Julkaisematon, 1997

Lontoon itäeurooppalaisten tutkimusten instituutti:

Suomalainen identiteetti kiinnostaa ulkomaalaisiakin tutkijoita

Teksti: Tapani Lausti, Lontoo

Kuvat: Christine Fitzwater

Kun brittiläinen tutkija Anthony Upton julkaisi vuonna 1964 kirjansa Välirauha, Ylioppilaslehti vaati saada tietää, millä oikeudella Upton puuttuu Suomen asioihin, kun englantilaiset eivät ole edes vielä selvittäneet, kuka kirjoitti Shakespearen näytelmät.

Kansallisen ylpeyden tunne on helposti loukkaantuva. Ylioppilaslehti oli tuskin niinkään järkyttynyt Uptonin tulkinnoista kuin siitä tosiasiasta, että ulkomaalainen uskalsi asettua Suomen historian asiantuntijaksi.

Tätä ennen amerikkalaisen Carl Lundinin kirja Suomi toisessa maailmansodassa oli jo suututtanut monet suomalaiset. Lundin oli arvostellut ajopuuteoriaa. Hän oli sitä mieltä, että Suomella oli itse asiassa valinnan mahdollisuus ennen jatkosotaa, mutta teki väärän valinnan.

Professori Michael Branch muistelee myhäillen näitä vanhoja riitoja työhuoneessaan Lontoon yliopistossa. Hän johtaa vuonna 1915 yliopiston yhteyteen perustettua Slaavilaisten ja itäeurooppalaisten tutkimusten koulua, joka on todennäkäisesti ensimmäinen Suomen ulkopuolella suomalaisuudesta kiinnostunut tutkimuslaitos.

Laitos perustettiin, kun tuon aikakauden imperiumien hajoaminen lisäsi kiinnostusta itsenäisyyden tielle päässeitä pieniä kansoja kohtaan. Instituutin johtajana vuodesta 1980 toiminut Branch pitää mielenkiintoisena, että itsenäisen Suomen nyt täyttäessä 75 vuotta toisenlaisen itäisen imperiumin hajoaminen on taas lisäämässä kiinnostusta pienten maiden kansallismielisyyden aaltoa kohtaan. Slaavilaisten ja itäeurooppalaisten tutkimusten koulu on koko olemassaolonsa ajan käsitellyt Neuvostoliiton tasavaltoja erillisinä kansallisuuksina. Ukraina, Moldavia ja Gruusia eivät milloinkaan kadonneet instituutin kartalta.

Muistellessaan Suomen historian tutkimusta koskevia vanhoja riitoja Branch kertoo laitoksen tutkijoiden olleen vakaasti Uptonin takana. Uptonin kirjan nostattaman kohun jälkeen Branch yhdessä laitoksen muiden Suomen tuntijoiden David Kirbyn ja John Screenin kanssa päätti paneutua tosimielessä Suomen ja Venäjän suhteiden historiaan. He järjestivät "Suomen tutkimusseminaarin", jossa tarkasteltiin suomalais-venäläisiä suhteita 1800-luvulla.

Suomessa maan oman poliittisen historian tutkimusta vaivasi varovainen henki. Tietyistä oikeaoppisuuksista poikkeaminen saattoi vaarantaa akateemisen uran. Nuoret tutkijat olivat tästä tietoisia, mutta vasta 60-luvun lopulla ilmapiiri alkoi lientyä. Branch muistelee Osmo Jussilan kuuluisaksi tullutta väitöstilaisuutta.

"Se oli ensimmäinen kerta, kun nuori tutkija toi epäröimättä julki terävät mielipiteensä", Branch sanoo.   

Slaavilaisten ja itäeurooppalaisten tutkimusten koulu on sekin vasta ajan mittaan pelastunut objektiiviselle tieteenteolle. Professori David Kirby — mm. Suomen historiasta 20. vuosisadalla kirjoittanut arvostettu tutkija — sanoo itäeurooppalaisten emigranttien lyöneen leimansa koulun tutkimustyöhön sen alkuvuosina. He olivat kovin lähellä politiikan tekoa omissa maissaan. Hyvä esimerkki oli Thomas Masaryk, josta sittemmin tuli Tshekkoslovakian presidentti.

"Tänä päivänä koulun henki on paljon kiihkottomampi ja tutkimusote objektiivisempi. Nykyinen henkilökunta on myös valmiimpi keskinäiseen yhteistyöhön."

Kirby muistelee huvittuneena silloin tällöin Moskovasta singottuja väitteitä, että instituutti oli Britannian salaisen palvelun koulutuskeskus.

Värikkäitä venäläiskontakteja koululla kyllä oli. Bolshevikkivallankumousta paennut ruhtinas Mirski opetti koulussa 20-luvulla, innostui sitten itse kommunismista ja palasi lopulta sodan kynnyksellä kotimaahansa. Hänen väitetään houkutelleen 30-luvulla Cambridgen yliopiston opiskelijoita siirtymään kommunistien leiriin. Kuten muistetaan, pieni ryhmä päätyi KGB:n agenteiksi.

Instituutin perustamisen aikoihin politiikan tutkimus oli vasta lapsenkengissä. Silloin kieli, kirjallisuus ja historia olivat uusien kansallisvaltioiden politiikkaa.

Professori Branch sanoo, että 60-luvulla Britannian hallituksen teettämä tutkimus Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan tuntemuksesta Britanniassa toi instituutille lisävaroja. Tämä johti yhteiskuntatieteiden vahvistamiseen. Viimein Branch itse omalla johtajakaudellaan perusti instituuttiin yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan.

"Olen yrittänyt johtajakaudellani palauttaa koulun alkuperäisiin lähtökohtiin, mutta 20. vuosisadan lopun hengessä. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkimme kieltä ja kirjallisuutta, mutta osana koko yhteiskunnan tutkimusta, johon politiikkakin sisältyy."

"Neuvostoliiton imperiumin hajotessa kieli, kulttuuri ja se mitä näin vapautuneet maat pitävät historianaan ovat jälleen viitekehyksiä. Tässä mielessä instituuttimme on ajan valtimolla. Suomen tutkimukselle tämä enteilee hyvää. Meille avautuu mahdollisuus ymmärtää paljon paremmin Suomen muuttuvaa asemaa Koillis-Baltiassa."

Branch luonnehtii itseään nyt ennen kaikkea byrokraatiksi. Mutta hänen tutkijaluontoaan on vetänyt puoleensa kiinnostus kansallismielisyyden olemusta kohtaan.

"Minua kiinnostaa se tapa, jolla kieltä, kirjallisuutta ja ennen kaikkea kansanrunoutta käytetään kansallisen identiteetin luomiseen."

Branch sanoo, että kaikki kansakunnat tässä prosessissa tietysti luovat myös myyttejä. Ne ovat tärkeitä kansalliselle elämälle. Mutta usein seuraavan sukupolven on sitten purettava edeltäjiensä keksimät myytit.

Slaavilaisten ja itäeurooppalaisten tutkimusten koulun kirjastonjohtaja tohtori John Screen -- kolmas sujuvasti suomea puhuva laitoksen Suomen tuntija -- on kirjoittanut tutkijoita oivallisesti palvelleen bibliografian Suomea käsittelevästä englanninkielisestä kirjallisuudesta.

Mm. Mannerheimista kirjan kirjoittanut tohtori Screen kertoo kirjaston ylpeyksiä olevan Eskil Petraeuksen suomen kielen kielioppi vuodelta 1649. Screen löysi sen astuttuaan virkaansa 20 vuotta sitten. Kielioppi löytyi kaapista, johon se oli unohtunut.


Ks. myös arkiston tiede- ja opetus-osastoa

[home] [archive] [focus]