21.4.2010 **** Etusivulle 21.4.2010 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Risto Uimonen, Median mahti: Kuinka journalistit käyttävät valtaa ja pakottavat maan mahtavia eroamaan. WSOY 2009.
Risto Uimosella on takanaan maineikas ura monessa mukana olleena journalistina. Hän on ollut yksi Suomen vaikutusvaltaisimmista toimittajista. Siksi on sitäkin mielenkiintoisempaa tarkastella Uimosen näkemysten sokeita kohtia. Ne valaisevat uskoakseni yleisemminkin suomalaisen — ja kansainvälisen — journalismin puutteita.
Uimonen on ns. länsimaisen journalismin ihailija. Häntä ilahduttaa suomalaisen journalismin liittyminen suomettumisen kauden jälkeen tuohon maineikkaana pidettyyn journalismin perinteeseen. Pientä uskon horjumista on kuitenkin havaittavissa, kun Uimonen tarkastelee amerikkalaisen median herkkäuskoisuutta viimeaikaisen sotapropagandan otteessa. Tosin hän sotkee sitten asioita käyttäessään The New York Timesin taannoista toimittajaa Judith Milleriä esimerkkinä lähdesalaisuuden rohkeasta puolustamisesta. Tosiasiassa Miller — jota Uimonen pitää "suoraselkäisenä toimittajana" — petti täysin journalistisen etiikan asettumalla sotapropagandan auliiksi auttajaksi. Hän käytti artikkeleissaan innolla valheellista tiedusteluaineistoa valmistaen näin mielialoja Irakin veriseen miehittämiseen.
Uimonen on kyllä tietoinen monista journalismia vaivaavista vaikeuksista. Vaikka hänellä on paljon asiallista sanottavaa kaupallisuuden paineista, hän ei tunnu täysin ymmärtävän koko kaupallisen kulttuurin vaikutusta todellisuuden mieltämiseen. Kirjan alaotsikko osoittaa, miten Uimonen kokee median mahdin. Maan mahtavien erottamiseen johtava raportointi — joka on sinänsä tärkeätä — on kuitenkin jotakin muuta kuin yhteiskunnallisen todellisuuden ymmärtämistä auttava taustoittaminen.
Internet on heittänyt haasteen ns. laatujournalismille antamalla tilaa vakavammalle yhteiskuntakritiikille. On totta, kuten Uimonen kirjoittaa, että blogitehtailu ei ole välttämättä luotettava uutislähde, mutta hän paljastaa oman kritiikittömyytensä kirjoittamalla, että media "on luotettavan tiedon hankkijana, välittäjänä ja tulkitsijana yhä ylivoimainen". (s. 300) Tässä oma journalistinen tausta ja yhteiskunnallinen asema sokeuttavat. Uimoselta jää huomaamatta, miten suuressa määrin vallankäyttäjät — vaikka joitakin heistä pakotettaisiinkin eroamaan — asettavat mielipiteiden kirjon rajat. Valtamedia ei yleensä näe vallankäytön rakenteita, jotka säätelevät mielipideilmastoa demokraattisten käytäntöjen ulkopuolella.
Uimonen on kyllä tietoinen siitä, että toimittajiakin manipuloidaan (ks. s. 56). Silti hän uskoo vakaasti median luotettavuuteen: "Satojen miljoonien tai miljardien saittien joukosta on vaikea löytää edes hyvien hakurobottien avulla jäsennettyä tietoa ja merkityksellisiä sisältöjä." Uimonen jatkaa: "Kyberavaruuden seikkailijatkin tarvitsevat jatkuvasti tai aika ajoin tietoa, joka tulkitsee tapahtumia, osoittaa asioiden mittasuhteita ja merkityksiä ja jota voi pitää luotettavana." (s. 298) Näin Uimonen kiteyttää uskonsa ns. laatujournalismiin. Hän ei ilmeisesti varauksistaan huolimatta yhtyisi näkemykseen, jonka mukaan valtamedia on pikemminkin epäluotettava. Hän ylpeilee sillä, miten "ammattimaisesti" toimittajat hoitavat "heille demokratiassa uskottuja vallankäyttäjien valvontatehtäviä". (s. 53)
Uimonen näyttää arvostavan BBC:n ja CNN:n raportointia. Tästäkin saa käsityksen, mitä Uimonen pitää laatujournalismina. BBC:n ja CNN:n epätasapuolisesta ja vääristelevästä raportoinnista on paljon todistusaineistoa, josta Uimonen tuskin on edes tietoinen. Näitä mahtikanavia luotettavampaa tietoa saa vaihtoehtoisilta nettisivuilta, joita on helppo löytää, kun tietää, mitä etsii. Jos vertaa BBC:n ja CNN:n aineistoa suosittelemiini nettisivuihin, vastakohta on räikeä. Media Lensin kaltainen mediakritiikki on sekin varmaankin vierasta Uimoselle, eikä hän todennäköisesti siihen yhtyisikään. (Ks. Journalism's servility to power; ks. myös Media Watch.)
Liberaalin eliitin perinteeseen kuuluu usko omaan kykyyn haastaa vallanpitäjiä. Journalismissa tämä ilmenee uskona omaan totuudellisuuden tajuun ja rohkeuteen kyseenalaistaa vallanpitäjien tekoja ja ajatuksia. Omien kykyjensä lumoissa olevat toimittajat asettuvat helposti huomaamattaan itse keskustelun rajojen vartijoiksi. Rajat rikkovat kansalaiset leimataan monenlaisin kyseenalaistavin leimoin ("ikuiset maailmanparantajat" vilahtaa kirjan tekstissä). Omaan vakavuuteensa uskovat journalistit näkevät kuitenkin maailman tavalla, joka ei juuri eroa eliitin maailmankuvasta. Eliitin yksittäisten jäsenten onnistunut kukistaminen vain vahvistaa tätä illuusiota riippumattomasta journalismista.
Todelliseen riippumattomaan journalismiin lyödään helposti vasemmistolaisuuden leima. Ei leima perätön ole, mutta olennaista on, että analayysit eivät seuraa mitään ennalta määriteltyä muottia vaan pohtivat totuudenmukaisesti tapahtumien kulkua ja taustaa. Analyysi on joko totuudenmukaisuuteen pyrkivä tai vääristelevä. Viime kädessä vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus ovat tässä merkityksettömiä leimoja.
Uimonen kirjoittaa: "Viestinten yhteiskunnallista painoarvoa ovat lisänneet myös yksityistämiskehitys ja ideologioiden merkityksen väheneminen, ellei suoranainen kuolema." (s. 58) Häneltä jää näin ymmärtämättä, että nyky-yhteiskunnat ovat paljolti ideologisia rakennelmia.
Vieraile arkistossa: Media, Noam Chomsky, Robert Fisk, John Pilger, Hannu Reime