28.3.2012 **** Etusivulle 28.3.2012 **** Etusivulle
Hannu Reime
Esitelmä Länsi-Uudenmaan humanistiyhdistyksen tilaisuudessa Sellon kirjastossa Espoossa 21.3.2012
Filosofi Jaakko Hintikka sanoi 75-vuotispäivänsä haastattelussa Helsingin Sanomissa vuonna 2004, että perehtyminen luonnontieteisiin vähentää fanatismia. Arvostettu ajattelija viittasi ilmeisesti siihen tunnettuun tosiasiaan, että luonto on kova oppimestari: luonnontieteisiin on paljon vaikeampaa ujuttaa perusteettomia ideologisia oletuksia kuin puhtaasti humanistisille oppialoille. Mutta käsitystä voi perustella myös sillä, että maailma kokonaisuudessaan, luonto, avaa näkökulman, jossa ihminen ei ole olevaisen keskipiste.
Ajatus on raikas, ja itse kannatan sitä lämpimästi. Samalla haluaisin huomauttaa, että fanatismi ei ole samaa kuin radikalismi eli radikaali, juuriin menevä ajattelu ja sen mukainen toiminta olosuhteiden sallimissa järkevissä ja moraalisesti hyväksyttävissä rajoissa. Fanaattisuus on tuomittavaa, radikalismi kannatettavaa, näin ainakin itse ajattelen.
Sana 'humanismi' herättää myönteisiä mielteitä, ja siitä syystä ”humanismilla” on ainakin länsimaisen kulttuurin piirissä pyritty oikeuttamaan ajatuksia ja tekoja laidasta laitaan. Äärimmäisenä esimerkkinä voisi olla vaikkapa osassa suomalaista sivistyneistöä herännyt innostus ”uutta Saksaa” kohtaan 1930-luvulla ja jatkosodan aikana. Kolmatta Valtakuntaa pidettiin näissä piireissä eurooppalaisen klassisen humanismin puolustajana ”juutalais-bolshevismia” ja ”anglo-amerikkalaista materialismia” vastaan.
Humanismin lukuisista muunnelmista kannatettavin on mielestäni ajatustapa, jota voi kutsua naturalistiseksi humanismiksi. Ajatus lähtee siitä, että ihminen on osa luontoa, yhdelle taivaankappaleelle elämän evoluutiossa syntynyt eläinlaji. Tältä osin ei järkevä maailmankatsomus voi olla mitään muuta kuin naturalistista.
Humanismia tällaisessa katsomuksessa on se, että ihminen ei voi etsiä ratkaisua suuriin moraalisiin ongelmiinsa itsensä ulkopuolelta, ei kuvitelluilta ”yliluonnollisilta” olioilta, mutta ei myöskään muusta luonnosta. Ihminen ei voi oikeuttaa käyttäytymistään sillä, että hänen oman lajinsa syntyyn johtanut evoluutio muka osoittaa sitä tai tätä. Darwinista ei voi tehdä moraalisia johtopäätöksiä. Sitä paitsi ihmisen evoluutiosta tiedetään hyvin vähän.
Eläinlajien joukossa homo sapiens sapiensilla on eräitä mielenkiintoisia ominaisuuksia, joista vähäisin ei ole se, että ihminen pohtii omaa toimintaansa, kysymystä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ehkäpä Raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta on muinaisten seemiläisten kansojen allegoria moraalin synnystä, ”tapahtumasta”, joka erotti ihmisen muusta luonnosta.
Ominaisuus, joka kaiken saatavissa olevan tiedon ja havaintojen mukaan on vain ihmisellä, mutta puuttuu muilta eläinlajeilta, on kieli tai täsmällisemmin sanottuna kielikyky. Muilla eläimillä voi olla hyvinkin tehokkaita kommunikaatiojärjestelmiä, mutta yhdeltäkään ei ole löydetty ihmisen kielikykyyn rinnastettavaa ominaisuutta.
Modernin, biologisesti suuntautuneen kielitieteen merkittävin alullepanija Noam Chomsky korostaa sitä, että ihmiskieli on paljon muutakin kuin viestintäjärjestelmä. Kieli on ihmisellä oleva kyky saattaa ajatukset täsmälliseen muotoon ja tehdä niistä kanssaihmisille aistein havaittavia. Kieli tulee suoraan luonnosta, mutta on samalla kaiken kulttuurin perusta. Olettaisin, että missään muussa olevaisen ilmiössä kuin ihmiskielessä eivät naturalismi ja humanismi ole yhtä läheisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa.
On ymmärrettävää, että eroihin kiinnitetään yleensä enemmän huomiota kuin yhtäläisyyksiin. Kielistäkin puhuttaessa niiden välisiä eroja korostetaan usein enemmän kuin niitä syviä yhdistäviä ominaisuuksia, jotka kuuluvat kaikkiin ihmiskieliin. Kieliä on hyvin usein käytetty jopa tietoisesti rajamuurien pystyttämiseen.
Entisen Jugoslavian puhujamäärältään suurin kieli oli nimeltään serbokroaatti. Kyseessä oli kirjakieleksi kehitetty kielimuoto, joka luotiin 1800-luvulla useiden eteläslaavilaisten puhetapojen kompromissina vähän samoin kuin suomen kirjakieli rakennettiin itä- ja länsimurteita yhdistämällä. Kun Jugoslavian liittovaltio hajosi, myös serbokroaatti hajotettiin kolmeksi eri kieleksi, joita alettiin kutsua kroaatiksi, serbiaksi ja bosniaksi. Näihin ”uusiin” kieliin keksittiin uusvanhoja sanoja, jotta kansallisuuksien keskinäinen ymmärtäminen vaikeutuisi. Kansainvälisiin kongresseihin saatettiin vaatia tulkkeja kääntämään ”serbiasta” ”kroaattiin” ja päinvastoin, mikä on yhtä naurettavaa kuin ajatus siitä, että suomenruotsin ja ruotsinruotsin puhujat tarvitsisivat tulkkausta välilleen.
Toinen, päinvastainen esimerkki, jossa kirjakielisen kielimuodon olemassaolo halutaan nationalistisista syistä kiistää, tulee myös Balkanilta. Bulgarialaiset nationalistit eivät ole hyväksyneet sitä, että on olemassa bulgariasta erillinen makedonian kieli, jota puhutaan Jugoslavian hajoamisesta syntyneessä itsenäisessä Makedonian tasavallassa. Kreikkalaiset nationalistit puolestaan haluaisivat riistää Makedonian slaaveilta jopa oikeuden kutsua itseään makedonialaisiksi ja maataan Makedoniaksi, koska ”oikeat” makedonialaiset ovat heidän mielestään helleenejä, Aleksanteri Suuren ja Aristoteleen perillisiä.
Entistä Jugoslaviaa sanottiin keinotekoiseksi valtioksi. Luulisin kuitenkin, että Jugoslavian hajoamisen syitä on etsittävä valta- ja geopolitiikasta, ei siitä, kuinka keinotekoinen tai luonnollinen Jugoslavia oli. Kaikki valtiot ovat enemmän tai vähemmän ”keinotekoisia”. Italia Jugoslaviaa vastapäätä Adrianmeren toisella rannalla yhdistyi valtioksi 1860-luvulla. Arvellaan, että ehkä pari prosenttia italialaisista puhui siihen aikaan italiaa. Italialaiset käyttivät keskinäisessä kanssakäymisessään paikallisia romaanisia kielimuotoja, joista yhden, Toscanan maakunnan murteen, ja Danten käyttämän kirjoitetun kielen pohjalle luotiin kirjakielinen italia.
Samaan aikaan kuin Jugoslavia hajosi 1990-luvulla, muu Eurooppa pyrki syventämään integraatiotaan, jonka päässä kummittelee tai, näkökulmasta riippuen, häämöttää Euroopan unionin muuttuminen liittovaltioksi, Euroopan yhdysvalloiksi. EU on viime aikoina ollut suurissa vaikeuksissa, ja monet syyttävät koko yhdentymishanketta kaikesta pahasta, mitä maanosassamme on tapahtunut parinkymmenen viime vuoden aikana.
Mielestäni kriitikot ovat väärässä. He projisoivat Euroopan unioniin ja Brysseliin kaikki ne ongelmat, jotka johtuvat kapitalismista, ahneuteen ja rahafetišismiin perustuvasta talousjärjestelmästä, joka asettaa työtä, ainoaa todellista vaurauden lähdettä, vastaan pääoman diktatuurin, ja jossa nurinkurisesti ihmiset palvelevat taloutta eikä talous ihmisiä.
EU on tietenkin ollut kapitalistinen projekti. Mitä muutakaan se voisi olla maailmassa, jossa kapitalistinen tuotantotapa vallitsee ja hallitsee? Mutta ei kapitalismi ole mikään luonnonlaki tai tuotannon ja talouden oletusarvo.
Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina 1940-luvun lopulla Euroopassa vaikutti antifasistisesta vastarintaliikkeestä noussut suuntaus, joka asetti poliittiseksi tavoitteekseen Euroopan sosialistiset yhdysvallat, Mouvement pour les États-unis socialistes d'Europe. Liikkeessä oli mukana muun muassa Britannian Riippumaton työväenpuolue ILP, ranskalaisen Marceau Pivertin edustama vasemmistososialistinen suuntaus sekä Espanjan Yhtynyt marxilainen työväenpuolue POUM, jota stalinistit olivat raivoisasti vainonneet tasavaltalaisten hallitsemilla alueilla sisällissodan aikana. POUM-puolueen työläismiliisissä Francon joukkoja vastaan taistellut George Orwell kuului myös sosialistisen Eurooppa-aatteen lämpimiin kannattajiin. Aate kaatui kylmään sotaan, jossa vastakkain olivat Yhdysvaltojen johtama imperiumi ja stalinismi.
Sosialistinen federalismi voitaisiin mielestäni herättää uudelleen henkiin nykyisessä Euroopassa. Sosialismi merkitsee demokratian laajentamista politiikasta talouteen, se on siis jo määritelmänsä mukaisesti demokraattista. Sosialismi ei voi myöskään olla muuta kuin kansainvälistä, sillä niin huono kaiku liittyy ”kansalliseen sosialismiin” Euroopan historiassa. Ja viimein, sosialismi on myös vallankumouksellista, sillä muutos kapitalistisesta sosialistiseen yhteiskuntaan on vallankumouksellinen siitä riippumatta, kuinka nopeasti se tapahtuu. Kysymys on muutoksen sisällöstä, ei nopeudesta.
Sosialismi on 1800-luvulla syntynyt yhteiskunnallinen ihanne. Se liittyy läheisesti työväenliikkeeseen, enkä usko, että vakavasti otettavaa sosialismia voisi olla lainkaan ilman palkkatyöläisten järjestäytymistä. Jos sosialismiin sen lisäksi kaivataan maailmankatsomuksellista perustaa, niin luulisin, että mikään muu ei sovi siihen luontevammin kuin naturalistinen humanismi. Näin ymmärretty humanismi voisi toimia kompassina, joka osoittaa ihmiselle hänen mahdollisuuksiensa alan ja rajat.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Yhteiskunnallinen ajattelu, Tiede ja opetus