5.4.2020 **** Etusivulle

Journalistisia muistoja vuosikymmenten varrelta, Osa 7

Tapani Lausti

Parvekkeemme andalusialaisen Torrox Costan asunnossamme on vain muutaman kymmenen metrin päässä Välimeren rannasta. Merinäköalan lisäksi näemme parvekkeelta rantakadun. Tavallisesti vilkas katu on nyt autio. Hallituksen säätämä ehdoton ulkonaliikkumiskielto on sulkenut kaikki ravintolat ja baarit. Korona-virus on kuin hetkessä keskeyttänyt normaalin elämänmenon. Hiljaisina hetkinä mieleeni tulvii vaihtelevia muistoja Espanjassa viettämistämme kahdestakymmenestä vuodesta.

Lähdimme Lontoosta joulun tienoilla vuonna 2000. Olin lopettamassa toimittajan työtäni Suomen Lontoon instituutissa, eikä vapaaksi toimittajaksi palaaminen Lontoossa tuntunut houkuttelevalta. Muistot 1990-luvun alkupuoliskon lamasta eli juttutilausten määrän putoamisesta olivat vielä tuoreita. Christine taas oli lopen uupunut työssään sosiaalityöntekijänä Lontoon köyhimmässä kaupunginosassa Haringeyssä. Eräänä päivänä kävellessään paikallisen asunnonvälitystoimiston ohi hän yht'äkkiä äkkäsi, miten talojen hinnat olivat alueellamme nousseet huimasti. Kotiin tultuaan hän kysyi minulta, mitä ajattelisin talomme myynnistä ja talon ostamisesta Torroxista. Mietin asiaa kolmenkymmenen sekunnin ajan ja sitten vastasin Christinen ehdotukseen myöntävästi.

Lontoosta lähteminen oli henkisesti yllättävän helppoa, vaikka Lontoo oli Christinen synnyinkaupunki ja minäkin olin viettänyt siellä liki kaksikymmentä vuotta. Espanjaan asettumista helpotti se, että olimme viiden vuoden aikana viettäneet lomamme Christinen siskon ja hänen miehensä omistamassa pienehkössä talossa Torroxissa. Lyhyen epäröinnin jälkeen ostimme heidän talonsa, koska he olivat päättäneet ostaa kylästä isomman talon. Maksettuamme Lontoon asuntovelan ja ostettuamme Torroxin talon, meillä oli juuri sen verran rahaa, että saatoimme jäljellä olevalla rahalla elää jonkin aikaa ennenkuin eläkkeemme alkoivat juosta.

Christine oli aiemmin lomaillut Espanjassa pari kertaa. Etelä-Eurooppa oli myös tullut hänelle tutuksi Ateenassa ja Firenzessä, joissa hän oli molemmissa asunut vuoden. Espanjaan asettumista helpotti myös se, että olimme Lontoossa opiskelleet espanjaa. Lomillamme olimme myös tutustuneet Torroxin kylän paikallisiin asukkaisiin, joiden kanssa pian muodostimme vakituisen viikonloppuporukan. Heidän kanssaan saatoimme viettää aikaa kantakapakaksemme muodostuneessa El Refugio –baarissa, kylän pääaukion alapuolella sijainneessa luolamaisessa kapakassa. Keskustelut käytiin yksinomaan espanjaksi, mikä taas auttoi kielitaitoamme. (El Refugio = pakopaikka tai turvapaikka.)

Tuttavaporukassamme oli myös Pepe-niminen nuori mies, jolla oli läheisillä vuorilla sijaitseva luomuviljelytila. Ajan mittaan aloimme kävellä tuolle tilalle ja Christine alkoi osallistua tilan töihin ennen kaikkea puusepän taidoillaan. Käveltyämme vuoristotietä ylämäkeen yli tunnin minä palasin taloomme kirjoittamaan. (Myöhemmin teimme saman matkan polkupyörillä.) Kirjoitteluni tuloksia olivat artikkeleiden lisäksi kaksi Liken kustantamaa kirjaa, Toisinajattelun tiekartta (2004) ja Tienviittoja tulevaisuuteen (2008). Noiden kirjojen henki sai osan innoituksestaan Espanjan historian opinnoistani.

Aavistuksia toisenlaisesta tulevaisuudesta

Olen muistelojeni aiemmassa luvussa kertonut lyhyesti vuoden 2011 poliittisesta liikehdinnästä, indignados-liikkeestä. Nyt, näiden vuosien jälkeen, tuo liikehdintä saattaa tuntua lyhytikäiseltä utopialta. Mielestäni se on kuitenkin nähtävä historiallisen pinnan alla alati olevasta vaihtoehtoisesta todellisuudesta, mikä ei mihinkään katoa, vaan on alati kärkkymässä esiintuloaan. Tämä ajatus on erityisen todellinen Espanjassa, joka koki yhden historian mielekkäimmistä vaihtoehtoisista vaiheista vuoden 1936 vallankumouksen tuloksena.

Espanja on radikaalin uudistusliikkeen kannalta historiallisesti mielenkiintoinen maa. Kaikki tietävät jotakin Espanjan sisällissodasta, mutta maassa tuon sodan alkuvaiheissa puhjennut sosiaalinen vallankumous ei ole saanut osakseen ansaitsemaansa huomiota. Tuo vallankumous oli historian kenties hätkähdyttävin yhteiskunnallinen mullistus. Vuosikymmenten — jossain mielessä vuosisatojen — kuluessa vahvistunut anarkistinen perinne oli valmistanut maaperää vallankumoukselle, jossa valtavat kansanjoukot osoittivat kykenevänsä organisoimaan yhteiskuntaa itsehallinnollisilla elimillä ja syvästi demokraattisilla menetelmillä. Sosiaalisen tasa-arvoisuuden aitous sai jotkut parkkiintuneetkin vierailijat kyyneliin.

Vallankumous pelotti ja raivostutti vapaudenhenkisyydellään niin oikeistotaantumuksellisia kuin stalinistisia kommunisteja. Tämä kahden tahon vihamielisyys ja anarkistijohtajien virheet sitten lopulta kukistivatkin vallankumouksellisen kehityksen. Anarkismi yleisemmenkin katosi Espanjan sisällissodan jälkeen paljolti ihmisten tietoisuudesta tai muuntui käsitykseksi vastuuttomista katurähjääjistä.

Hiljattaisen indignados-liikkeen itsehallintoa ja osallistuvaa demokratiaa korostavat ajatukset olivat anarkistisen perinteen kaikua. Anarkismi on ajatussuuntaus, joka ei vain usko ihmisten kollektiiviseen kykyyn rakentaa demokraattista yhteiskuntaa vaan kunnioittaa myös yksilön kokonaisvaltaista ihmisyyttä.

Tämä luo räikeän vastakohdan ns. markkinatalouden todellisuudelle. “Markkinat” ovat olleet järjestelmän propagandistien mukaan huippuun kehitetty tapa kohdentaa yhteiskunnallisia varoja järkiperäisesti, kaikkia hyödyttävällä tavalla. Todellisuudessa ne antoivat rahaeliitille vapauden spekuloida yhteiskunnan varoilla vastuuttomalla, jopa rikollisella tavalla. Ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan kyllästyneitä siihen, että valtio on luovuttanut keskeisiä sosiaalisia tehtäviä rahatalouden keinottelijoille. Pankkeja pääomitetaan mutta kansalaisia köyhdytetään.

Mutta ei tässä kaikki. Järjestelmä pystyi anastamaan ihmisiltä todellisen vapauden ajatuksenkin. Ihmiselämä kanavoitiin palvelemaan talouden etuja. Investoinnit palvelevat ennen kaikkea yksityistä sektoria ja tuottavat voittoa pienelle vähemmistölle. Julkinen sektori kärsii aina varojen puutteesta. Hankkeet, jotka tekisivät ihmisten arkielämästä siedettävämmän ja mielenkiintoisemman, koetaan taloudellisesti mahdottomiksi. Talouden kasvu, silloin kun sitä on, rikastuttaa rikkaita; tavallisille ihmisille siitä ei kovin paljoa heru. Nyt suuren rahan eliitit kokeilevat, miten pitkälle ihmisiä voidaan kyykyttää. Syntyvään vastarintaan heillä näyttää olevan vain yksi vastaus: poliiseille annetaan vapaat kädet.

Ihmisten henkistä hyvinvointia onkin vahingoittanut voimattomuuden tunne. Indignados-liikkeen joukkokouksissa ihmiset kokivat jotakin uutta. He ymmärsivät yhteisen voimansa muuttaa olosuhteita. Toisenlaisen yhteiskunnan ajatus on ollut kouriintuntuva. Joukkokouksissa käydyissä väittelyissä erimielisyyksiä ei käytetty poliittisena lyömäaseena. Kokemuksen vaikutus moniin osanottajiin on ollut henkisesti ainutlaatuinen. Ihmiset löytävät itsestään luovaa voimaa. Edessä on epäilemättä vaikeuksia, mutta koska kokemukset ovat olleet vaikuttavia elleivät peräti huumaavia, liike tuskin kuolee, vaikka siltä äkkisilmäyksellä saattaa näyttää. Välähdyskin toisenlaisesta tulevaisuudesta on antanut ihmisille aavistuksen tulevaisuuden mahdollisuuksista. Nyt vallitseva hiljaisuus tuskin kestää kauan. Koruna-kriisi panee luultavasti ihmiset ajattelemaan tulevaisuutta vakavammin.

Niin indignados- kuin occupy-liikkeet olivat siis reaktiota rahamaailman rikolliseen hyökkäykseen ihmisten oikeuksia vastaan. Vapaudenhenkisen perinteen nykypäivän tunnetuin edustaja, kielitieteilijä ja yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky sanoo, että jos nämä liikkeet eivät jatka kasvuaan ja pääse viimein yhteiskuntien ja politiikan tärkeäksi voimaksi, elämisen arvoisen tulevaisuuden näkymät ovat heikot.

Chomsky on liittynyt uuteen osallisuusyhteiskuntaa kannattavaan kansainväliseen järjestöön, jonka hän toivoo yhdistävän eri puolilla maailmaa virinneitä aloitteita voimakkaaksi ja tehokkaaksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Chomsky sanoo, että ihmiset tuntevat itsensä usein avuttomiksi, koska yksilölliset ponnistelut sietämättömien olosuhteiden korjaamiseksi eivät tunnu johtavan mihinkään. Hän muistuttaa historian opetuksista, jotka osoittavat, että ihmisten on liityttävä yhteen hahmottamaan tulevaisuuden visioita ja päämääriä. Näin ihmiset toiminnallaan syventävät ymmärrystään siitä, mitä tulevaisuudelta odotetaan.

Suomen osallisuustalousliike, johon olen itsekin osallistunut, muotoilee ajatuksen näin: “Osallisuustalous voi toimia horisonttina, jota kohti työ oikeudenmukaisemman ja demokraattisemman talouden puolesta voi edetä. Se on ehdotus talouden järjestämiseksi sellaisessa yhteiskunnassa, joka toteuttaa kestävästi ihanteemme toisten auttamisesta kilpailemisen sijaan, aidoista mahdollisuuksien tasa-arvosta sekä päätöksenteosta, jossa vaikutusvalta jakautuu päätösten seurausten mukaisesti. Osallisuustalous tarjoaa konkreettisia ja vertailukelpoisia ideoita siitä, kuinka voisimme asteittain korvata ahneutta ruokkivan ja kilpailemiseen rohkaisevan talouden kohtuuteen ja tasavertaiseen yhteistyöhön pohjautuvalla taloudella. Osallisuustaloudessa luodut instituutiot auttaisivat säilyttämään jo saavutettuja edistysaskeleita sen sijaan, että ne toimisivat edistyksellistä työtä vastaan tai tukahduttaisivat solidaarisuutta.”

Espanjalainen osallisuustalousaktivisti David Marty viittaa IOPS:n nettisivuilla julkaistussa haastattelussa maansa anarkistiseen perinteeseen sanoen sen helpottavan organisoimista. Keskustelut kanavoituvat luontevasti vaihtoehtojen pohtimiseen. Nykyisten olojen kelvottomuus on osanottajille itsestään selvää, kenellekään ei tarvitse tyrkyttää yhteiskuntakriittisyyttä. Niinikään osallisuustalousliikkeen korostamat periaatteet kuten sukupuolten tasa-arvo, anti-rasismi, anti-autoritaarisuus ja ekologisesti kestävä taloudellinen kehitys ovat itsestään selvyyksiä Espanjan radikaaleille. Vaaleissa äänestämiseen ei välttämättä suhtauduta kielteisesti, mutta yksi iskulause on tämä: ”Haaveemme ovat liian suuria vaaliuurniinne!”

Vapaudenhenkinen kasvatusfilosofia

Espanjan liikehdintä on poikinut jo suuren määrän pamfletteja, joiden sivuilla hahmottuu toisenlaisen sivilisaation haave. Nykyiset valtiot konflikteineen, epätasa-arvoisuuksineen ja ympäristötuhoineen ovat tulleet tiensä päähän. Nyt on hahmotettava järjestelmää, joka on kestävä kaikille kansalaisille ja ympäristölle. On aikaansaatava laadullinen muutos ihmisten keskinäisissä suhteissa ja taloudellisessa toiminnassa.

Koska Espanjan liikehdinnässä on luonnollisesti mukana paljon opiskelijoita, opetuksen filosofiasta käydään alati keskusteluja. Kritiikissä kiinnitetään huomiota siihen, miten opetus pyrkii enimmäkseen istuttamaan nuoriin olemassaolevan yhteiskunnan käsityksiä ja uskomuksia. Nuorilta odotetaan ennen kaikkea tottelevaisuutta. Yhä useammat nuoret ovat alkaneet kuitenkin epäillä sosiaalisten olosuhteiden mielekkyyttä. Kulutusyhteiskunnan propagandaa tukevat eliitit eivät tietenkään seuraa hyvällä virinnyttä radikaalia kritiikkiä.

Tässäkin suhteessa Espanjan historia tarjoaa mielenkiintoisia yhtymäkohtia. 1800-luvun lopulla maan anarkistit alkoivat panna yhä enemmän painoa opetukselle. Tunnetuin projekti oli katalonialaisen aktivistin ja kasvatusfilosofin Francisco Ferrer y Guardían Moderni koulu (Escuela Moderna), jonka hän perusti vuonna 1901. Ferrer halusi eroon kasvatusmenetelmistä, jotka iskostivat nuorten päähän alistumista ahdistaviin sosiaalisiin rakenteisiin. Opetuksen tulisi kunnioittaa lapsen yksilöllisyyttä. Ihmisen vapautta korostavan koulun tuli välttää istuttamasta ajattelua, joka kääntää ihmiset toisiaan vastaan. Ihmisyyttä ei saanut rajoittaa vetoamalla omaisuuteen, kansallisuuteen tai perheeseen.

Ferrerin ajatukset saivat kansainvälisen ulottuvuuden, kun amerikkalaiset anarkistit perustivat hänen ajatuksiinsa perustuvan modernin koululiikkeen. Kuuluisa anarkisti Emma Goldman liittyi liikkeeseen. Goldman halusi opetusta, joka rohkaisee nuoria ajattelemaan itsenäisesti. He oppisivat itse vapauden ihanteita kaikissa elämänsä aspekteissa. Goldmanin mielestä opetuksen tulisi rohkaista lapsen omien synnynnäisten voimien ja tendenssien vapaata kasvua ja kehitystä. Vain tällä tavalla päästäisiin hänen mielestään vapaisiin yhteisöihin, joissa ihmisten pakottaminen johonkin muottiin on mahdotonta.

Espanjaan vuonna 1909 levinneiden levottomuuksien aikana Ferrer vangittiin syytettynä hallituksen vastaisesta vehkeilystä. Pikaoikeudenkäynnissä kuultiin valheellisia todistajalausuntoja ja pakolla puristettuja tunnustuksia. Ferrer teloitettiin. Nyt hänen nimensä on unohdettu, mutta Espanjan vallankumouksen aikana lukemattomilla paikkakunnilla oli vapaudenhenkistä kasvatusta kokeilevia Ferrer-kouluja. Joissakin julkisissa tiloissa Jeesuksen kuvan tilalla saattoi olla Ferrerin kuva. Francon diktatuurin aikana vapaudenhenkiset kasvatusperiaatteet luonnollisesti unohtuivat.

Espanjan uusien radikaalien maailmankuvaan Ferrerin ja Goldmanin ajatukset liittyvät luontevasti. On alettu ymmärtää, että valtavaksi kuplaksi muuntuneen rahatalouden ulkopuolella on mahdollista kehittää uudenlaista tapaa tehdä työtä ja jakaa varoja. Uudenlainen demokratia rakentuu ihmisten kekinäiselle luottamukselle. Ihmiset tuntevat vastuuta toisistaan ja kehittävät yhteisöjä, joissa tätä vastuuta toteutetaan kollektiivisesti, mutta ilman pakotteita. Demokratiaa toteutetaan yhteisöllisin menetelmin. Espanjan radikaalit uskaltavat käyttää mielikuvitustaan rohkaistakseen kollektiivista tietoisuutta ja uhmatakseen nykyisiä valtarakenteita.

Vapaudenhenkinen yhteiskunta on alkanut vaikuttaa ei vain mahdolliselta vaan välttämättömältä.

Espanjalaisia kaupunkikokemuksia

Espanjan vuotemme alkualkoina saimme eräänä päivänä kylläksemme naapurissa melskanneista englantilaisista rakennusmiehistä. Istuessamme malagalaisessa baarissa katselimme vastapäisen asunnonvälitystoimiston ikkunoita ja päätimme kokeilla väliaikaisen asunnon vuokraamista Málagassa. Löysimme lopulta sopivan asunnon ja aloimme kokea, millaista oli asua Málagassa. Olimme alivuokralaisia tuossa asunnossa puolitoista vuotta. Tuo aika antoi meille mahdollisuuden arvioida kaupungin hyviä ja huonoja puolia.

Málagasta löytyy niin jähmeää porvarillisuutta kuin muodoista piittaamatonta tapakulttuuria. Kaupungin boheemikulttuuri viehätti meitä. Kymmenisen vuotta sitten vuokrasimme taas toisen asunnon vanhasta kaupungista ja totesimme iloksemme, että kaupungin omaleimaisuus oli torjunut pahimpia pelkojamme kaupungin muuttumisesta.

Vanhassa kaupungissa oli runsaasti uusia ravintoloita ja baareja ja useimmat vanhoista tutuista paikoistakin olivat säilyneet hengissä. Asiakkaat olivat edelleen mielenkiintoinen sekoitus mitä erilaisempia ihmisiä.

Mutta aivan viime aikoina massaturismi on alkanut vaikuttaa ilmapiiriin. Risteilyalukset ovat tuoneet kaupunkiin kyllästyneiltä vaikuttavia turisteja. Omalla nurkkakunnallamme on alkanut olla jo liikaa uusia ravintoloita. Kaupungilla liikkuu suuria ihmisryhmiä joko kävellen tai polkupyöräporukoissa. Lieneekö omaa ennakkoluuloisuuttamme, mutta viime kädessä heille tuntuu olevan samantekevää, missä he ovat. Kukaties korona-paniikki avaa ihmisten silmiä totuudellisempiin kulttuurikokemuksiin.

Muista kaupungeista erityismaininnan ansaitsee Sevilla. Lomaillessamme 90-luvun puolivälissä Portugalissa lähellä Espanjan rajaa hyppäsimme kerran linja-autoon, jolla matkasimme Sevillaan. En ollut aiemmin koskaan käynyt Espanjassa. Nyt uuden maan kokemus kolahti niin, etten epäröinyt todeta, että Espanjan ilmapiiri sai minut heti otteeseensa. Tämä oli yksi syy siihen, että Espanjaan muuttaminen tuntui houkuttelevalta.

Muissakin Andalusian kaupungeissa olemme usein vierailleet. Córdoba, Cádiz, Huelva ja Granada ovat kaikki vierailemisen arvoisia kaupunkeja. Andalusian ulkopuolella Madrid on ajan mittaan osoittautunut Pariisiakin mielenkiintoisemmaksi pääkaupungiksi. Elokuussa olemme jotakuin säännöllisesti paenneet etelän helteitä Baskimaahan. San Sebastian ja Bilbao ovat kilvoitelleet mielissämme, viime aikoina Bilbao on taas päässyt voitolle. Eikä voi jättää mainitsematta Baskimaan pääkaupunkia Vitoriaa, josta todella pidämme.

Mutta palataksemme Andalusiaan, on mainittava keskikokoinen rantakaupunki Almuñécar, jonka heinäkuisilla jazzfestivaaleilla olemme vierailleet joka kesä Espanjan vuosinamme. Olemme kuunnelleet lukemattomia huippumuusikoita niin Yhdysvalloista kuin Latinalaisesta Amerikasta ja Euroopan maista, Espanjasta puhumattakaan: Kenny Barron, Dianne Reeves, Sergio Pamies, Terence Blanchard, Benny Golson, Johnny Griffin, Mike Mainieri. Paquito D`Rivera, Gonzalo Rubalcaba, Christian McBride, Chano Domínguez jne. Konsertit pidetään el Majuelon trooppisessa puistossa, vanhan arabilinnakkeen alapuolella, lähellä foinikialaisia raunioita. Almuñécar on granadalaisille vähän samaa kuin Brighton lontoolaisille.

 

Lue myös:

Sarjan muut osat

 

Arkisto: Espanja

 

 

 

[home] [archive] [focus]