7.11.2019 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Lontoon vuosien tärkeitä kokemuksia olivat jutuntekomatkat Irlantiin. Yhteys Irlantiin tiivistyi, kun aloin vuonna 1985 elää yhdessä Christine Fitzwaterin kanssa. Hänen äitinsä oli tullut Lontooseen hieman ennen toisen maailmansodan alkua je mennyt naimisiin enlantilaisen miehen kanssa. Vaikka Christine syntyi ja kasvoi Englannissa, hänen sukujuurensa olivat tiiviisti Irlannissa, minne teimme runsaasti sukulaisvierailuja. Suku asui enimmäkseen Mayon maakunnassa Länsi-Irlannissa, mutta Dublinista tuli meille toistuva kaupunkikokemus.
Valokuvauskurssin käyneenä Christine työskenteli myös silloin tällöin valokuvaajana, vaikka varsinaiselta ammatiltaan oli sosiaalityöntekijä. Hänen virkavapaa-aikoina työskentelimme yhdessä Irlannissa, Pohjois-Irlannissa ja Englannissa. Kerran kiersimme Eurooppaa: Saksan jälkeen Prahassa, Budapestissä ja Wienissä. Noissa kaupungeissa teimme kuvareportaaseja Finnairin Blue Wings –lehdelle.
Irlannin hidas rauhanprosessi
Nyt Irlanti on taas uutisissa Britannian Brexit-hullutuksen vuoksi. Epäselvyydet Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin rajamuodollisuuksista ovat synnyttäneet pelkoa uusien väkivaltaisuuksien puhkeamisesta. Nämä pelot palauttavat mieleen niin monet taannoiset kokemukset Irlannissa ja Pohjois-Irlanissa.
Pohjois-Irlannin väkivaltaisuudet loppuivat huhtikuussa 1998 solmittuun ns. Pitkän perjantain sopimukseen. Pian sen jälkeen vierailimme Christinen kanssa Pohjois-Irlannin Sosialidemokraattisen työväenpuolueen johtajan John Humen kotona Derryssä. Hänen roolinsa Pohjois-Irlannin rauhanprosessissa oli mielenkiintoinen, vaikka se ei herättänyt mediassa yhtä suurta kiinnostusta kuin väkivaltaa kannattaneet tahot.
Hume ei ujostellut sanoa, että rauhanprosessi oli hänen puolueensa alullepanema. Prosessin katsottiin alkaneen jo vuonna 1988, jolloin Hume alkoi johdonmukaisesti julistaa tasavaltalaisliikkeelle, että IRA:n väkivalta vain pahensi Pohjois-Irlannin katolisten asemaa. Sinn Féin –puolueen johtaja Gerry Adams vaati saada tietää, mitä Hume ehdottaisi tilalle. Väkivaltaisuudet jatkuivat, mutta vähitellen Humen ja Adamsin välille kehittyi vuoropuhelu.
Hume selosti rauhanomaisen ratkaisun taustoja: "Kun aloitin vuoropuhelun Gerry Adamsin kanssa, kaikki solvasivat minua. Pidin kuitenkin pintani. Sanoin, että jos vuoropuhelulla voin säästää yhdenkin ihmishengen, sen jatkaminen on velvollisuuteni. Edes 20 000 brittisotilasta ei kyennyt pysäyttämään väkivaltaisuuksia, mutta uskoin, että vuoropuhelu siihen kykenisi. Niin loimme rauhanomaisen ilmapiirin, jonka vallitessa hallitukset ja puolueet alkoivat neuvotella. Ihmiset ovat seuranneet tarkkaan tätä prosessia ja uskon tämän heijastuvan kansanäänestyksessä."
Näin sitten kävikin. Humea kuunnellessani mieleeni muistui, miten Hume kerran aiemmin keskustellessamme totesi, että joka kerran on ampunut ihmisen kuoliaaksi, joutuu koko loppuelämänsä perustelemaan tekoaan. Humen vastenmielisyys väkivaltaisuutta kohtaan leimasi hänen julkisia puheenvuorojaankin. Kuumenneissa televisiokeskusteluissa hän oli joutunut lukemattomia kertoja tuskastuneen oloisena kysymään aggressiivisilta väittelijöiltä, mitä vaihtoehtoja nämä kuvittelevat näkevänsä rauhanomaisille neuvotteluille. Hume totesi usein, että ero isänmaan puolesta kuolemisen ja tappamisen välillä on hiuksenhieno. Hän halusi jättää tällaisen isänmaallisuuden historiaan.
Väkivaltaisuuteen ajautunut yhteiskunta tarvitsi Humen mukaan tukea toipumiselleen aivan kuten jalkansa katkaissut ihminen tarvitsee kipsiä tervehdyttämisprosessin helpottamiseksi. Humelle Belfastissa solmittu Pohjois-Irlannin rauhansopimus oli kehys, johon olojen normalisoitumisprosessi voi nojata. Mutta rauhansopimuskaan ei ollut ihmelääke, joka parantaisi hetkessä sairastuneen yhteiskunnan.
Hume totesi Pohjois-Irlannin vaikeuksien johtuneen paljolti protestanttisen enemmistön epävarmuuden tunteista. Maakuntaa hallittiin yksipuoluevaltiona 50 vuoden ajan. Tuloksena oli ajattelun jähmettyminen niin protestanttisen enemmistön kuin katolisen vähemmistön keskuudessa.
"Molempien mielenlaatujen on muututtava. Brittihallintoa kannattavilla unionisteilla on eräänlainen Etelä-Afrikan valkoiseen vähemmistöön rinnastettava mielenlaatu. Koska he ovat vähemmistö Irlannin saarella (millä enemmistö on katolinen), he kokivat Irlannin jakamisen jälkeen ainoaksi keinokseen kaiken vallan säilyttämisen omissa käsissään.
"Tämä johti laajalle levinneeseen katolisten syrjintään. Vastaavasti nationalistisella puolella ihmiset ovat tuijottaneet maantieteelliseen alueeseen. He ajattelevat, että ´Irlanti on meidän maamme, eivätkä unionistit saa estää meitä yhdistämästä sitä´. Minun haasteeni tähän on, että Irlanti koostuu ihmisistä eikä maantieteellisestä alueesta. Ihmiset ovat jakaantuneet, ei alue. Vain sopimuksella tämä hajaannus voidaan poistaa." (John Hume kuoli 3.8.2020)
Olimme Christinen kanssa jo aiemmila Pohjois-Irlannin vierailuilla panneet merkille ihmisten väsymyksen väkivaltaisuuksiin. Vihanpidosta oli toki vielä paljon näyttöä. Seurasimme eräänä päivänä kesällä 1990 mielenosoitusta Belfastin Europa-hotellin ulkopuolella. Pohjois-Irlannin brittiläisyyttä kannattavia unionisteja oli kerääntynyt paikalle tuomaan julki vihaansa kaupungissa vieraillutta Irlannin tasavallan silloista pääministeriä Charles Haugheya kohtaan. Haughey oli näiden kiihkoprotestanttien silmissä rinnastettavissa paholaiseen. Katolinen tasavalta rajan eteläpuolella oli heidän silmissään vihollismaa. Mielenosoitusta johti Pohjois-Irlannin protestanttien jyrkkäkäytöksinen pastori Ian Paisley.
Yht'äkkiä vihasta vapiseva nainen tarttuu Christinea takin kaulukseen ja tiuskaisee ärtyneen kysymyksen: "Oletko Paisleyn puolella vai häntä vastaan?" Kun Christine mainitsee ottavansa valokuvia Suomen medialle, nainen hämmentyy ja vetäytyy sivuun.
Myöhemmin saman päivän iltana istumme belfastilaisessa ravintolassa pohtimassa tilannetta paikallisen pariskunnan kanssa. John ja Mary olivat Omaghista kotoisin olevia katolisia, mutta olivat asuneet jo vuosia Belfastissa.
John sanoi, että hänellä oli lukemattomia protestanttisia työtovereita ja tuttavia. Hän totesi, ettei kukaan heistä käyttäytyisi näkemiemme mielenosoittajien tavoin. Paisley ja muut ääriprotestanttiset johtajat eivät hänen mielestään enää edustaneet protestanttien enemmistöä. Paisleyn koolle kutsumat mielenosoitukset olivat usein jo kärsineet väen vähyydestä.
Maryn ja Johnin puhe henki katkeruutta Englantia kohtaan. Heidän mielestään englantilaiset olivat kauan rohkaisseet protestanttien peräänantamattomuutta. Vaikka katolisen vähemmistön asemassa oli tapahtunut jonkinlaista parannusta, syrjintä esimerkiksi työelämässä oli virallisten selvitystenkin mukaan edelleen tosiasia.
Mary oli aiemmin asunut muutamia vuosia Englannissa. Hänen kokemuksensa olivat olleet äärimmäisen kielteisiä. Hän sanoi irlantilaisia kohtaan tunnettujen ennakkoluulojen olleen yleisiä. Ironista oli se, että englantilaiset eivät nähneet oikeastaan mitään eroa katolista uskoa tunnustavien irlantilaisten kansallismielisten ja brittiläismielisten protestanttien välillä. Mary sanoi, että ennakkoluulot olivat samat.
Pohjois-Irlannin väkivaltaisuuksien lakattua Pitkän perjantain sopimuksen jälkeen ilmapiiri Englannissa muutttui. Huomasimme Lontoossakin, miten asennoituminen Irlantiin ja irlantilaisiin muuttui myönteisemmäksi. Irlantilaisesta Pyhän Patrickin juhlapäivästä tuli osa englantilaistakin juhlintaa. Brexit-jupakan aikana oli kuitenkin havaittavissa, että englantilaisen polittisen eliitin keskuudessa ylenkatse Irlantia kohtaan eli edelleen omaa elämäänsä.
Irlanti, runouden maa
Mutta palatkaamme ajassa taaksepäin. Vaikuttava kokemus Dublinissa vuonna 1985 oli tutustuminen Brendan Kennellyyn. Tapasin hänet ensin Dublinin kuuluisassa korkeakoulussa Trinity Collegessa, missä hän toimi modernin kirjallisuuden professorina. (Hän siirtyi eläkkeelle vuonna 2005.) Kennelly oli paljon maailmaa nähnyt intellektuelli, runoilija ja romaanikirjailija, jonka olemuksesta huokui vahva irlantilainen identiteetti. Hän selosti minulle alkajaiseksi, miten nykyajan Irlannin synty perustui runoudelle, runoilijoiden haaveille. Puhuimme pitkään irlantilaisuuden olemuksesta.
Kennelly ja monet muut tapaamani dublinilaiset korostivat, että Irlanti oli tuolloin syvän muutoksen tilassa. Mont pelkäsivät, että Irlannin omaleimaisuus legendojen ja tarinankertojien maana joskus häviää. Kennelly sanoi Irlannin runouden olevan hienoimpia maailmassa. Mutta ilman myyttien rikastamaa ilmapiiriä, yksipuolisesti materiaalisia arvoja korostavassa ympäristössä runoilijankin mielikuvitus tyrehtyy.
En ole tätä kirjoittaessani käynyt Dublinissa muutamaan vuoteen, mutta kaupungin musiikkipubit olivat tuohon aikaan kokemuksia sinänsä. Tunnelma oli aina välitön, ystävällinen. Muukalaiset toivotettiin tervetulleeksi. Muusikoille irlantilainen kansanperinne oli ehtymätön lähde, josta ammentaa aineksia uusiinkin sävellyksiin ja runolauluihin.
Dublinin pubit olivat vierailujeni aikoihin eläviä paikkoja, joissa saattoi solmia mielenkiintoisia tuttavuuksia. Kennellyn kanssa istuessamme tutustuin moniin toimittajiin, kirjailijoihin, runoilijoihin ja kirjankustantajiin. Jutellessani eräänä päivänä O'Neillin pubissa esikoisromaaniaan kirjoittaneen amerikkalaisen nuoren miehen kanssa tulin sanoneeksi, että seurastamme juuri lähtenyt mies oli Brendan Kennelly. Amerikkalaiselle ystävälleni tuli kiire juosta Kennellyn perään. Kennelly oli niitä ihmisiä, joita häntä oli neuvottu tapaamaan Dublinissa.
Irlannin historiaa ja muutosten tuloa
Irlannin historia oli läsnä kaikkialla: lauluissa, runoissa, päivänpolitiikassa, lehtien pääkirjoituksissa. Vuoden 1916 pääsiäiskapina englantilaisia vastaan, modernin Irlannin synty vuonna 1921, Irlannin jakamisen laukaisema sisällissota, joka päättyi vuonna 1923. Vuonna 1925 Irlannin vapaan valtion ja Pohjois-Irlannin välinen raja vakinaistettiin. Irlannin vapaaseen valtioon liittyi 26 Irlannin 32 kreivikunnasta, muut kuusi muodostivat Pohjois-Irlannin, joka jäi Englannin valtioyhteyteen. Jaon pohja oli luotu jo vuosisatoja aikaisemmin, kun Englannin hallitsijat siirsivät alueelle Skotlannista protestanttista väestöä.
Irlantilaisille nationalisteille toteutumatta jäänyt haave yhtyneestä Irlannista on kuin sielunvamma. Irlannin jako on kiihkeimmille nationalisteille kuin petos vuosisatojen kapinaprinnettä kohtaan. Kapina ja vallankumous ovat Irlannissa sanoja, jotka tunkeutuvat kaikkialle maan kulttuuriin.
Tavatessani taas professori Kennellyn hänen työhuoneessaan hän lukee ensin kirjoittamansa runon kolmesta pääsiäiskapinan johtajasta, jotka kaikki olivat runoilijoita: Patrick Pearce, Joseph Blunkett ja Thomas McDonagh. Heidät kaikki teloitettiin kapinan kukistuttua.
Keskustellessame Irlannin ilmapiiristä tuolloin 1980-luvulla Kennelly sanoi, että meneillään olleet muutokset olivat syviä. Irlanti oli tullut ikäänkuin keskelle Eurooppaa. Maa oli alkanut menettää eristynyttä luonnettaan. Muutoksen myötä Irlannista oli tullut materialistisempi. Kennelly sanoi, ettei hän halua romantisoida maan menneisyyttä, mutta Irlanti oli aiemmin ikäänkuin kadoksissa. Eurooppalaiset tuskin tiesivät sen olemassaolosta. Nyt Irlanti oli jo osa Eurooppaa. Irlannin korkeatasoien runouskin oli jo osa eurooppalaista perinnettä. Se oli menettämässä omaleimaisuuttaan, mikä selvästi oli Kennellyn mielestä suuri vahinko.
Irlannin henkinen ahdistus lientyy
Keskustelin tuolloin irlantilaisuuden olemuksesta myös toisen dublinilaisen yliopistoihmisen, University Collegen historioitsijan, tohtori Mary Dalyn kanssa. (Hänet nimitettiin sittemmin, vuonna 2006, Irlannin modernin historian professoriksi.)
Englannin vastaisen nationalismin ja katolisen uskon ote irlantilaisesta identiteetistä oli Dalyn mielestä aiheuttanut sen, että kaikkea ajateltiin yhden perinteen kannalta. Kaiken oli tyydytettävä yhtä ajattelusuuntausta. Yhteiskuntaa ei kyetty näkemään monimuotoisempana, mikä merkitsisi myös suvaitsevampaa yhteiskuntaa.
Kerron Dalylle, että monet tapaamani dublinilaiset kannattivat kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Daly sanoi, että Irlanti oli kokemassa syviä muutoksia. Nuoremmat, enemmän koulutusta saaneet ihmiset etenkin kaupungeissa olivat jo asenteiltaan paljon maallistuneempia kuin vanhemmat ikäluokat. Ristiriita näkyi monissa moraalisissa ja sosiaalisissa kysymyksissä. Monet katolista Irlantia ravistelleet riidanaiheet liittyivät naisia läheisesti koskettaneisiin kysymyksiin, kuten aborttiin, ehkäisyvälineiden saantiin ja avioeroon. Kapinallisuutta ja vallankumouksellisuutta korostavan yhteiskunnan rinnalla esiintyi mitä syvintä konservatiivisuutta. Tämä vanhoillisuus oli nähtävissä myös poliittisesti radikaalien liikkeiden heikkoutena. Irlannin tasavallan kaksi johtavaa poliittista puoluetta, Fianna Fail ja Fine Gael juontavat molemmat juurensa talonpoikaiston ja keskiluokan nationalismista.
Tutustuin myös dublinilaiseen työläiskirjailijaan Mannix Flynniin. (Hän astui myöhemmin politiikkaan riippumattomana aktivistina ja toimi myös Dublinin kaupunginvaltuustossa.) Tuona vuonna, 1985, vielä alle 30-vuotiaana, Flynn näki hänkin Irlannin identeettiongelmat. Maan talous oli vaikeuksissa ja osa kansalaisista etsi edelleen juuriaan kelttiläisestä menneisyydestä. Osa ihmisistä taas pyrki osaksi eurooppalaista yhteisöä. Tässä ristiriitaisessa tilanteessa monet kääntyivät alkoholin ja huumeiden liikakäyttöön. Rikollisuus lisääntyi.
Moderniin elämään astuminen oli monille vaikeata. Katolisella kirkolla oli Flynnin mukaan edelleen luja ote. Sukupuolielämä aiheutti paljon omantunnon tuskia. Vain taiteilijat pystyivät näyttämään ihmisille heidän todellisen tilansa. Flynn pelkäsi Irlannin olevan ajautumassa jonkinlaiseen kaoottiseen tilaan. Poliittiset puolueet eivät hänen mielestään kyenneet luomaan ohjelmia, jotka olisivat olleet vastauksia Irlannin ongelmiin.
Irlantiaisia nuoria
Eräänä päivänä istuin pubissa useiden Trinity Collegen opiskelijoiden kanssa. Keskustelu sivusi mm. nuorten suhdetta katoliseen uskoon. Kuten useimmat tapaamani irlantilaiset nuoret keskustelukumppanieni enemmistö sanoi uskovansa Jumalaan. Joukkoon osui vain yksi ateisti. Käsitykset kirkosta kuitenkin vaihtelivat. Joku sanoi kirkon henkivän paljon tekopyhyytttä, yksi opiskelijoista uskoi katolisen kirkon ajan mittaan sopeutuvan uuteen aikaan ja uusiin tapoihin, olipa kyse sitten avioerosta tai ehkäisystä. Monet uskoivat jonkinlaisen maltillisemman kristillisen kirkon tuloon silloisen katolisen oikeaoppisuuden tilalle. Uudet ajat toisivat enemmän yksilöllistä liikkumavapautta moraalikysymyksissä. Toiset kuitenkin vastustivat ajatusta yhteisten moraalisääntöjen katoamisesta.
Eräs teologian opiskelija sanoi, että toisin kuin kirkon arvostelijat antavat ymmärtää papiston keskuudessa oli humanisteja, jotka ymmärtävät ihmisten jokapäiväisiä ongelmia ja kykenivät mielekkääseen kanssakäymiseen tavallisten ihmisten kanssa. Mutta virallinen kirkko hierarkioineen oli hänenkin mielestään vieras Kristuksen alkuperäiselle ajattelulle.
Mitä irlantilaisen identiteetin muihin puoliin tulee, nuori sukupolvi näytti olevan etääntymässä vanhempiensa tärkeinä pitämistä arvoista. Irlannin yhdistyminen ei nuorista vaikuttanut tärkeältä. Irlannin kieleen, jota kouluissa edelleen opetetaan, keskustelukumppanini suhtautuivat epävarmasti. Toisaalta kieltä ei pidetty tärkeänä, toisaalta se myönnettiin miellyttäväksi kansallisen omaleimaisuuden välineeksi.
Emme ole käyneet Irlannissa muutamaan vuoteen. Mutta viimeisillä Dublinin käynneillä aistimme ilmapiirin muutosta. Vuonna 1985 kuulemani huolen aiheet olivat alkaneet osoittautua aiheellisiksi. Nyt tuoreet raportit kuvaavat levottomuutta herättävää antautumista kaupallisille valinnoille. Dublinin kulttuurielämä on jäämässä kaupungin perinteistä vähät välittävien turistilaumojen armoille. Uusia hotelleja avataan hätkähdyttävää vauhtia. Musiikkipubeja ja muita kulttuuri-instituutteja suljetaan. Vuokrat ovat nousseet hälyttävää vauhtia.
Tällainen turismikulttuuri näyttää yleistyvän melkein kaikkialla maailmassa. Nykyisessä kotikaupungissamme Málagassa huomattava osa turisteista liikkuu suurehkoissa ryhmissä. Risteilyaluksista purkautuu väkeä, jolle tuntuu olevan jotakuinkin yhdentekevää, missä ollaan. Olemme lukeneet, että esimerkiksi Helsingissä alusten matkaajat eivät ole aina selvillä, missä maassa he ovat. Dublinin kaltaisessa vanhassa kulttuurikaupungissa tämänsuuntainen kehitys koetaan epäilemättä kipeänä.
Lähteitä:
Dublinissa vuonna 1985 kokemiani tapaamisia selostin Ylen radiouutisten Maailmanpolitiikan arkipäivää –ohjelmassa saman vuoden huhtikuussa.
Muita lähteitä:
Suomen Kuvalehti , 1998 |
|
Pohjois-Irlannin kysymystä ratkotaan pohjoismaisella mallilla |
Suomen Kuvalehti , 1998 |
Kotimaa, heinäkuu 1990 |
|
BBC Finnish Section, 24.4.1990 |
|
Lakkoja ja IRAn väkivaltaa Toivo Ryhänen, Tapani Lausti, Eva Polttila |
YLEn Elävä arkisto, 1984, 1985 |
Lue myös: