa kapitalististen opinkappaleiden irrationaalisuudesta. Suurten taloudellisten intressien sumeilematon ajaminen vie maailmaa konfliktista toiseen. Amerikkalaisten päätöksentekijöiden lyhytnäköisyys ja kykenemättömyys ymmärtää sotatoimiensa seurauksia tekevät maailmastamme äärimmäisen vaarallisen. (Century of War: Politics, Conflict, and Society Since 1914, s. 474)
Tuoreimmassa analyysissään Kolko huomauttaa Yhdysvaltain käyttävän huimia rahamääriä tavoitellessaan päämääriä, joita se ei voi mitenkään toteuttaa. Maailma on aivan liian arvaamaton, jotta edes Yhdysvaltain sotilaallinen mahti voi saavuttaa maan päätöksentekijöiden haluamia lopputuloksia. Amerikkalaisen sotakoneiston sisälläkin on alettu empiä. Yhdysvaltain armeija on tilannut tutkimuksen syistä, miksi maa häviää sodan toisensa jälkeen. (Why America is Doomed to One Disaster After Another, CounterPunch, 14.5.2012)
Yhteenvetona voi sanoa, että kapitalismi ei ole rationaalinen, luonnollisen kehityksen tuottama järjestemä. Sitä ovat muokanneet ne yhteiskuntaluokat, jotka hyötyvät vallan ja vaurauden epätasaisesta jakautumisesta. Siksi järjestelmä asettaa pahimmillaan kapeat aineelliset edut ihmiskunnan säilymisenkin edelle. Näin ihmiskunta on syösty sodasta toiseen. Kapitalismin korvaaminen todella demokraattisella järjestelmällä on toivottavasti pian saamassa suurten ihmisjoukkojen tuen. Muutos tuskin tapahtuu nopeasti, mutta jos vaihtoehtojen miettiminen ja osittainenkin toteuttaminen yleistyvät, historian suunta voi muuttua.
Vieraile arkistossa: Yhteiskunnallinen ajattelu, Maailmantalous, Gabriel Kolko, Noam Chomsky, Michael Albert, István Mészáros, Susan George, Diana Johnstone