16.10.2007 (Päivitetty 19.10.2007) 16.10.2007 (Päivitetty 19.10.2007)
Tapani Lausti
Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin Al Gorelle. Uutisotsikko olisi saattanut kuulua: "Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin taas sotarikolliselle." Kysymys kuuluu, sisältäisikö tuollainen otsikko tosiasian vai mielipiteen? Oletettavasti useimmat lukijat pitäisivät sitä mielipiteenä. Joka tapauksessa sen laatija olisi arvatenkin saanut potkut.
Gore sai palkinnon ympäristötyöstään. Mutta rauhanpalkinnon myöntäminen hänelle viestii myös maailmalle, että Nobel-komitea pitää miestä kunniallisena ihmisenä. Tämä on jälleen yksi dramaattinen esimerkki siitä, miten paljon Yhdysvaltain ulkopolitiikka saa anteeksi kansainväliseltä eliitiltä ja medialta. Merkkejä järkytyksestä löytyi vain internetin toisinajattelevilta sivuilta. Rauhan- ja konfliktintutkija Jan Oberg arvosteli palkinnon myöntämistä Gorelle muistuttaen, miten Bill Clinton ja Al Gore kansainvälistä lakia rikkoen lähettivät pommikoneita tuhoamaan Serbiaa ja Kosovoa, Afganistania ja Sudania. (A Grand Misjudgment: Gore's Peace Prize, CounterPunch, 12.10.2007)
CounterPunchin päätoimittaja Alexander Cockburn piti palkinnon myöntämistä Gorelle yhtä naurettavana kuin jos se olisi myönnetty Göbbelsille vuonna 1938. Cockburn luettelee useita muita esimerkkejä sotaintoilijoista, jotka ovat rauhanpalkinnon saaneet, Henry Kissinger mukaanlukien. (It's As Ridiculous As If They'd Given Goebbels One in 1938, CounterPunch, 13/14.10.2007; ks. myös sittemmin julkaistua Stephen Lendmanin artikkelia Nobel Hypocrisy, Information Clearing House, 18.10.2007)
Tällainen suora puhe on kuitenkin vierasta valtamedialle. Joukkotiedotusvälineiden enemmistö suhtautuu kansainvälisen politiikan mielettömyyksiin tyynesti. Yhdysvaltain kansainväliset rikokset saavat suomalaisessakin mediassa merkillisen vähän kritiikkiä. George W. Bush koetaan näköjään enimmäkseen vain häirikkönä, joka tahraa Irakissa Yhdysvaltain erinomaista mainetta demokratian ja ihmisoikeuksien airueena. Analyyseistä puuttuu historiallinen tausta, joka osoittaisi Bushin seuraavan pitkäaikaista, kansainvälistä lakia halveksivaa ulkopoliittista linjaa, vaikka hän onkin mennyt monissa asioissa uusiin äärimmäisyyksiin.
Monet toimittajat ovat kuitenkin sokeita Yhdysvaltain rikoksille, ehkä poliittisista sympatioista johtuen. Jotkut toimittajat saattavat pelätä tulevansa leimatuksi "mielipidejournalisteiksi". Yleisradion pääjohtaja Mikael Jungner varoittikin hiljattain lähtemästä tälle tielle. On kuitenkin epäselvää, mitä mielipidejournalismilla tarkoitetaan. Ehkä minimimääritelmä on, etteivät toimittajan omat näkemykset saa näkyä työn jäljessä. Vain kolumnistit saavat tuoda esiin mielipiteitään. On tuossa hiven järkeäkin, mutta neutraali uutiskieli on ongelmallinen asia. On oltava tarkkana, minkälaisia mielikuvia näennäisesti neutraalit virkkeet synnyttävät.
Katsotaan nyt kuitenkin, miten Jungner tarkasteli "tasapuolisuuden" kysymystä: "Minusta journalistin tehtävänä ei ole toimia sellaisena kansanvalistajana, joka alleviivaa 'paksulla pensselillä' sitä kuka on hyvä tai kuka on paha. Iso kysymys on tietysti vielä sekin onko maailmassa hyviä ja pahoja. Minusta on olennaista, ettei journalisti lähde jonkun mission vetäjäksi todistamaan sitä, että joku instituutio tai henkilö on paha. Tarkoitan tällä tietoisia vain vahingoittamistarkoituksessa tehtyjä hyökkäyksiä. Minusta hyvä journalismi tukeutuu demokratioissa jo pitkään vaikuttaneen tasapuolisen journalismin perinteeseen. (Jungner: Journalismin pelisääntöjä kunnioitettava, Liiton Arkki 6/2006)
Jos siis analyysini viittaa siihen, että Yhdysvaltain ulkopolitiikka on rikollista (ja politiikan rikollisuuden osoittaminen on mahdollista, koska meillä on YK:n peruskirjaan nojaavaa säännöstöä), olen ilmeisesti Jungnerin katsannossa "jonkun mission vetäjä". Tasapuolisuuden sääntö näyttäisi siis edellyttävän vaikkapa lainauksia, joista toiset puolustavat ja toiset tuomitsevat Washingtonin politiikkaa. Kansainvälisestä oikeudesta ei ole tässä katsannossa apua. Totuudellisuus ja valheellisuus eivät ole keskeisiä kriteereitä. Toimittajan ei tule väsyttää päätään kysymyksellä, mikä on uskottavaa ja mikä ei. Jungner liittyy monipäiseen joukkoon, jolla on taipumus pitää "demokratioissa jo pitkään vaikuttanutta tasapuolisen journalismin perinnettä" jotenkin ongelmattomana.
Lähestykäämme kysymystä hieman toisella tavalla. Yhdysvalloissakin on kiinnitetty huomiota siihen, että Bush tuntuu elävän omaa "todellisuuttaan". Miten tähän on tultu? Ehkä osittain siksi, että Yhdysvaltain media ei ole vuosikymmenten kuluessa uskaltanut/osannut/halunnut kiinnittää huomiota siihen tapaan, jolla maan ulkopolitiikan päätöksentekijät ovat jatkuvasti konstruoineet omaa "todellisuuttaan". Median myötäilevän roolin seurauksia on esimerkiksi se, että vasta syyskuun 11. päivän iskut havahduttivat monet amerikkalaiset kysymään, miksi maailmasta löytyy niin paljon kielteisyyttä Yhdysvaltain politiikkaa kohtaan. Mitä heidän edustajansa ovat oikein puuhanneet maailmalla? he kysyivät. Media ei ollut antanut asiasta selvää kuvaa. Amerikkalaisilla oli taipumus uskoa johtajiensa olleen maailmalla demokratian asialla.
Yksi tapa hyökätä totuudellisuuteen pyrkivää journalismia vastaan on sanoa, että sen johtopäätökset vaikuttavat "epäisänmaallisilta", "vasemmistolaisilta" tai "terrorismin hyväksymiseen kallistuvalta". Brittiläisen The Independent -lehden Lähi-idän kirjeenvaihtaja Robert Fisk sai kokea tämän uskallettuaan kysyä syyskuun 11. päivän jälkeen: "Miksi?" Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan kriittinen tarkastelu osoittautui niin vaaralliseksi, että Washingtonin eliitti näki paljon vaivaa leimatakseen kysyjät ensin terrorismin ymmärtäjiksi ja pian sen jälkeen terrorismin kannattajiksi. Fisk sai osakseen paljon aggressiivista parjausta. (Suomessa Jyrki Iivonen on sotkenut pahasti asioita: "Terrorismin ymmärtäjät".)
Monet kriittiset journalistit ovat sitä mieltä, että hallitusten valehtelu ja historian vääristely ovat menneet niin pitkälle, että tavanomainen "tasapuolinen" (tai sellaiseksi kuviteltu) journalismi ei saa asiasta juuri minkäänlaista otetta. Fisk onkin pilkannut artikkeleissaan avoimesti Tony Blairin typeryyksiä ja historiallista tietämättömyyttä. Bushin ja Blairin otteet ovat aiheuttaneet niin hirvittäviä kärsimyksiä, että "neutraali" journalismi ei auta ihmisiä ymmärtämään, miten syvälle Washingtonin ja Lontoon vallanpitäjät ovat vajonneet valheellisuudessaan ja kyynisyydessään. (Ks. esim. Stephen Zunes ja Erik Leaver: Annotate This... President Bush's Sept 13 Speech to the Nation on Iraq, Foreign Policy in Focus, 14.9.2007)
Kriittisen journalismin tulee pitää tärkeänä vallankäytön lähtökohtien paljastamista. Jos uutiskieli ei analysoi vallan keskusten huimaavaa propagandistista vyörytystä, varovaisuus vääristää raportointia. On kuin toimittaja kuvailisi keisarin vaatteita, vaikka keisari on alasti.
Saman aihepiirin artikkeleita löydät arkiston seuraavilta sivuilta: Media, Robert Fisk, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Kansainvälinen politiikka