Ydin, 1992

Stuart Hall 1932-2014

Kulttuurien yhteentörmäykset nostattavat rasistisia ja etnisiä puolustusmekanismeja

Tapani Lausti

Ydin haastatteli Lontoossa tunnettua marxilaista yhteiskunta-tutkijaa Stuart Hallia, jonka artikkeleita julkaistaan nyt ensimmäisen kerran suomeksi. Hall on viime vuosina tullut tunnetuksi ennen kaikkea Margaret Thatcherin politiikan ideologisten lähtökohtien analysoijana.

Hall sanoo olevansa nyt erityisen kiinnostunut globaalisen modernisaation nostattamista etnisistä ja rasistisista puolustusmekanismeista. Hall on aiemmin pohtinut paljon kulttuurirasismiksi luonnehtimansa ilmiön olemusta. Tämän päivän Euroopalle luonteenomaiset siirtolaisaallot ovat lisäämässä suvaitsemattoman nationalismin ilmapiiriä, Hall sanoo.

Hall on syntynyt Jamaikalla vuonna 1932. Hän aloitti opintonsa Oxfordissa vuonna 1951. Hall oli New Left Reviewin perustajia. Vuosina 1972-1979 hän oli Birminghamin yliopiston kulttuuritutkimuskeskuksen (Centre for Contemporary Cultural Studies) johtaja. Sen jälkeen hän toiminut avoimen yliopiston (Open University) sosiologian professorina.

YDIN: Suomessa sinut tunnetaan kiinnostuksestasi vallan ja ideologian kysymyksiä kohtaan. Nyt suomeksi julkaistavat artikkelit kattavat kaksi vuosikymmentä työstäsi. Miten luonnehtisit ajattelusi kehitystä tänä aikana?

STUART HALL: Kiinnostukseni noita kysymyksiä kohtaan on pysynyt jotakuinkin samana. Olen edelleen kiinnostunut kulttuuriin, vallan, ideologian kysymyksistä. Varhaisessa vaiheessa kulttuuri oli keskeinen käsite. Aloitinhan nimenomaan kulttuurin tutkijana. Silloin tämän alan tutkimukseen vaikutti suuresti mm. Raymond Williams. 70-luvulla aloin tarkastella kulttuuria enemmän sen ideologisten ulottuvuuksien valossa. Tämä johtui osaksi siitä, että jouduin pohtimaan joukkotiedotuksen ongelmia. Niissähän ideologian käsite on relevantimpi kuin kulttuurin käsite, joka kattaa elämäntapoja ja ajattelun ratoja laajemmassa mielessä. Tuohon aikaan kulttuurin tutkimus oli lähimpänä eräänlaista ei-ekonomistista marxismin versiota. Kulttuurin tutkimuksen ja marxismin välinen suhde on aina ollut tärkeä työssäni. Tämä suhde on aina ollut kuitenkin hieman jännittynyt. Marxismissa kulttuuria, ideologiaa ja koko niihin liittyvää problematiikkaa käsiteltiin ylärakenteena. Nämä kysymykset olivat vain seurauksia jostakin paljon tärkeämmästä perusrakenteen tasolla. Tämä sekundäärinen luonne tuotti aina vaikeuksia. Kulttuurin ja ideologian tutkimus, vaikka olikin valtaa, intressejä ja luokkaa pohtiessaan lähellä marxismia, ei koskaan hyväksynyt perus- ja ylärakenteen mallia. 70-luvulla Althusserin ja strukturalismin vaikutus näytti tarjoavan ratkaisun ideologian pitämiseen tarkastelun keskeisenä kohteena sortumatta reduktionistiseen ja ekonomistiseen ajattelutapaan. Työhöni perehtyneet ihmiset tietävät myös, että tuohon aikaan Gramsci oli minulle tärkeä innoituksen lähde. Olihan hänen hegemonian käsitteensä ei-reduktionistinen tapa lähestyä kulttuuria. Se tarkastelee paljon laajempia moraalisia ja älyllisiä kysymyksiä taloudellisten ja poliittisten ongelmien ohella. Sittemmin Gramscin ajattelu ja kiinnostus ideologiaa ja kulttuuria kohtaan vaikutti suuresti thatcherismin analyysiini.

YDIN: Gramscilainen taustasi osoittautui siis varsin hyödylliseksi Thatcherin politiikkaa arvioidessasi.

HALL: Kyllä, ehdottomasti. Lukematta riviäkään Gramscin teoksista Thatcher ymmärsi Gramscin hegemonian analyysin paremmin kuin kukaan muu. Osaamatta edes tavata tätä sanaa hän sovelsi sitä käytäntöön. Luulenpa, että hän ymmärsi täsmälleen, mistä siinä on kysymys: erilaisten intressien yhdistämisestä, ideologisen sillan rakentamisesta eri intressien välille, ihmisten sovittamisesta historialliseen ohjelmaan, kokonaisen filosofian projisoimisesta lähtemällä liikkeelle arkijärjestä. Nämä ovat kaikki gramscilaista taktiikkaa ja strategiaa.

Tämänhetkisestä työstäni suuri osa lähtee thatcherismin analyysistäni mutta myös sitä edeltäneestä tutkimuksesta. Pohdin paljon kansallisen ja kulttuuri-identiteetin, etnisen taustan kysymyksiä. Tämä tuo minut tavallaan takaisin kulttuurin pohtimiseen. Teoreettisesti olen hieman lähempänä Foucaultin ajattelua. Olen kiinnostunut diskurssista ja vallasta, tiedosta ja vallasta jne. Olen siis edelleen kiinnostunut samoista kysymyksistä. Teoreettinen kohdennus on muuttunut uusien ilmiöiden ilmaannuttua kuvaan.

YDIN: Sinua arvosteltiin Thatcherin yliarvioimisesta. Kaikki eivät myöntäneet hänen kyenneen luomaan väittämääsi hegemoniaa. Mitä sanoisit nyt, kun Thatcher on joutunut vetäytymään?

HALL: Luulenpa, että minut ymmärrettiin hieman väärin. Kun puhuin hegemoniseen voimaan pyrkimisestä, en tarkoittanut, että se oli jo saavutettu. En usko, että hegemoniaa koskaan saavutetaan lopullisessa, absoluuttisessa mielessä. Hegemoniset muodostumat tulevat ja menevät. Uudet voimat astuvat näyttämölle, hegemoninen ilmiö alkaa purkautua. En yllättynyt sen päättymisestä. Väittäisin nyt, että thatcherilaisen intervention tuloksena poliittinen ilmapiiri on radikaalisti muuttunut. Tuo hegemoninen vaihe jätti jälkensä brittiläiseen politiikkaan, talouteen ja hyvinvointivaltiota koskevaan ajatteluun. Se kosketti kaikkia yhteiskunnallisia instituutioita. En ole varma, että vasemmisto ymmärtää tämän. Monet taitavat ajatella, että kunhan John Major katoaa, voimme palata vanhaan keynesiläiseen hyvinvointivaltioon, palata vanhalle labouristiselle maaperälle. En usko, että tämä on mahdollista. Uskon Labour-puolueenkin muuttuneen. Voimatasapaino keskustan ja periferian välillä, keskushallituksen ja paikallishallinnon välillä on muuttunut. Thatcherismi pakotti loukkaamattomina pitämiimme instituutioihin markkina-ajattelua. Kuka olisi vuosina 1978-79 uskonut, että markkinakriteerit tunkisivat sairaaloihin, kouluihin ja yliopistoihin.

YDIN: Minkälaisista voimista kapitalismia heikentävä vastarinta voisi tässä tilanteessa kummuta?

HALL: Kunpa sen tietäisin. Luulen, että Thatcherin ajattelun ydin oli hänen väitteessään, ettei yhteiskuntaa ole olemassa, on vain yksilöitä ja heidän perheitään. Hän yritti kiistää keskinäisen riippuvuutemme asioissa, joita emme kykene ratkaisemaan omiin kapeisiin etuihimme tuijottavina yksilöinä. Luulen, että juuri tässä Thatcheria kannattaneet ihmiset alkoivat menettää uskoaan thatcherismiin. Thatcher oli alkanut uskoa, että yhteiskuntaa voidaan johtaa omistavan individualismin filosofialla. Ihmiset tajusivat, että yhteiskunnan kudos oli hajoamassa, koska yhteisöjä koossa pitäviä siteitä laiminlyötiin. Yhteisöllistä elämää ilmentäviä instituutioita moukaroitiin. Siksi olen sanonut, että nyt on palattava keskinäisen sosiaalisen riippuvuutemme perusteisiin.

Thatcherismin ratkaiseva interventio sai aikaan sen, ettemme voi ilmaista sosiaalisia etujamme enää samalla tavalla kuin aiemmin. Mieliimme oli iskostunut ajatus, että valtion tuli vaalia sosiaalisia intressejämme. Thatcherismin valtiokritiikki ja nyt Itä-Euroopan valtioiden romahtaminen vaikuttavat nyt ratkaisevalla tavalla ajatteluumme. Meidän on siis etsittävä sosiaalista ajattelua tavoilla, jotka eivät merkitse valtion hallitsevaa asemaa, valtio-omistusta jne. On hahmotettava valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä uudenlaista yhteyttä. Tällainen elvyttäisi demokratiaa tavalla, josta Labour ei ole kovin innostunut, koska se merkitsisi ihmisten todellista omatoimisuutta, yhteisöllisiä ryhmiä jne, ts. paljon pluralistisempaa, sosiaalista kansalaisyhteiskuntaa.

Minua innostaa se tosiasia, että valtiososialististen hallitusten romahtamiseen Itä-Euroopassa vaikuttivat juuri luokkarajat ylittävät liikkeet. Ne edustivat kansalaisyhteiskunnan erilaisia intressejä. Oli demokraattisia liikkeitä, oli erilaisia foorumeja. Minusta näyttää siltä, että vasemmisto on laiminlyönyt kansalaisyhteiskunnan julkisen elämän lähteenä. Olisi väärin väittää, että tulemme toimeen ilman valtiota. Markkinoita ja sen kielteisiä seurauksia voidaan rajoittaa vain valtion interventiolla. Mutta valtion luotua tilaa julkiselle elämälle sen on luovutettava valtaa takaisin kansalaisten omille organisaatioille.

YDIN: Vasemmisto kuvitteli pitkään marxilaista luokka-analyysiä ratkaisevaksi avaimeksi yhteiskunnallisten voimasuhteiden ymmärtämiseen. Nyt se tuskin uskaltaa ääneen lausua mitään siihen viittavaa. Missä mentiin pieleen?

HALL: Vasemmisto näki luokat liian homogeenisinä. Luokka kytkettiin historian logiikkaan. Se nähtiin ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Sille annettiin kaiken selittävän käsitteen asema. Ongelmaksi muodostui se, että siihen yritettiin mahduttaa liikaa. Nyt olemme siinä hirveässä tilanteessa, että vaikenemme siitä kokonaan. Koska sillä ei ole enää vanhaa asemaansa, emme oikein tiedä, mihin sen sijoittaisimme. Uskon, että tämä on yhtä vahingollista kuin aiempi tilanne. Suhtaudumme anteeksi pyydellen puheisiin taloudellisesta epätasa-arvosta ja sen seurauksista, vaikka elämme joka päivä niiden keskellä. Uskon, että meidän on nyt käytettävä sellaista luokan määritelmää, joka tunnustaa sen diskursiiviset elementit, sillä ilman niitä taloudellinen järjestelmäkään ei voi toimia. Se tarvitsee sanoja ja tarkoituksia yhtä paljon kuin mikä hyvänsä sosiaalinen käytäntö.

YDIN: Vasemmiston olisi kai nyt kyettävä myös kokoamaan riveihinsä ihmisiä, joiden identiteetit kumpuavat enemmänkin eri roduista, sukupuolesta, etnisestä taustasta, ryhmiä, jotka aiemmin ovat olleet politiikassa marginaalisia.

HALL: Uskon, että vasemmisto on historiallisessa käännekohdassa. Sen sosiaalisen koostumuksen on oltava monimuotoisempi kuin koskaan aiemmin. Sitä se on kai aina ollut, mutta olemme luulotelleet itsellemme, että se on ollut homogeeninen. Olemme uskotelleet, että työväenluokka on helposti tarjolla historian subjektiksi. En usko, että tämä oli koskaan totta. Mistä olen aivan varma, on se, että kehittyneet yhteiskunnat ovat rakenteeltaan niin monimutkaisia, niin eriytyneitä, ettei kenenkään toimintaa tai identiteettiä ole johdettavissa yhdestä periaatteesta tai ristiriidasta. Sukupuolemme asettaa meidät heti toisenlaiseen tilaan kuin luokkamme. Muut yksityiset intressimme määräävät suhteitamme kaikkiin muihin. Eri asioissa meillä on erilaisia intressejä. Siksi vasemmistolle olisi olennaista kyetä kokoamaan yhteen ihmisiä, joilla on erilaisen asemansa vuoksi erilaiset intressit. Näen hegemonian hahmottamisen yrityksenä rakentaa erilaisuudet tunnustamalla yhteisiä ohjelmia. Moninaisuudesta on rakennettava yhtenäisyys.

YDIN: Yksi puoli brittiyhteiskunnan moninaisuudesta on rotu. Olet miettinyt paljon rasismin olemusta. Olet puhunut kulttuurirasismista ja arkipäivän rasismista. Miten näitä rasistisia filosofioita tuotetaan ja ylläpidetään?

HALL: 19. vuosisadan lopulta pitkälle 20. vuosisadalle — 30-luku mukaanlukien — esiintyi rasistisen filosofian muotoja, jotka perustuivat näennäisen tieteellisiin kysymyksiin. Ne liittyivät ihmisten välisiin näennäisiin geneettisiin ja fyysisiin eroihin. Kulttuurirasismin käsitteellä yritin valottaa sitä, että osittain Britanniaan 50-luvulla suuntautuneen siirtolaisuuden seurauksena ihmiset eivät niinkään enää pitäneet kiinni biologisten erojen ajatuksesta. He ymmärsivät, että tämä ei ollut kovin vakuuttavaa. Nyt kuvaan astui erilaisten kulttuurien käsite. Se ei vapauta ihmisiä rasismista, mutta avaa oven rasismin kulttuuriin pohjautuville ulottuvuuksille. Kulttuurieroja käytetään yhtä kovana lyömäaseena kuin oletettuja biologisia eroja. Kun englantilaiset vanhemmat eivät halua lähettää lapsiaan valtaosaltaan aasialaisista oppilaista koostuvaan kouluun, he sanovat, etteivät rotuerot heitä huolestuta. He ovat huolissaan kulttuurieroista. He myöntävät, etteivät he käy kirkossa tai usko jumalaan. Mutta heistä tuntuu, että kristillisyys on heidän kulttuurinsa salaisuus. Ensin opit kristinuskon, sitten unohdat sen, mutta olet sisäistänyt kulttuurin.

Sitten puhuin arkipäivän rasismista. Käytin tätä sanaa, koska silloin oltiin huolestuneita organisoiduista ryhmistä, joilla oli hyvin selviä rasistisia filosofioita. Argumenttini oli, että tällaiset filosofiat versovat paljon laajemmalle levinneiden, rotujen ominaisuuksia koskevien stereotypioiden avulla. Niiden vuoksi paremmin artikuloidut ja kehittyneemmät rasistiset ideologiat eivät päässeet yhtä hyvin esiin.

Nyt sanoisin, että antagonismin ala on paljon laajempi. Se rakentuu paljon suuremmassa määrin etnisille eroille. Rotu on tässä yksi nimenomainen muodostuma. Uskon, että rodun ja etnisen taustan välillä on läheinen vuorovaikutus. Monet maailman ongelmista liittyvät yhtä paljon kulttuurieroihin kuin rasismiin sinänsä. Tietenkin rasismia esiintyy edelleen, koska se on hyvin selvä esimerkki etnisestä syrjinnästä. Nämä ovat todella meille uusia ongelmia. Ajatellaanpa vaikka, mitä Euroopassa on tapahtumassa. Yhdellä tasolla kuvittelemme näkevämme yleiseurooppalaisen kulttuurin. Tiedämme kaikki jotakin renesanssista, demokratiasta, liberalismista jne. Mutta Itä-Euroopassa törmäämmekin kulttuurieroihin. Itä-Eurooppa onkin toisenlainen Eurooppa. Ranskassa taas asuu paljon marokkolaisia ja muita pohjoisafrikkalaisia, Italiassa etiopialaisia, Britannialla on omat siirtolaisensa, saksalaisilla turkkilaisensa. Tämä globalisoituminen liikuttelee väestöjä, muodostaa uusia diasporia.

Toinen aspekti on sitten se, miten tätä globaalista modernisaatiota vastustetaan vetäytymällä puolustautuvan etnisyyden suojiin, rakentamalla rajoja, elvyttämällä fundamentalismia, elvyttämällä nationalismia jne. Suuri osa työstäni liittyy nyt näihin ongelmiin, sillä ne ovat pian hyvin keskeisiä. Erot sinänsä eivät tietenkään milloinkaan katoa, enkä myöskään kannata niiden poistamista. Mutta kun ne ilmenevät niukkojen resurssien oloissa, niitä käytetään ovien sulkemiseen, yhteiskunnan laidoille ajamiseen jne.

Viime aikoina olen kiinnostunut rasismia pohtiessani alitajuisten tunteiden vaikutuksesta. Uskon, että suuri osa rasismin aggressiivisuudesta ja väkivallasta kumpuaa kykenemättömyydestä sietää erilaisuutta. Erilaisuus koetaan uhaksi, se edustaa tuntematonta, sen alkuperää on vaikea ymmärtää. Jos sitä ei voi hallita tai assimiloida, muuttaa itsesi näköiseksi, sen rauhaan jättäminen koetaan uhaksi.

Toinen reaktio, jonka ymmärtäminen on ollut minulle vaikeata, on halu. Samalla kun erilaisuus synnyttää aggressiota, se myös kiehtoo. Tähän perustuu tarve luoda stereotypioita esimerkiksi mustien kyvystä olla lähempänä luontoa ja käyttää ruumistaan ilmaisuun. Tässä piilee paljon halua ja kateutta, pelon kohde koetaan kiehtovaksi. Olen nyt sitä mieltä, että rasismi on paljon monisyisempi ilmiö kuin alunperin ajattelin.

Vasemmistolle tämä kaikki merkitsee sitä, että marginaalisuudesta on tullut tärkeä vaikutin muutokselle. Ennen vanhaan meillä oli tapana ajatella, että väestön enemmistö, työväenluokka, oli syrjinnän kohteena. Mutta 60-, 70- ja 80-luvuilla marginaaliset, syrjityt ryhmät panivat alulle muutoksia, asettivat monia asioita kyseenalaisiksi. Luulenpa, että jotakin outoa on tekeillä Euroopan yhdentymisen kourissa. Eurosentrisiä malleja, olettamuksia ja filosofioita epäillään. Tämä epäily ei kumpua niinkään hyvin järjestäytyneistä liikkeistä kuin periferiasta, josta on tulossa poliittinen voima.

YDIN: Olet arvostellut postmodernistista ajattelua eurosentrisyydestä.

HALL: Olen edelleen sitä mieltä. Mutta kun puhun erilaisuudesta, voit kuulla sympatiaa moniin postmodernismin osoittamiin seikkoihin. Sosiaalinen sirpaloituminen jatkuu. Identiteetti on monisyinen, aina keskeneräinen prosessi. Joukkoviestimien, kulttuurin ja symbolisten kysymysten vaikutus kytkeytyy nyt suuremmassa määrin ns. infrastruktuuriin. Kaikki materiaalisen tuotannon muodot operoivat kuvan (image) välityksellä. Sen sijaan en pidä ilmiöstä, jota kutsun opilliseksi postmodernismiksi. Se väittää, että historia on päättynyt, koska se on päättynyt lännessä. Vasemmiston unelmat eivät ole toteutuneet, siksi työväenluokan täytyy olla hiljainen enemmistö. Tällainen apokalyptinen postmodernismi on pettyneen vasemmiston, eurooppalaisen intelligentsian tuote. Monet näistä äärimmäisyyksiin menneistä postmodernisteista ovat entisiä marxilaisia.

YDIN: Miten luonnehtisit marxismin ja poststrukturalismin välistä suhdetta?

HALL: Poststrukturalismi on syventänyt subjektiviteetin ja sen kehittymisen ymmärtämistä, selventänyt kysymystä subjektiasemista (subject positions) ja uusien subjektien tuottamisesta. Se on kiinnittänyt huomiomme kielen konstitutiiviseen luonteeseen (constitutive nature), siihen tosiasiaan, että kaikki sosiaaliset toiminnot operoivat yhtä suuressa määrin disgressiivisissa kuin materiaalisissa olosuhteissa. Nämä oivallukset ovat todella syventäneet kielen ja subjektiviteetin ymmärtämistä. Marxismi muistuttaa minua kysymään näiden seikkojen yhteyttä intresseihin ja valtaan. Mutta marxismi ilman poststrukturalismin tai kielen ja subjektiviteetin modernien teorioiden vaikutusta ei kykene määrittelemään tätä suhdetta, koska se on nähnyt tämän suhteen liian reduktionistisella tavalla.

YDIN: Miten feminismi on vaikuttanut ajatteluusi?

HALL: Sillä on ollut merkittävä teoreettinen vaikutus. Feminismi sai minut ymmärtämään, että marxismin pohtima valta ei nojannut vain taloudellisiin prosesseihin vaan myös patriarkaalisiin paineisiin. Feminismi on elävöittänyt kulttuuria ja identiteettiä koskevaa ajattelua. Se on avannut mitä hedelmällisimmän dialogin psykoanalyysin ja vasemmiston välillä. Se on onnistunut tämän sillan rakentamisessa paremmin kuin esimerkiksi Reich. Feminismi on ollut paljon syvällisemmin hyödyllinen kompleksisten muutosten tarpeen ymmärtämisessä. Se operoi sekä subjektiivisen ulottuvuuden tasolla että rakenteissa. Se on auttanut suuresti vanhentuneiden mallien syrjäyttämisessä.

YDIN: Sinut tunnetaan paitsi tutkijana myös aktiivisena poliittisena väittelijänä. Koetko ristiriitaa näiden kahden roolin välillä?

HALL: Olisi typerää sanoa, ettei niiden välillä olisi jännitystä. Ne ovat kaksi ajattelun, väittelyn muotoa. Luulen, että tilanne olisi vaikeampi, jos hankkisin poliittista vastuuta, jos olisin vaikkapa kansanedustaja. En ole koskaan ollut kiinnostunut sellaisesta. Politiikassa en ole kiinnostunut yksinkertaisista ratkaisuista. Kehittelen strategioita, teen eettisiä valintoja, mutta en propagandan pohjalta. Haluan tietää, miten kapitalismi todella toimii. Toisaalta taas yhteiskuntatieteissä esiintyy perinne, joka uskoo arvositoutumattomuuteen. En usko, että tiede toimii yhteiskuntatieteissä tällä tavalla. Meidän on paneuduttava todistusaineistoon ja sen testaamiseen, pohdittava vaikeita vaihtoehtoja, ylitettävä sallitun ajattelun rajoja. Meidän on varottava sävyämme puhuessamme näistä asioista. Mutta eivät ne ole sen kummempia tutkijalle, joka on kiinnostunut politiikasta. Ongelma syntyy, jos älyllisiin ja akateemisiin kysymyksiin heittäydytään valmiilla filosofialla. En ole koskaan työskennellyt tällä tavalla. Poliittinen kiinnostukseni on hedelmöittänyt asettamiani kysymyksiä. Se mitä opin tutkimalla yhteiskunnallisia rakenteita ja kulttuuriprosesseja vaikuttaa sitten siihen mitä sanon politiikasta. En usko vain yhden vaihtoehdon opettamiseen. Marxilainen opetus, joka tarjoaisi pelkästään marxilaisen mallin, olisi toivotonta monimuotoisessa, pluralistisessa maailmassamme.

YDIN: Miten Euroopan yhdentyminen on vaikuttamassa akateemiseen ilmapiiriin ja opetuksen painotuksiin?

HALL: Se kallistaa opetusta teknologian ja liikkeenjohdon suuntaan. Mutta rehellisesti sanoen en voi syyttää tästä Eurooppaa, sillä thacherismi ajoi kehitystä tähän suuntaan. Me olemme Britanniassa tällä tiellä paljon pitemmällä kuin muu Eurooppa. Brittiläisen yliopistot käyttävät nyt enemmän aikaa keskusteluun tulosbudjetista. Liikkeenjohtoajattelua on kaikkialla. Se vie aikaa opettamiselta. Jälleenkoulutusohjelmilla ei ole mitään tekemistä älyllisen työn kanssa. Taitojen opettamisessa paino on ihmisten johtamisessa. Joissakin suhteissa Eurooppa saattaa jopa lievittää tätä kehitystä, sillä mantereella vielä uskotaan suuriin yliopistoihin ja humanistiseen kulttuuriin. Mutta markkinamenestykseen pyrkiminen eittämättä tekee älyllisestä kulttuurista markkinasuuntautunutta. Toisaalta brittien tulisi päästä saarellisesta eristyneisyydestään. Brittiläisten opiskelijoiden enemmistö ei matkusta ulkomailla ja kohtaa opiskelijoita toisista kulttuureista.

[home] [archive] [focus]

Site Meter