YLE Radio 1, 1.2. ja 5.2.2014, Eurooppalaisia puheenvuoroja **** Front Page

Vapaudenhenkinen Albert Camus

Esa Aallas

Lou Marin, Albert Camus Écrits libertaires (1948-60). Indigène éditions 2013.

"Kun Albert Camus pokkasi kuningas Kustaa VI:lta joulukuussa 1957 Tukholmassa kirjallisuuden Nobel-palkintonsa, lahjoitti sata vuotta sitten marraskuussa 1913 köyhiin oloihin Algeriassa syntynyt nobelisti puolet palkintosummastaan Espanjan sisällissotaan osallistuneiden, Francon fasistihallintoa Ranskaan paenneiden anarkistien järjestölle.

Juhlakohteelta riitti myös aikaa tutustua Ruotsin syndikalistisen ammattijärjestön SAC:n toimintaan sekä 1910 perustetun, yhä toimivan ammattijärjestön Arbetaren-lehden painoon ja toimitukseen. Hänen yhtenä isäntänään oli lehden toimituskunnasta ikätoverinsa, natsien valtaa kotimaastaan paennut saksalainen, Espanjan sisällissotaan lukuisten anarkisten tavoin osallistunut, Ruotsista turvasataman saanut Helmut Rüdiger."

Palkintosumman puolikas riitti vielä asuintalon ostamiseen eteläisestä Ranskasta muutaman sadan asukkaan Lourmarinin kylästä. Vain pari vuotta myöhemmin Camus lähti Lourmarinin kodistaan viimeiseksi jääneelle matkalleen kustantajansa autokyydissä. Sisyfoksen myytti-esseessään järjettömältä, vailla tarkoitusta tuntuvaa elämää maailmassa kuvannut 46-vuotias kirjailija menehtyi autoturmassa tammikuussa 1960.

Lourmarinin kylään viittaa myös Camus'n vapaushenkisiä kirjoituksia vuosilta 1948-1960 käsittävän Écrits libertaires -teoksen tekijänimi Lou Marin. Nimimerkin takaa löytyy Marseille'ssa Ranskassa asuva, Saksassa vuonna 1961 syntynyt toimittaja, kirjailija ja kääntäjä.

Hän on julkaissut nimimerkillään Camus'ta käsittelevien teosten lisäksi muun muassa Mahatma Gandhia, Dag Hammarskjöldiä sekä Simone Weil'iä käsitteleviä teoksia. Anarkistisiin ryhmiin ja rauhanliikkeeseen kolme vuosikymmentä osallistunut Lou Marin toimii myös kansainvälisen anarkismin tutkimuslaitoksen Ciran (Centre international de recherches sur l'anarchisme) Marseille'n laitoksen tutkijana.

Kokoelman keskeisen väittämän mukaan tietämyksemme Camus'ta on pysynyt näihin päiviin saakka rajoittuneena, jopa vääristyneenä. Tunnemme kyllä Sivullinen-romaanin ehkä myös Rutto-romaanin, mutta emme juurikaan hänen anarkistisia kirjoituksiaan. Osin kyse on ollut kustantajien ja julkaisijoiden tietoisista valinnoista. Teoksellaan tekijä haluaa avartaa tietoisuuttamme hänen mukaansa vapaushenkisen geenin avulla olemassaolonsa oikeutuksen löytäneestä kirjailijasta.

”Useimmat kirjailijan esteettis-kirjallista tuotantoa tarkastelleet kirjallisuudentutkijat eivät ole juurikaan tiedostaneet hänen vapaushenkistä pohjavirettään. Hänen aikalaisiltaan jäi suurelta osin ymmärtämättä se, mitä Camus halusi esseissään, poliittisissa kirjoituksissaan ja teatterin välityksellä tuoda esille. Esimerkiksi hänen näytelmiensä Caligulan, Oikeamielisten ja Riivaajien luonnetyypeissä ilmenee hänen poliittisen vakaumuksena perusta.

Itselleni Camus'n painokas ei kaikenlaista yksilön alistamista vastaan on toiminut esikuvana kapitalistisen sekä sosialistisen valtion vastaisuudelleni. Samoin työttömyyttä sekä pakkotyötä ylläpitävän järjestelmän sekä kulttuurin ja työn toisistaan erottamisen vastustukselleni.

Tulkitsen myös tämän Camus'n näkemyksen ohjeeksi sekä toimintaan vapaushenkisen muutoksen puolesta että valtiojärjestelmien ja hierarkioiden vastustustamiseen.”

Ranskaksi ja saksaksi viime vuonna ilmestynyt teos sisältää tähän mennessä kattavimman kokoelman Camus'n libertaarisia, vapaushenkisiä poliittisia artikkeleita, kirjoituksia, kirjeitä sekä muistiinmerkittyjä ja julkaistuja keskusteluja. Termi libertaire on Ranskassa synonyymi anarkismille. Sen otti käyttöön 1800-luvulla elänyt ranskalainen anarkisti Joseph Déjacque (1821-1864).

Ajassamme libertaari voi merkitä myös yksilön rajoittamatonta oikeutta mammonan keruuseen puolustavaa, anarkismin individualistista suuntausta. Vaikka historiassa on anarkismin nimissä tehty väkivallan tekoja, ei verenmustaa varjoa pidä helppohintaisesti levittää koko aatesuunnan ylle. Eikä pitää anarkismia salamurhien ja kaaoksen synonyymeina.

Tai käyttää mielenosoitusten leimakirveenä. Kuten teki osa mediastamme ja puoluevallan edustajistamme kommentoidessaan viime itsenäisyyspäivänä Tampereella pidettyjä, kolmen sadan poliisin seuraamia kiakkojuhlia, joissa osalla juhlijoista protesti muuttui hulinaksi. Lou Marinin teoksen valossa Camus tarkoitti anarkismilla aivan muuta.

"Tarkoitan anarkistien keskeisellä päämäärällä — yhteisöllisellä yksilöllisyydellä — sekä jaettua yksilöllistä kokemusta että yhdessä koetun jakamista.

Anarkismissa on kyse konkreettisesta yhteiskunnasta itsevaltaisen yhteiskunnan sijaan; harkitusta, rationaalisesti perustellusta tyrannian vastaisesta vapaudesta. Epäitsekkäästä yksilöllisyydestä massojen alistamisen sijaan. Itsehallinnollisista yhteisöistä autoritaarisen valtion sijaan. Kyse on joukosta epäsuhdan ja suhdan pitkää ristiriitaa kuvaavia vastakohtaisuuksia. Antiikin ajoista alkaen ne ovat toimineet länsimaisen ajattelun käynnistävinä tekijöinä. Tämän anarkistisen perinteen 1900-luvun autoritaarinen ajattelu pitkälti hukutti."

Teos kertoo Camus'n lukuisista yhteyksistä espanjalaisiin ja ranskalaisiin anarkistipiireihin. Varhaisimpia virikkeitä kertyi jo nuorena poikana Algeriasta. Sata vuotta sitten alkaneessa ensimmäisessä maailmansodassa isänsä alle vuoden vanhana menettäneen Albertin nuoruuden isähahmo, setä Gustav Acault tutustutti Camus'n syndikalistiseen ammattiyhdistysliikkeeseen.

Vuosina 1935-37 Camus kuului Algerian kommunistiseen puolueeseen. Tänä aikana hän jo ilmaisi tukensa algerialaisen nationalistiliikkeen reformistiselle johtajalle Messali Hadj'lle, jota kommunistipuolue karsasti. Trotskilaisuudesta syytetty Camus erotettiin puolueesta.

Nuori Camus seurasi myös 30-luvulla käytyä Espanjan sisällissotaa. Francon kansallismielisiä vastaan sotivien tasavaltalaisten riveihin osallistui paljon anarkisteja ja syndikalisteja.

Vuodesta 1948 alkaen anarkistiseen kerhoon osallistunut Camus puhui jo julkisesti alistetuista, jotka eivät halua vapautua pelkästään nälästään, vaan myös herroistaan. Koska he vapautuvat nälästään vasta kun saattavat herransa, kaikki herransa, shakkimattiin. "Ihmisen puolustus" -artikkelissaan vuodelta 1949 Camus jatkoi Sisyfoksen myytissä aloittamaansa pohdintaa kapinasta ja vallasta.

"Vaikka valta tietyissä tilanteissa on välttämätöntä, katson silti että pyrkimyksiä legitimoida valta pysyväksi tilaksi tulee välttämättä vastustaa. Koska tässä maailmassa ihmisellä ei ole mitään korkeampaa tarkoitusta, niin mielestäni riittää kun ihminen toimii ihmisten keskuudessa kansalaisena, ainutlaatuisena yhteisön olentona poissulkien sen, mikä on mahdotonta.

Yksilön kapina on eräänlainen tietoinen protesti elämän ja olemassaolon mielettömyyttä vastaan; alistumattomuutta itsetuhoisille ajatuksille väistämättömästi kuolemaan päättyvän elämän edessä. Kyse on omasta kapinasta omaa nihilismiä vastaan eikä vain poliittisesta kapinasta sortajia vastaan. Ilman moraalia, ilman vastuuntuntoa ei elämä ole minkään arvoista.

Yksilön on tehtävä valintoja, joko huonoja tai hyviä. Niistä on otettava selvää, on oltava utelias ja tiedonjanoinen. Vääryyksiä vastaan on kapinoitava. ´Je me révolte, donc nous sommes´ - kapinoin, koska olemme olemassa."

Tuohon ihmisen oikeuksia ja inhimillistä arvokkuutta painottavaan mietelmäänsä Camus tiivisti poliittisen ajattelunsa. Taiteilijana hän katsoi myös ettei työtä ja kulttuuria pidä erottaa toisistaan. Eräälle työväenlehdelle lähettämässään, vasta kuolemansa jälkeen julkaistussa kirjeessään kirjailija korostaa taiteilijain vastuuta.

"Niin tyrannit kuin rahavallan demokratiat, tietävät että hallitakseen heidän on pidettävä työ ja kulttuuri erillään. Työssä taloudellinen sorto on enemmän tai vähemmän yleistä. Taiteessa taas korruptio ja iva tekevät tehtävänsä. Markkinayhteisö peittää kullalla ja erioikeuksilla järjestelmän koristeelliset ihailijansa, kutsuen heitä taiteilijoiksi ja houkuttelee heidät kaikkiin mahdollisiin kompromisseihin.

Viimeiset 150 vuotta taiteilijat ovat voineet elää hauskassa vastuuttomuudessa, mutta tämä ei ole enää mahdollista. Vapaa taiteilija ei ole mukavuudentavoittelija tai sielunsa hengen riivaama, vaan velvoitettu toimimaan. Meidän ei tule vaieta yleisestä kurjuudesta ja hädästä. Ainoa oikeutemme taiteilijoina on puhua niiden puolesta, jotka eivät siihen kykene."

Poliittisessa pääteoksessaan, vuonna 1951 ilmestyneessä L'Homme Revoltè, jonka suomennos Kapinoiva ihminen ilmestyi 1971, Camus tarkastelee kriittisesti vallankumouksen nimissä tehtyjä vääryyksiä. Samoin aikaamme puhuttelevasti sitä, kuinka anarkismiin usein väärin rinnastettu nihilismi johtaa monesti terroriin.

Kylmän sodan aikainen, stalinismia kritisoiva teos sai tyrmäävän vastaanoton Jean-Paul Sartren johtamilta ranskalaisilta vasemmistointellektuelleilta, joihin tuskastunut Camus otti etäisyyttä. Toisaalta natsitotalitarismia kuvaavasta Totalitarismin synty –teoksestaan kiitetty Hannah Arendt (1906-1975) arvioi tuoreltaan puolisolleen, antistalinistiselle kommunistille Heinrich Blücherille (1899-1970) lähettämässään kirjeessään Kapinoiva ihminen -teosta.

"Luulen että aliarvioit Albert Camus'n uutta teosta. Se kritisoi pohjimmiltaan nihilismiä. Monin kohdin olen päätynyt samaan lopputulokseen kuin hän. Joka tapauksessa, hänessä meillä on lopultakin autenttinen moderni filosofi, mikä on valtava, erittäin kannustava yllyke."

Kirjailijan kuoltua hänelle läheinen anarkisti, ranskalainen Maurice Joyeux (1910-91) arvioi Kapinallinen ihminen -teoksesta vielä tulevan vallankumouksellisten raamatun. Teos määritteli osuvasti sen innostuksen hengen, jonka vallassa nuoret opiskelijat ja työläiset loivat kevään 1968 anarkistisen kumouksen Ranskassa.

Kuin vuosisata aiemmin kommunardit loivat anarkismin venäläisen isähahmon Mihail Bakuninin innoittamana alkuvaiheessa kukoistaneen Pariisin kommuunin. Aikaamme liittyvä kysymys kuuluukin: pihiseekö sama vapaushenki globaalia rahataloutta ja sitä sukivaa puoluevaltaa vastustavassa liikehdinnässä?

Ainakin Lou Marin'n sekä esimerkiksi eteläafrikkalaisen kirjailijan Andre Brinkin mielestä Camus vaikuttaa yhä. Puheenvuorossaan vuodelta 2009 Brink katsoo Camus'n määritelleen jo puolen vuosisadan takaisissa töissään — niin Kapinoivassa ihmisessään kuin näytelmässään Oikeamieliset — uudenlaisia sankareita, joihin monet voivat samaistua .

"He eivät eivät valloita tai voita asein tai väkivallalla. Sen sijaan he pitävät itsepintaisen sitkeästi kiinni tavoitteistaan ja tehtävästään. Kuten James Dean, Nelson Mandela, Vaclav Havel, Lech Walesa kuin Barack Obamakin "Yes We Can", Mandela vapautui vankilasta, Berliinin muuri kaatui. Camus on yhä keskuudessamme."

 

Vieraile arkistossa: Occupy, Yhteiskunnallinen ajattelu, Noam Chomsky

 

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter