Opettaja-lehti 20/2008

Hyvästi yliopisto!

Kari Uusikylä

Kaksivuotisen opettajakorkeakoulun ja armeijan jälkeen menin syyskuussa 1967 kahdeksi vuodeksi opettajaksi Porthaninkadun apukouluun Helsingin Kalliossa. Jatkoin neljä vuotta luokanopettajana Itä-Helsingissä. Oppilaita oli niin paljon, että töitä tehtiin aamu- ja iltavuoroissa, lauantaikin oli työpäivä.

Pääsin puolivahingossa yliopistoon lukemaan kasvatustieteen approbaturia ja luin työn ohella maisteriksi. Syksyllä 1973 menin töihin Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitokselle,tutkimusapulaiseksi ja kahvinkeittäjäksi emeritus-professori Matti Koskenniemen tutkimusryhmään, joka tutki opetusta, didaktista prosessia. Ryhmässä oli pakko oppia tutkimustyötä ja kasvatustiedettä vanhempien kollegoiden ohjaamana; niinpä väittelin tammikuussa 1977.

Olen aina pitänyt työstäni, vaikka korkeakoulut ovat raakoja taistelutantereita. Pääsin tutkimusapulaiseksi, kun edeltäjäni oli rusikoitu maan rakoon lisensiaattiseminaarissa ja ymmärsi erota. Hän oli "vääräoppisen" professorin oppilas ja sellaisethan pitää murskata.

Aiemmin yliopistoissa tapeltiin verissä päin harvoista professuureista, nyt taistellaan joko omista eduista tai eloon jäämisestä. Itsensä ylentämisestä on tehty hyve, jota palkitaan rahalla. Jokaisen pitäisi pyrkiä huipulle, voittajiksi. Narsistinen luonnehäiriö ja vinksahtanut minäkuva auttavat kilpailussa. Luonnehäiriöinen uskoo olevansa muka huippuyksilö; hänelle on tärkeää vain minä, minä ja minä. Esimiehenä narsisti on hajottamisen ja hallitsemisen mestari. Häntä pitää palvoa kritiikittömästi, hän kehuskelee saavutuksillaan ja tuttavuuksillaan, yhteiskunnan huipulta tietenkin.

Irtaudun tämän lukukauden jälkeen yliopistosta. Voisin jatkaa viisi vuotta, mutta en halua toimia vakaumustani vastaan, kumarrella sätkynukkena niitä näkymättömiä narusta vetelijöitä, joita nyt kumarrella pitäisi. En suostu kerjäämään laatupalkintoja, kiillottamaan kilpeä, muokkaamaan imagoa. Pitäisi riittää, että yrittää tehdä työnsä hyvin; elämää on työpaikan ulkopuolellakin.

Koulutusjärjestelmän arvot riippuvat yhteiskunnan arvoista. Kohtuullisuus, suhteellisuuden ja kauneuden taju sekä yhteisvastuu uhkaavat hävitä. Esikuvaksi on nostettu ahne rohmuaja, ns. menestyjä, joka ei välitä tippaakaan lähimmäisistään. Ehdotukset maakuntayliopistojen lakkauttamisesta edustavat pöyristyttävää yksisilmäisyyttä, suomalaisen sivistyksen ja suuren kansanosan halveksuntaa.

Opettajankoulutus, humanistiset, taide- ja kulttuurialat kärsivät tuottavuuden tehomyllyssä. Rahapula on monilla aloilla jo nyt krooninen. Mitä tapahtuu, jos pehmoalat joutuvat kilpailemaan sponsorirahoista kovien tieteiden kanssa uudessa uljaassa yliopistossa?

Hyvät opettajat! Te olette opetuksen asiantuntijoita. Te ymmärrätte, että opetus on arvokasta inhimillistä vuorovaikutusta; ei kauppaa eikä tuotantotaloutta. Taistelkaa sivistyksen säilyttämisen puolesta! Vaatikaa päättäjiltä aitoja tekoja lasten ja koulun hyväksi. Buuatkaa katteettomalle puppupuheelle, tulee se sitten huipulta tai maanpinnalta.

Jokaisen ihmisen elämä on ainutkertainen ja arvokas. "Älä käännä elämälle selkääsi, elämä on sinussa", kirjoitti kehitysvammainen nuorimies viisaasti sanomalehden sivuilla. Hän lopetti juttunsa näin: "Taakse olen jättänyt lapsuuden ja nuoruuden. Tästä alkaa aikuisuus. Eikä tässä vielä kaikki. Tämän jälkeen alkaa vanhuus". Näinhän se menee.

Aurinko näyttää paistavan ulkona, linnut laulavat, nurmi viheriöi. Taidanpa lähteä pomputtelemaan jalkapalloa. Haluan aistia nurmen tuoksun, haluan tuntea kosketuksen palloon kuten silloin — juuri äsken, ja kuitenkin niin kauan sitten.

Rakkaat opiskelijani eri vuosikymmeniltä! Kyllä on ollut mukava tehdä töitä teidän kanssanne. Kiitos teille tästä etuoikeudesta, aydämellinen kiitos!



Kari Uusikylä on kasvatustieteen professori.

 

 

[home] [archive] [focus]