22.1.2020 **** Etusivulle

Journalistisia muistoja vuosikymmenten varrelta, Osa 5

Tapani Lausti

 

Kaivoslakon katkerista vastakohtaisuuksista Britannian yhteiskunnalliseen liberalisoitumiseen

Viime joulukuussa pidetyt Britannian parlamenttivaalit johtivat Labour-puolueen katkeraan tappioon. Tämä yhdistettiin joissakin kommenteissa prosessiin, joka alkoi vuosien 1984-85 kaivoslakon tappioista. Silloin monet teollisuuskaupungit ja kaivoskylät kadottivat tärkeimmät työpaikkansa. Syventynyt köyhyys yhtyi ammattiyhdistysliikkeen heikkenemiseen ja koko työväenliikkeen alamäkeen.

Työttömyyskorvausten saannin vaikeutumisen myötä miljoonat työntekijät ajautuivat epävarmoihin matalapalkkaisiin, ay-liikkeen ulkopuolisiin työpaikkoihin, joista ei saanut eläkettä sen enempää kuin sairauskorvauksia. Näillä seuduilla väestöä heikensi nuorten lähtö muualle. Jäljelle jäivät masentavat kaupungit huonoine asuinolosuhteineen, kurjine katuineen ja suljettuine kauppoineen.

Nämä muistot saivat minut vaipumaan masentaviin muistoihin. Olin seurannut kaivoslakkoa monin paikoin niin Walesissa kuin Keski-Englannissa. Eräällä paikkakunnalla todistin, miten poliisit hyökkäsivät kaivostyöläisten kimppuun, vaikka paikalla ei ollut minkäänlaisia levottomuuksia. Oli aamuyö ja kaivosalueella oli sillä hetkellä vain muutamia työläisiä. Kahakasta seurasi kuitenkin oikeudenkäymti, johon kaivostyöläiset kutsuivat minut todistajaksi. Vaikka yritin oikeudessa parhaani mukaan selostaa tilanteen rauhallisuutta, Englannin yläluokan ylimielisyyttä uhkuneet asianajajat saivat tuomioistuimen vakuuttuneeksi siitä, että kaivostyöläiset olivat uhanneet alueen rauhaa. Tuomarit oli helppo saada mukaan tähän valheellisuuteen. Brittiläisen luokkayhteiskunnan henki nujersi totuudellisuuteen pyrkineen todistajanlausuntoni.

Tämä huikea eliittikulttuuri, joka teeskentelee uskovansa liberaaleihin arvoihin, on luonut mielikuvan, että Britannian työväenluokka on vanhoihin uskomuksiin jumiutunut konservatiivinen voima. Käsitystä hiljattain arvostellut Kenan Malik sanoo, että työväenluokan väitetään juuttuneen yhteisöihinsä, joissa vaalitaan perheiden, kansakunnan ja perinteiden arvoja. Sen ei uskota ymmärtävän liberaalia yksilöllisyyttä sen enempää kuin moniarvoisuuden kieltä. Nämä ovat arvoja, joiden katsotaaan kuuluvan suurten väestökeskusten liberaalien ajatteluun. Näin ihmisten uskotaan jakautuvan erilaisiin poliittisiin traditioihin.

Malik huomauttaa kuitenkin, että keskeinen ilmiö Britannian viime vuosikymmenten kehityksessä ei ole ollut sosiaalinen vanhoillisuus vaan tavaton liberalisoituminen. Vuonna 1983 aloitettu sosiaalisten asenteiden kartoittaminen osoittaa, että monissa asioissa, kuten asenteissa sukupuolirooleihin, homoavioliittoihin, esiaviolliseen seksiin ja erirotuisiin ihmissuhteisiin, muutos on ollut niin voimakasta, että vastakohta 1980-luvulla vallinneisiin yleisiin asenteisiin on ollut rajua. Kyse ei Malikin mukaan ole väestökeskusten liberaalien asenteista vaan koko yhteiskunnasta. Myös työväenluokka on sisäistänyt uudet asenteet.

Mitä tulee epävarmuuteen asenteissa maahanmuuttajiin, Malik ei pidä tätä osoituksena sisäistetystä sosiaalisesta konservatiivisuudestä vaan yhteiskunnassa lisääntyneestä keskinäisen luottamuksen heikentymisestä, sosiaalisten siteiden katkeamisesta ja voimattomuuden tunteista. Työväenluokan elämästä on tullut aineellisesti ahdistavampaa. Lisäksi yhteenkuuluvuuden tunteet ovat heikentyneet. Samalla miljoonien ihmisten omanarvontunto on heikentynyt. Maahanmuutosta on tullut näiden menetysten symboli. Meidän ei kuitenkaan pidä sekoittaa sosiaalisen atomisoitumisen ja poliittisen voimattomuuden synnyttämää vihaa sosiaaliseen vanhoillisuuteen, Malik varoittaa.

Malik kirjoittaa koko Britannian muuttuneen siinä määrin liberaalimmaksi, että muutaman vuosikymmenen takaisiin asenteisiin juuttumista ei pidetä todellisena brittiläisyytenä. Kun Birminghamin muslimivanhemmat kieltäytyivät hiljattain lähettämästä lapsiaan kouluihin, joissa opetettiin ymmärtämään homoseksuaalisia elämäntapoja, näitä vanhempia ei syytetty juuttumisesta vanhoihin työväenluokkaisiin arvoihin vaan siitä, että he eivät olleeet kunnolla integroituneet brittiläiseen elämään.

Kulttuurirasismia ja arkipäivän rasismia

Toisenlaisen näkökulman rasismiin tarjosi tutkija Stuart Hall (1932-2014), kun haastattelin häntä Ydin-lehdelle Lontoossa vuonna 1992.

Hall oli syntynyt Jamaikalla. Hän aloitti opintonsa Oxfordissa vuonna 1951. Hall oli New Left Reviewin perustajia. Vuosina 1972-1979 hän oli Birminghamin yliopiston kulttuuritutkimuskeskuksen (Centre for Contemporary Cultural Studies) johtaja. Sen jälkeen hän toimi avoimen yliopiston (Open University) sosiologian professorina.

Hall kirjoitti paljon kulttuurirasismista ja arkipäivän rasismista. Kysyin häneltä, miten näitä rasistisia filosofioita tuotetaan ja ylläpidetään?

“19. vuosisadan lopulta pitkälle 20. vuosisadalle — 30-luku mukaanlukien — esiintyi rasistisen filosofian muotoja, jotka perustuivat näennäisen tieteellisiin kysymyksiin. Ne liittyivät ihmisten välisiin näennäisiin geneettisiin ja fyysisiin eroihin. Kulttuurirasismin käsitteellä yritin valottaa sitä, että osittain Britanniaan 50-luvulla suuntautuneen siirtolaisuuden seurauksena ihmiset eivät niinkään enää pitäneet kiinni biologisten erojen ajatuksesta. He ymmärsivät, että tämä ei ollut kovin vakuuttavaa. Nyt kuvaan astui erilaisten kulttuurien käsite. Se ei vapauta ihmisiä rasismista, mutta avaa oven rasismin kulttuuriin pohjautuville ulottuvuuksille. Kulttuurieroja käytetään yhtä kovana lyömäaseena kuin oletettuja biologisia eroja. Kun englantilaiset vanhemmat eivät halua lähettää lapsiaan valtaosaltaan aasialaisista oppilaista koostuvaan kouluun, he sanovat, etteivät rotuerot heitä huolestuta. He ovat huolissaan kulttuurieroista. He myöntävät, etteivät he käy kirkossa tai usko jumalaan. Mutta heistä tuntuu, että kristillisyys on heidän kulttuurinsa salaisuus. Ensin opit kristinuskon, sitten unohdat sen, mutta olet sisäistänyt kulttuurin.”

Hall puhui sitten arkipäivän rasismista.

“Käytin tätä sanaa, koska silloin oltiin huolestuneita organisoiduista ryhmistä, joilla oli hyvin selviä rasistisia filosofioita. Argumenttini oli, että tällaiset filosofiat versovat paljon laajemmalle levinneiden, rotujen ominaisuuksia koskevien stereotypioiden avulla. Niiden vuoksi paremmin artikuloidut ja kehittyneemmät rasistiset ideologiat eivät päässeet yhtä hyvin esiin.

Nyt sanoisin, että antagonismin ala on paljon laajempi. Se rakentuu paljon suuremmassa määrin etnisille eroille. Rotu on tässä yksi nimenomainen muodostuma. Uskon, että rodun ja etnisen taustan välillä on läheinen vuorovaikutus. Monet maailman ongelmista liittyvät yhtä paljon kulttuurieroihin kuin rasismiin sinänsä. Tietenkin rasismia esiintyy edelleen, koska se on hyvin selvä esimerkki etnisestä syrjinnästä. Nämä ovat todella meille uusia ongelmia. Ajatellaanpa vaikka, mitä Euroopassa on tapahtumassa. Yhdellä tasolla kuvittelemme näkevämme yleiseurooppalaisen kulttuurin. Tiedämme kaikki jotakin renesanssista, demokratiasta, liberalismista jne. Mutta Itä-Euroopassa törmäämmekin kulttuurieroihin. Itä-Eurooppa onkin toisenlainen Eurooppa. Ranskassa taas asuu paljon marokkolaisia ja muita pohjoisafrikkalaisia, Italiassa etiopialaisia, Britannialla on omat siirtolaisensa, saksalaisilla turkkilaisensa. Tämä globalisoituminen liikuttelee väestöjä, muodostaa uusia diasporia.

Toinen aspekti on sitten se, miten tätä globaalista modernisaatiota vastustetaan vetäytymällä puolustautuvan etnisyyden suojiin, rakentamalla rajoja, elvyttämällä fundamentalismia, elvyttämällä nationalismia jne. Suuri osa työstäni liittyy nyt näihin ongelmiin, sillä ne ovat pian hyvin keskeisiä. Erot sinänsä eivät tietenkään milloinkaan katoa, enkä myöskään kannata niiden poistamista. Mutta kun ne ilmenevät niukkojen resurssien oloissa, niitä käytetään ovien sulkemiseen, yhteiskunnan laidoille ajamiseen jne.

Viime aikoina olen kiinnostunut rasismia pohtiessani alitajuisten tunteiden vaikutuksesta. Uskon, että suuri osa rasismin aggressiivisuudesta ja väkivallasta kumpuaa kykenemättömyydestä sietää erilaisuutta. Erilaisuus koetaan uhaksi, se edustaa tuntematonta, sen alkuperää on vaikea ymmärtää. Jos sitä ei voi hallita tai assimiloida, muuttaa itsesi näköiseksi, sen rauhaan jättäminen koetaan uhaksi.

Toinen reaktio, jonka ymmärtäminen on ollut minulle vaikeata, on halu. Samalla kun erilaisuus synnyttää aggressiota, se myös kiehtoo. Tähän perustuu tarve luoda stereotypioita esimerkiksi mustien kyvystä olla lähempänä luontoa ja käyttää ruumistaan ilmaisuun. Tässä piilee paljon halua ja kateutta, pelon kohde koetaan kiehtovaksi. Olen nyt sitä mieltä, että rasismi on paljon monisyisempi ilmiö kuin alunperin ajattelin.

Vasemmistolle tämä kaikki merkitsee sitä, että marginaalisuudesta on tullut tärkeä vaikutin muutokselle. Ennen vanhaan meillä oli tapana ajatella, että väestön enemmistö, työväenluokka, oli syrjinnän kohteena. Mutta 60-, 70- ja 80-luvuilla marginaaliset, syrjityt ryhmät panivat alulle muutoksia, asettivat monia asioita kyseenalaisiksi. Luulenpa, että jotakin outoa on tekeillä Euroopan yhdentymisen kourissa. Eurosentrisiä malleja, olettamuksia ja filosofioita epäillään. Tämä epäily ei kumpua niinkään hyvin järjestäytyneistä liikkeistä kuin periferiasta, josta on tulossa poliittinen voima.”

Väittely “oikeasta” Labour-politiikasta jatkuu

Blairin vuosien Labour-ideologit ovat vakuuttuneita siitä, että poikkeaminen kultaisesta keskitiestä ja ajautuminen vasemmistolaiiin aatteisiin johtaa väistämättä vaalikatastrofiin. Brittien sanotaan kavahtavan kaikkea radikalismia. Tähän on huomautettu, että Labour menestyi joulukuun vaaleissa hyvin nuorempien ikäluokkien keskuudessa. Työväenpuolue sai taakseen kolme kertaa enemmän alle 35-vuotiaita kuin konservatiivit. Näin Labourin tulevaisuus ssattaisi näyttää valoiselta.

Mutta poliittinen väittely jatkuu Labourin sisällä. Tuossa kolmen vuosikymmenen takaisessa haastattelussa Hall sanoi uakovansa, että vasemmisto oli historiallisessa käännekohdassa. Sen sosiaalisen koostumuksen oli hänen mielestään oltava monimuotoisempi kuin koskaan aiemmin.

Hall puhui näin: “Sitä se on kai aina ollut, mutta olemme luulotelleet itsellemme, että se on ollut homogeeninen. Olemme uskotelleet, että työväenluokka on helposti tarjolla historian subjektiksi. En usko, että tämä oli koskaan totta. Mistä olen aivan varma, on se, että kehittyneet yhteiskunnat ovat rakenteeltaan niin monimutkaisia, niin eriytyneitä, ettei kenenkään toimintaa tai identiteettiä ole johdettavissa yhdestä periaatteesta tai ristiriidasta. Sukupuolemme asettaa meidät heti toisenlaiseen tilaan kuin luokkamme. Muut yksityiset intressimme määräävät suhteitamme kaikkiin muihin. Eri asioissa meillä on erilaisia intressejä. Siksi vasemmistolle olisi olennaista kyetä kokoamaan yhteen ihmisiä, joilla on erilaisen asemansa vuoksi erilaiset intressit. Näen hegemonian hahmottamisen yrityksenä rakentaa erilaisuudet tunnustamalla yhteisiä ohjelmia. Moninaisuudesta on rakennettava yhtenäisyys.”

Wainwright: Labour on liian hidas uudistaja

Hilary Wainwright oli Lontoon vuosinani yksi monista vasemmistolaisista ajattelijoista, joita minulla oli tilaisuus kuunnella. Hän on toiminut vuosia Red Pepper –nimisen lehden ja nettisivun päätoimittajana. Hiljattain hän arvioi viime joulukuun vaalien jälkeisiä tavoitteita. Vaalitappiosta huolimatta Britannian vasemmistolainen maailma on täynnä mielekkäitä ajatuksia tulevaisuuden suunnasta, vaikka Labour on Wainwrightin mielestä aiheuttanut itselleen vahinkoa liian hitaalla uudistumisella eikä liiallisella radikalismilla, mitä blairiläiset poliitikot jankuttavat.

Wainwrightin mielestä Britannia tarvitsee kiireellisiä tomia talouden ja koko yhteiskunnan uudistamiseksi. Alkuun on toki päästy.

Näin Wainwright: “Vuoden 2017 manifestissa luvattiin mm. perustuslaillista konventiota hahmottamaan sellaisia säännöksiä ja instituutioita, joita tarvitaan viemään loppuun Britannian keskeneräisen demokraattinen vallankumous. Varjohallituksen valtiovarainministeri John McDonnell avasi väittelyn valtion muodonmuutoksesta ehdotuksellaan: ‘Uudenlainen julkinen omistuspohja perustuisi tosiasialle, että kukaan ei tiedä paremmin mten johtaa teollisuuslaitoksia kuin ne ihmiset, jotka viettävät elämänsä niissä.’”

Wainwrightin mielestä Labour on oikealla tiellä luopuessaan olettamuksesta, että brittivaltiota – monarkia, merentakaiset alueet, maailmanvallan perintö, Cityn vaikutusvalta jne. – voitaisiin käyttää Labourin manifestin toteuttamiseen.

Wainwright jatkaa: “Yksi syy siihen, että sekasikiövaltio – perustuslaillinen valtio risteytettynä parlamentaariseen demoratiaan – on onnistunut säilymään, on siinä, että Labour-puolue on kritiikittömästi uskonut sen kelpaavan Labour-hallituksen instrumentiksi. Se on hyväksynyt ajatuksen, että auktoriteetin etsiminen muualta heikentäisi valtion vaikutusvaltaa ja pitkäaikaista perinnettä, jossa Britanniaa johdetaan ylhäätä päin.”

Nyt on Wainwrightin mielestä tultu tien päähän. Labour ei enää voi perustaa toimintaansa imperiaaliseen ja äärimmäisen paternalistiseen valtioon. Tässä systeemissä julkiseen omistukseen ei ole liitetty demokraattista osallistumista, rahamaailman mahtia ei ole asetettu kyseenalaiseksi, merentakaiset omistukset on jätetty silleen, epätasa-arvoiset kauppasopimukset katoavat monarkian sallimaan salailuun.

Wainwright lainaa tunnettua journalistia Neal Aschersonia: “Demokraattista sosialismia ei voida rakentaa käyttämällä ikivanhan brittivaltion instituutioita…”

Käytännön tavoitteita riittää. Wainwright luettelee useita: Äänestysikää laskettaisiin, paikallishallintoa palautettaisiin ja lujitettaisiin, kunnallista asuntotuotantoa lisättäisiin. Ihmisille annettaisiin mahdollisuus käyttää kykyjään (voitaisiin esimerkiksi julistaa laittomiksi keikkatalouden käytäntöjä, jotka ajavat työntekijöitä itsemurhaan). Otettaisiin käytäntöön suhteellinen vaalijärjestelmä, jotta äänestäjillä olisi todellinen valinnan mahdollisuus ja heidän äänellään olisi merkitystä.

Edelleen: Pääministerit olisivat vastuussa allekirjoittamistaan sopimuksista (myös EU:n ja USA:n kanssa tehdyistä sopimuksista), julistamistaan sodista ja niihin lobbaavista yrityksistä. Lontoon rahakeskus, City, lakkautettaisiin ja näin katkaistaisiin suuren rahan ote pääministeristä ja koko hallituksesta. Luovuttaisiin Britannian merentakaisista alueista – Cayman-saarista Kanaalisaariin – ja näin lakkautettaisiin finanssirikollisten ja veronkiertäjien turvapaikat.

Näiden ja monien muiden muutosten – siis demokraattisen perustuslain luomisen – leimaaminen mukavasti elävien ihmisten huviksi osoittaa halveksuntaa toisinajattelua kohtaan ja on syvästi demokratian vastaista. Näin eliitti suojelee valtaansa.

Lue myös:

Sarjan muut osat

 

Lähteet :

Stuart Hall TL:n haastattelussa: Kulttuurien yhteentörmäykset nostattavat rasistisia ja etnisiä puolustusmekanismeja, Ydin 1992.

Stuart Hall: Mitä on tekeillä? Esseitä vallasta, uusliberalismista ja monikulttuurisuudesta. Vastapaino 2019.

Kenan Malik: Social consrvatism and the working class, Pandaemonium, 23.12.2019

Hilary Wainwright : Democracy in Focus: A post-austerity state. Red Pepper 8.1.2020.

 

[home] [archive] [focus