YLE/Radiouutiset — Maailmanpolitiikan arkipäivää, 23.3.2001

Mitä oli kommunismi?                  

Hannu Reime

Mitä oli kommunismi, kysytään radiouutisten tämänviikkoisessa Maailmanpolitiikan arkipäivässä. Hannu Reimen toimittamassa ohjelmassa arvioidaan myös keskustelua, joka alkoi vast'ikään suomennetusta Kommunismin  mustasta kirjasta. Käsityksiään kommunismista esittävät kuubalaissyntyinen tutkija Samuel Farber sekä suomalaisen kommunismin tuntija Kimmo Rentola.

(Hodell, Chopin, Farber: It seems to me that...)

Minusta näyttää siltä, että Neuvostoliitto syntyi eri tavalla kuin ne myöhemmät yhteiskunnat, joita alettiin kutsua kommunistisiksi. Neuvostoliiton alkuna oli aito työläisten vallankumous, joka monesta syystä oli tuhoon tuomittu, tärkeimpänä syynä se, että vallankumous ei levinnyt läntiseen Eurooppaan, mihin ensimmäisen maailmansodan kaoottisina päätösvuosina oli olemassa jonkinlainen mahdollisuus; vallankumouksellinen Venäjä jäi eristyksiin.

Näin arvioi kommunismin nimellä tunnetun poliittisen ilmiön syntyä asiaa paljon pohtinut ja siitä kirjoittanut Samuel Farber New Yorkista puhelinhaastattelussa viime viikolla. Alussa ennen Chopinin Vallankumousetydin alkutahteja kuullut äänet oli otettu ruotsalaisen Åke Hodellin kokeellisesta radiokuunnelmasta Du Lenin! vuodelta 1970. Siinä puhui ensin Lenin muistellen työväen internationalien historiaa, ja sen jälkeen kuultiin ruotsiksi, englanniksi ja venäjäksi esitetty kysymys, Lenin, miksi vartijat mausoleumisi edessä Punaisella torilla kulkevat preussilaisin marssiaskelin.

Puolanjuutalaisten siirtolaisten lapsena Kuubassa syntynyt Samuel Farber on kirjoittanut tärkeät ja hyvin valaisevat kirjat kahdesta kommunismin historiaan liittyvästä aiheesta, Kuuban vallankumouksen taustasta sekä vallankumouksen jälkeisestä Venäjästä ennen Stalinin valtaantuloa. Hän kuuluu stalinismin ja olemassaolleen kommunismin vasemmistolaisiin arvostelijoihin; "arvostelija" vain on turhan lattea ilmaus kirjoittajasta, jonka mielestä Neuvostoliitto ei ainoastaan ollut epämarxilainen, vaan täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä marxismi on. Venäjän vallankumouksesta Farber sanoo, että bolshevikkien johtajat olivat alunperin sitä mieltä, että heidän vallanottonsa johtaa joko kansainväliseen sosialistiseen vallankumoukseen, tai Venäjän neuvostohallitus kaatuu. Vasta myöhemmin, kun bolshevikkihallitus ei kaatunutkaan, syntyi ajatus niin sanotusta "sosialismista yhdessä maassa," ajatus, jota oikeastaan kaikki siihenastiset sosialistit olivat pitäneet järjettömänä:

(As a matter of fact, Lenin and the rest ...rise of Stalin to power.)

Alunperin Lenin ajatteli niin, että bolshevikkien vallassapysyminen saattaa jäädä väliaikaiseksi. Kun vallankumous Venäjällä oli kestänyt pitempään kuin Pariisin Kommuuni vuonna 1871, Lenin teki asiasta merkinnän päiväkirjaansa. Niinhän sitten kävi, että vallankumous ei voittanut Länsi-Euroopassa, mutta Neuvostoliitossa itsessään tapahtui vastavallankumous, joka nosti Stalinin valtaan.

Samuel Farberin tulkinta on siis sellainen, että Stalin tuli valtaan suuressa vastavallankumouksessa, jonka tuloksena oli uusi, uuden luokan hallitsema  kollektivistinen yhteiskunta, yhteiskunta, joka ei ollut kapitalistinen, mutta ei tietenkään myöskään sosialistinen. Jälkimmäinen huomautus vaatii täsmennystä kaiken sen propagandan valossa, jota yhä edelleen syötetään, kun Neuvostoliiton ja itäblokin hajoamisesta puhutaan sosialismin romahduksena. Jos sosialismilla tarkoitetaan sitä, mitä sanalla on historiallisesti ymmärretty, demokratian eli kansanvallan laajentamista politiikan alueelta talouteen ja muualle yhteiskuntaan, ei Neuvostoliitossa ja sitä jäljitelleissä maissa voinut vallita minkäänlaista sosialismia. Demokratiaahan ei Neuvostoliitossa ollut — turha sanoakaan — millään elämänalueella,  eivätkä siellä pitäneet valtaa sen enempää pääoman omistajat kuin palkkatyöläisetkään. Samuel Farber korostaa sitä, että myöhemmät, kommunismin nimissä tehdyt vallankumoukset, joissa yhteiskuntajärjestys muutettiin, jäljittelivät kaikki Stalinin mallia:

(Once again, ideas have consequences ... and that was not accidental.)

Aatteilla on aina seurauksia. Stalinin ideologinen järjestelmä sekä puolue ja sen organisaatio toimivat mallina kansainväliselle liikkelle, eikä näin ollen ollut mikään ihme, että ne puolueet, jotka pääsivät valtaan omissa maissaan, jäljittelivät esikuvaansa. Tietenkin oli eroja: Kiinan tai vaikkapa Kuuban vallankumouksilla oli omat erityiset piirteensä, mutta perusrakenteeltaan uudet yhteiskunnat näissä maissa olivat aika lailla kopioita Neuvostoliitosta. Tässä ei ollut kysymys pelkästä sattumasta, Samuel Farber sanoo. Saman mallin toistumisen näkee vieläkin selvemmin, kun muistaa, että Stalin itse suhtautui alun perin hyvin kielteisesti juuri kiinalaisiin kommunisteihin. Kuubassa taas Fidel Castron johtamat vallankumoukselliset tulivat kommunistisen puolueen ulkopuolelta, ja Kuuban vanha kommunistipuolue vastusti melko pitkään castrolaisia. Tämä oli Kuuban vallankumouksen erikoispiirre.

Neuvostoliiton hajoamisesta on nyt kulunut toistakymmentä vuotta, mutta sen ja siihen niin kiinteästi liittyneen kommunismin haamu kummittelee edelleen. Viime syksynä ilmestyi Suomeksi pääosin ranskalaisten kirjoittama Kommunismin musta kirja, joka herätti meillä vilkkaan keskustelun siitä, mitä kommunismi oli, oliko se ihmisuhreja tuottavassa raakuudessaan verrattavissa ääioikeistosta aikoinaan nousseisiin diktatuureihin, fascismiin ja natsismiin, tai peräti näitä pahempi. Johtopäätös, että kommunismi olisi ollut natsismia pahempi, tehtiin siitä havainnosta, että pelkästään Stalinin ja Maon johtamat diktatuurit surmasivat enemmän ihmisiä kuin Hitler konsanaan. Päätelmän arvostelijat puolestaan sanoivat, että kommunismin päämäärä, joka tämän katsantokannan edustajien mukaan oli luokaton yhteiskunta,  oli yhtä kaikki hyvä; natsismissa myös se,  mitä tavoiteltiin — herrakansan ylivalta — oli jo sinänsä paha. Ei ole ihme, ettei tällainen väittely johtanut mihinkään, ja tuskin se myöskään valaisi sen enempää kommunismia kuin natsismi-fascismiakaan.

Samuel Farber ei ole erikoisen innostunut Kommunismin mustasta kirjasta:

(One of the things that strikes me ... and many other countries.)

Silmiinpistävintä tällaisissa töissä on se, että niiden tekijät teeskentelevät löytäneensä Amerikan. Stalinin julmuuksista tiedettiin monia, monia vuosia ennen Neuvostoliiton hajoamista. Sosialidemokraatit, anarkistit, trotskilaiset olivat jo kauan, kauan ennen Aleksandr Solzhenitsynia ja hänen Gulag-sarjaansa ja vielä paljon kauemmin ennen Kommunismin mustaa kirjaa kertoneet stalinismin todella kammottavista julmuuksista Venäjällä ja muissa maissa, Farber sanoo. Hän muistuttaa, että erona näihin myöhempien aikojen heränneisiin on se, että stalinismin rikosten vasemmistolaiset paljastajat eivät väittäneet, että pahan alku ja juuri olisi Karl Marxissa.

Jos Samuel Farber on tässä käsityksessään oikeilla jäljillä, niin samalla paljastuu paljon nykypäivän kulttuuri-ilmapiiristä, eikä nykypäivä tarkoita vain nyt alkanutta uutta vuosisataa, vaan ainakin pariakymmentä viime vuotta. Ehkä on niin, että jos kompassi aikaisemmin näytti väärään suuntaan, nyt se on kokonaan hukassa. Tällaiseen Zeitgeistiin, ajanhenkeen, sopii luontevasti sellainenkin ajatus, että stalinismin juuret olisivatkin Ranskan vallankumouksessa ja sitä edeltäneessä valistuksen ajassa, ja kommunismin julmuudet johtuisivatkin edistyksellisestä ajattelusta ja toiminnasta. Saatuani Kommunismin mustan kirjan juuri luetuksi voin kyllä omana käsityksenäni sanoa, että näin kärkeviä väitteitä siinä ei esitetä. Monissa muissa kirjoissa ja kirjoituksissa niin on kyllä tehty.

Historia osoittaa hyvin sen, että Stalin piti vasemmistolaisia vastustajiaan kaikkein vaarallisimpina. Espanjan sisällisodan aikana Neuvostoliiton silloinen salainen poliisi yritti ulottaa trotskilaisiksi leimattujen riippumattomien sosialistien ja anarkistien vainon tasavaltalaisten hallitsemille alueille. George Orwell on omakohtaisten kokemustensa perusteella kirjoittanut näistä tapahtumista Espanjassa upean reportaasin Katalonia, Katalonia. Kun Baltian maat kesällä 1940 oli pakkoliitetty Neuvostoliittoon, olivat vasemmistolaiset kyyditettävien kärjessä. Liettuasta löytyneessä salaisen poliisin määräyksessä marraskuulta 1940 on rekisteröitävät jaettu neljääntoista eri kategoriaan, joista ensimmäisenä mainitaan trotskistit, sosiaalivallankumoukselliset, menshevikit, sosialidemokraatit, anarkistit ja vastaavat. Vasta toisella sijalla ovat porvarilliset nationalistit, ja sen jälkeen tulee alenevassa
tärkeysjärjestyksesä muita yhteiskunnallisia ja poliittisia ryhmiä aina Punaisen ristin työntekijöitä, esperantisteja ja postimerkkeilijöitä myöten.

(My point in using .... was all about.)

Kommentoidessaan nyt historiaan jäänyttä, mutta melkoiset jäljet siihen jättänyttä 1900-luvun kommunismia Samuel Farber käyttää ilmausta Kommunismi isolla alkukirjaimella. Näin hän haluaa tehdä eron kommunismiin siinä mielessä kuin esimerkiksi Marx ja Engels sanaa käyttivät. Isolla kirjaimella kirjoitetusta kommunismista tulee näin tekninen termi, jolla on vain löysä yhteys tähän toiseen, varhaisempaan, 1800-luvun klassikoitten ja kiistakirjoittajien kielenkäyttöön — vähän samalla tavoin kuin fysiikan termillä "työ" on vain hyvin kaukainen yhteys, jos sitäkään, kun puhutaan työnteosta, työllisyydesta ja muusta sellaisesta. Tällä kätevällä teknisellä ilmauksella, Kommunismi isolla K:lla, Farber tarkoittaa sitä yhteiskuntajärjestelmää, joka oli vallalla kommunististen puolueitten yksinvaltaisesti hallitsemissa maissa suuren ajan 1900-luvusta. Alue kattoi valtavan osan Euraasian maamassasta Jäämereltä Balkanille ja Elbeltä Tyynelle merelle ja Kaakkois-Aasian vuorille ja viidakoihin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että ainoa täästä alueesta
maantieteellisesti erillään olevaa maa, josta tuli kommunistinen Samuel Farberin tarkoittamassa mielessä, on ollut Kuuba.

"Kommunismi" viittaa tietenkin myös tällä nimellä kulkeneeseen kansainväliseen liikkeeseen ja siinä mukana olleisiin poliittisiin puolueisiin. Farber sanoi jo ohjelmamme alussa, että Stalinin Neuvostoliitto antoi mallin tälle kommunismille, ja että viiksekkään georgialaisen valtaantulo itse asiassa oli todellinen vastavallankumous Venäjällä. Siitä, kuinka paljon Lenin, Trotski ja muut Venäjän
vallankumoustapahtumien ja kansalaissodan tärkeimmät hahmot olivat vastuussa myöhemmästä stalinismista, on väitelty pitkään. Samuel Farberin vastaus on hänen vuonna 1990 julkaisemansa kirja 'Ennen stalinismia', ja vastausta on vaikea lyhyesti kertoa. Perusajatuksena on se, että Lenin ja Trotski pitkälti loivat ne laitokset ja sellaisen väkivaltaisen poliittisen toimintamallin, joka teki mahdolliseksi stalinismin. Mutta vallankumousjohtajien ja Stalinin välillä on myös eroja. Lenin ja Trotski olivat vallankumouksellisia diktaattoreita, häikäilemättömiä ja läheistä sukua Ranskan porvarillisen vallankumouksen radikaaleimmille johtajille. Stalin sen sijaan muistutti pikemminkin itämaista hirmuvaltiasta aina vainoharhaisuuttaan myöten. Näitä eroja on hämärtänyt se, että Stalin aloitti aivan uskomattoman Lenin-kultin, ja että Trotskista, puna-armeijan perustajasta, tehtiin syrjäyttämisensä jälkeen epähenkilö totalitaarisessa Neuvostoliitossa. Stalinin myötä myös nationalismi kaikissa muodoissaan — sekä pienten että suurten kansojen nationalismina — tuli osaksi
kommunisista liikettä:

(Oh, very definitely .... vis-à-vis the other nationalities.)

Aivan varmasti, ja alkaen Stalinista itsestään. Yksi niistä asioista, jotka saivat minut ja monet muut ihmiset pitämään Stalinin valtaantuloa vastavallankumouksena oli se, että hän käänsi Leninin internationalismin todella raa'aksi ja vulgaariksi isovenäläiseksi kansalliskiihkoksi muita kansallisuuksia kohtaan vaikkapa Kaukasiassa, ironista kyllä myös siellä, vaikka Stalin itse oli georgialainen; se ei estänyt häntä käyttäytymästä isovenäläisen öykkärin tavoin. Stalinilla marxismi muuttui kansainvälisestä aatteesta nationalismiksi, ja myöhemmille kolmannen maailman kommunistijohtajille nationalismi tuli tavalla tai toisella keskeiseksi osaksi heidän ohjelmaansa — Maolla Kiinassa, Castrolla Kuubassa, Kim Il-sungilla Koreassa ja Ho Tshi Minhillä Vietnamissa:

(So already with Stalin ... absolutely.)

On mielenkiintoista, että se, mikä Neuvostoliiton aatteellisesta perinnöstä näyttää sitkeimmmin elävän nyky-Venäjällä, on venäläinen nationalismi. Tämä saattaa olla myös yksi syy siihen, että Venäjällä on sitkeästi kieltäydytty tekemästä mitään julkista pesänselvitystä Neuvostoliiton kauden synkästä historiasta; olihan Stalinin aika samalla myös Venäjän johtaman imperiumin suurinta kukoistuskautta. Ja jos vielä verrataan Leniniä ja Stalinia, niin on kuvaavaa, että niin sanotun puna-ruskean opposition mielenosoituksissa on kannettu näkyvämmin entisen pappisseminaarilaisen Josif Dzhugashvili-Stalinin kuin varatuomari Vladimir Uljanov-Leninin kuvia: Lenin oli hajottaa vanhan imperiumin, ja Stalin rakensi sen uudelleen.

Kommunismin mustassa kirjassa verrataan paljon stalinismin ja Natsi-Saksan julmuuksia. Samuel Farberin mielestä vertailu on osaksi paikallaan, eikä sekään ole mikään uusi asia:

(For example many .... political apparatus.)

Monet vasemmistolaiset saksalaiset ajattelijat, muun muassa kuuluisaa Frankfurtin koulukuntaa lähellä olleet ajattelijat kiinnittivät huomiota siihen, kuinka poliittinen hallitsemistapa oli hyvin samanlainen stalinistisessa apparaatissa ja Natsi-Saksassa. Monet näistä ihmisistä olivat henkilökohtaisesti tunteneet kummankin järjestelmän sorron. Toisaalta jos asioita halutaan eritellä ja sitä kautta päästä selville, mistä tässä on kysymys, niin on selvää, että näillä kahdella totalitaarisella diktatuurilla oli myös eroja. Natsi-Saksa oli kapitalistinen yhteiskunta, kun taas Neuvostoliitossa oli vallassa uusi luokka, työläisiä ja muuta yhteiskuntaa riistävä, tietenkin. Tämä ero osoittaa, että Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa olivat luokkataustaltaan erilaisia yhteiskuntia. Poliittinen vallankäyttö niissä sen sijaan oli hyvin samanlaista, Samuel Farber sanoo.

Termillä "kommunismi" — isollakin kirjaimella kirjoitettuna — on aina ollut moninainen sisältö ajasta ja paikasta riippuen. Paitsi, että tällä nimellä kulkeneet puolueet hallitsivat yksinvaltaisesti suurta osaaa vanhasta maailmasta ja yhtä saarta uudessa, kommunistisia puolueita toimi maanalaisina oppositioliikkeitä oikeistolaisten diktatuurien hallitsemissa maissa tai laillisina puolueina siellä, missä demokrattiset oikeudet oli turvattu. Joissakin maissa kommunistit olivat vain pieni poliittinen lahko, mutta oli myös maita, joissa he toimivat suurina  joukkopuolueina ja vaikuttivat näkyvästi omien maittensa politiikkaan, useimmiten oppositiosta, mutta toisinaan myös kokoomushallituksissa muitten puolueitten kanssa. Kolmessa Länsi-Euroopan maassa, Italiassa, Ranskassa ja Suomessa oli toisen maailmansodan päättymisestä jotakuinkin Neuvostoliiton hajoamiseen saakka suuret kommunistiset joukkopuolueet, Italiassa koko tämän ajan ja Ranskassakin pitkään työväenliikkeen suurempana haarana, Suomessa sosialidemokraatteja pienempänä, mutta joukkopuolueena yhtä kaikki. SKP:llä oli muutamia erityispiirteitä, jotka jättivät jälkensä sen vaiheisiin. Puolueen perustivat Suomen kansalaissodan punapakolaiset Neuvosto-Venäjällä kesällä 1918, ja toisaalta SKP oli puolue, jonka Suomessa olleista jäsenistä ja kannattajista suurin osa osallistui talvi- ja jatkosotaan Neuvostoliittoa vastaan. Monille kommunisteille ei taistelu Neuvostoliittoa vastaan ollut helppoa, mutta päätöstä lähteä rintamalle ei vaikeuttanut se, mitä Stalin teki perustamalla Terijoen hallituksen ja lähettämällä ilmavoimansa pommittamaan suomalaisia kaupunkeja. Suomen valtiollisen poliisin arkistoja tutkimut historioitsija Kimmo Rentola kertoo, että poliisin urkkijoitten raporteista paljastuu kommunistien hämmennys:

(Kyllä noista valtiollisen poliisin ... ymmärtää ja niellä.)

(Jos vertaa ... muualla Euroopassa.)

Suomesta ei sodan jälkeen tullut Puolan, Tshekkoslovakian, Unkarin ja muitten itäisen Keski-Euroopan maitten kaltaisia niin sanottuja kansandemokratioita. Kimmo Rentola pitää mahdollisena, vaikkei sitä voikaan asiakirjoin todistaa, että monet SKP:n johtajista tosiasiassa pelkäsivät vallanottamista, monilla kun oli kokemusta siitä, mitä Neuvostoliitosa oli tapahtunut 30-luvulla:

(No se on vähän .... jos tullaan valtaan.)

Kommunististen puolueitten historiaan kuului myös monia kansainvälisiä kriittisiä käänteitä, jotka usein johtivat joukkoeroamisiin. Näin tapahtui muun muassa Unkarin kansannousun kukistamisen jälkeen vuonna 1956. Kaikki kommunistiset puolueet kuitenkin hyväksyivät Neuvostoliiton toiminnan tuolloin. Toista oli Tshekkoslovakian miehityksen aikaan 12 vuotta myöhemmin, jolloin SKP:n enemmistö tuomitsi Moskovan. Puolue oli tuolloin jakautunut kahtia enemmistöön ja vähemmistöön, ja juuri sataprosenttinen Neuvostoliiton tukeminen oli keskeinen osa vähemmistön politiikkaa. Mutta yllättävintä oli se, että nuorison radikalisoituminen 60-luvulla johti meillä Suomessa siihen, että tämän alunperin löyhän liikkeen enemmistö kanavoitui  SKP:n moskovalaismieliseen vähemmistöön. Onko tälle tälle ilmiölle mitään yleisselitystä, historioitsija Kimmo Rentola:

(Se on aika vaikea kysymys ... muualla Euroopassa.)

Kommunismi kuului 1900-luvun keskeisiin poliittisiin suuntauksiin. Terävä journalisti ja kiistakirjoittaja Aimo Kairamo kirjoitti Mustan kirjan ilmestymisen jälkeen, että kommunismi oli asia, jonka suhteen muut poliittiset suunnat tavallaan joutuivat määrittelemään itsensä. Nyt kun se kommunismi, jonka Samuel Farber haluaa kirjoittaa isolla kirjaimella, on lakannut olemasta, on kapitalismi ainoa yhteiskunnallinen järjestelmä maailmassa. Jos tulevaisuudessa syntyy uusia  poliittisia ja kansalaisliikkeitä, jotka vakavasti kyseenalaistavat kapitalismin, on aika lailla varmaa, etteivät niiden kannattajat hae innoitusta romahtaneesta 1900-luvun kommunismista.


Ks. myös:

[home] [archive] [focus]