YLE/Ykkösaamu, 24.2.2015 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 24.2.2015 **** Etusivulle
Hannu Reime
Viikonvaihteessa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš pakeni Kiovasta kuukausia jatkuneiden mielenosoitusten seurauksena. Sittemmin Ukrainan selkkaus on muuttunut sodaksi, josta on tullut myös osa vakavaa geopoliittista köydenvetoa. Kolumnistimme Hannu Reime kertoo, mitä ajatteli Ukrainasta mies, jonka patsaita maassa nyt kaadetaan.
Eletään kesäkuuta vuonna 1917 Pietarissa. Venäjä on imperiumi ilman tsaaria, joka on syösty vallasta maaliskuussa. Sotaa käyvässä ja kohti sisäistä kaaosta syöksyvässä jättiläisvaltiossa valtaa käyttää väliaikainen hallitus ja sen rinnalla ja hallituksen kanssa kilpaillen Pietarin työläisten ja sotamiesten neuvosto.
Yhtenä noista kesäkuun kiihkeistä päivistä eräässä pietarilaisessa sanomalehdessä ilmestyy lyhyt kirjoitus, jossa puolustetaan Kiovan kaupungissa, valtakunnan läntisessä osassa, juuri vahvistettua Ukrainan autonomiajulistusta. Kirjoittaja arvostelee väliaikaista hallitusta kyvyttömyydestä vastata julistukseen myönteisesti ja rakentavasti. Myrkyllisimmät sanansa hän kohdistaa kiihkokansallisiin venäläisnationalisteihin, jotka ukrainalaisten julistus on saattanut sekaisin raivosta.
Kyseisen julistuksen oli antanut ukrainalaisten keskusneuvosto, Tsentralna Rada. Se oli asettanut tavoitteekseen Ukrainan autonomian osana Venäjän valtakuntaa. Pietarilaislehden venäläinen kirjoittaja ottaa askelen pitemmälle: jos ukrainalaiset haluavat erota Venäjästä, heillä on siihen täysi oikeus. Venäjä ei voi pakottaa ystävyyttään muille. Se voi vain pyrkiä saavuttamaan ukrainalaisten luottamuksen kohtelemalla heitä tasaveroisina venäläisten kanssa. Vain tätä kautta venäläiset ja ukrainalaiset työläiset voivat yhdessä taistella paremman maailman puolesta.
Artikkelin julkaisi sanomalehti nimeltään Pravda ('Totuus'). Sen kirjoittaja tunnetaan nimellä V.I. Lenin, varatuomari Uljanov, joksi filosofi S. Albert Kivinen tätä historian hahmoa eräässä kirjoituksessaan leikkisästi, mutta tosiasioiden mukaisesti kutsui.
Paremmalla tulevaisuudella kirjoittaja tarkoitti kapitalismin jälkeistä sosialistista maailmaa. On monta syytä arvostella Leninin myöhempiä toimia vallankumouksellisen diktatuurin toimeenpanijana, mutta varatuomari Uljanovin samaistaminen Džugašvili-nimiseen pappisseminaarilaiseen, Josif Staliniin, tekee vääryyttä historialle.
Varsin lyhyeksi jääneen vallassaolonsa aikana Lenin arvosteli suorin sanoin omassakin puolueessaan vaikuttaneita šovinistisia ajatusmalleja. Kun joidenkin kommunistien pintaa raaputtaa, alta paljastuu isovenäläinen öykkäri, hän tunnetusti lausui.
Jossakin yhteydessä Lenin vertasi kansallisen itsemääräämisoikeuden tunnustamista avioeron laillisuuden hyväksymiseen. Kansallisiin oikeuksiin kuuluu oikeus erota suuremmasta kokonaisuudesta, mutta tämän demokraattisen oikeuden tunnustamiseen ei sisälly kehotusta erota. Eihän avioeron laillisuuskaan merkitse sitä, että puolisoille suositeltaisiin toistensa jättämistä.
En usko, että Lenin oli epärehellinen kutsuessaan Venäjää kansojen vankilaksi ja puolustaessaan tsaarin vallan ikeeseen alistettujen vähemmistökansallisuuksien, ukrainalaisten, suomalaisten ja muiden, itsemääräämisoikeutta. Periaatteen toteuttaminen käytännössä osoittautui vaikeaksi muun muassa siitä syystä, että Venäjästä irtautuneiden uusien itsenäisten kansallisvaltioiden johtajat asettuivat myös neuvostohallitusta vastaan ja saattoivat palvella vallankumousta seuranneessa sisällissodassa ulkomaisia interventiojoukkoja. Geopolitiikka ja vastavallankumous sekoittuivat, eivät ensimmäistä eivätkä viimeistä kertaa.
Historia antaa aina tilaa monille tulkinnoille myös sen jälkeen, kun tosiasiat ovat suurin piirtein tiedossa. Tämä koskee erityisesti Venäjän vallankumouksen kaltaista monipolvista ja väkivaltaista tapahtumien sarjaa.
Siitä huolimatta tuntuu historiattomalta, että Ukrainassa on Maidan-liikkeen aikana ja varsinkin korruptoidun presidentin Viktor Janukovytšin syrjäyttämisen jälkeen kaadettu Leninin patsaita kymmenittäin, joidenkin tietolähteiden mukaan jopa toistasataa. Kansallista itsemääräämisoikeutta puolustaneesta ja tsaarin tyranniaa vastaan taistelleesta vallankumouksellisesta ovat ukrainalaiset nationalistit tehneet isovenäläisen kansalliskiihkon symbolin. Itä-Ukrainan separatistialueilla Leniniä vastaavasti puolustetaan yhtä vinoutunein perustein venäläisenä patrioottina.
Stalinin ajan perintö lepää edelleen raskaana entisen Neuvostoliiton maissa ja ilmenee monilla elämänalueilla. Niinpä esimerkiksi filosofista materialismia ja ateismia kannattaneen Leninin balsamoitua ruumista on palvottu vuosikymmenien ajan kuin ortodoksista pyhimyksenkuvaa. Venäjällä on piirejä, joiden mielestä ajatuskin muumion hautaamisesta on pyhäinhäväistys.
On vaikeaa kuvitella turhempaa ja samalla potentiaalisesti vaarallisempaa sotaa kuin se, jota itäisessä Ukrainassa nyt on käyty pian vuoden verran. Ei ole olemassa pienintäkään järkevää perustelua sille, että ihmiset, joiden yhteiskunnallinen asema on lähes samanlainen, ja jotka puhuvat lähes samaa kieltä, yhtäkkiä alkavat tappaa toisiaan. Sotaa käydään seudulla, jonka asukkaat ovat vuosikymmenien ajan eläneet sulassa sovussa keskenään, ja joka lisäksi muodostaa yhtenäisen talousalueen.
Itä-Ukrainassa eivät ole vastakkain fasistit ja antifasistit tai oikeisto ja vasemmisto, vaan kaksi nationalismia, joiden kirjo molemmin puolin ulottuu oikeistosta äärioikeistoon. Maidanilla vaikutti vaarallisia, lähes natsimielisiä ryhmiä, mutta enemmistön mielipiteet edustivat perinteellistä kansallismielistä oikeistoa. Mielenosoituksia hallitsivat myös illuusiot siitä, että Ukrainan liittyminen Euroopan unioniin toisi maahan länsieurooppalaisen elintason.
Maidan oli suurelta osin sosiaalinen protesti korruptiota ja vallan väärinkäyttöä vastaan. Liike nautti mittavaa tukea varsinkin Yhdysvalloista, mutta en usko, että sellaisia joukkoja olisi pelkällä ulkoisella manipulaatiolla saatu jääkylmälle aukiolle kuukausien ajaksi osoittamaan mieltään.
Itä-Ukrainan separatistien aatemaailma näyttää koostuvan venäläisestä suurvaltaideologiasta ja Brežnevin vuosien vakaiden aikojen nostalgiasta maustettuna ortodoksisella uskolla, valkokaarteilla ja muulla äärioikeistolla.
En voi olla yhtymättä julistukseen, jonka joukko venäläisiä ja ukrainalaisia internationalisteja antoi viime vuonna pian sen jälkeen, kun Venäjä oli liittänyt Krimin alueeseensa. Kannanoton mukaan vallanpitäjät Moskovassa ja Kiovassa ovat päästäneet valloilleen hillittömän nationalismin. Sen seuraukset ovat arvaamattomia.
Arkisto: Hannu Reime, Ukraina ja Venäjä