10.10.2019 **** Etusivulle

Journalistisia muistoja vuosikymmenten varrelta, Osa 2

Tapani Lausti

Olin jo pariin otteeseen tuurannut Erkki Toivasta Lontoossa, kun sain vuonna 1983 paikan vakituisena kirjeenvahtajana. Olin tätä ennen harkinnut hakeutumista Moskovan kirjeenvaihtajaksi, Tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei paikkaa minulle myönnettäisi, joten Lontoo alkoi pyöriä mielessäni.

Lontoon vuodet (1983-2000)

Näin jälkeenpäin ajatellen Lontoon vuodet olivatkin minulle niin antoisia, että noita kokemuksia en ole koskaan katunut. 1980- ja 1990 luvut olivat Britanniassa poliittisesti ja journalistisesti mielenkiintoista aikaa. Tutustuin moniin mielenkiintoisiin ajattelijoihin. Tästä oli sittemmin hyötyä, kun työskentelin 90-luvun loppuvuodet Suomen Lontoon instituutin julkaisujen toimittajana. (Ylen kirjeenvaihtajana olin vuodet 1983-86, sittemmin freelancerina.)

Nuo vuosikymmenet olivat siis aatteellisesti mielenkiintoista aikaa, mikä teki osasta mediaakin eläviä monenlaisen ajattelun foorumeja. Valtamedia on sittemmin taantunut ajasta, jolloin mielipidekirjo lehtien sivuilla ja radio- ja televisiokanavilla oli sallivampi. Nykyään on vaikea löytää viittauksia menneisyyden radikaaleihin yhteiskunnallisiin visioihin. Tämä ei tarkoita, että meidän olisi palattava menneisyyteen. Historiasta löytyy kuitenkin esimerkkejä yhteiskunnallisista prosesseista, joiden unohtaminen kätkee näkyvistä mahdollisuksia, jotka voisivat hyvinkin olla tienviittoja tulevaisuuteen.

Tämä vie ajatukset hyvän journalismin käsitteeseen. Yksi mielenkiintoisia lontoolaistuttaviani oli yhteiskunnallinen ajattelija Kenan Malik, joka vastikään pohti journalismin olemusta The Observer –lehden kolumnissaan: “Ajattelemme usein, että “objektiivinen” tai “puolueeton” journalismi tarkoittaa sitä, että esitetään tosiasioita ja vältetään arvoarvostelmia. Mutta kuten lontoolaisen City-yliopiston journalismin professori George Brock huomauttaa, hyvä journalismi on tätä monimutkaisempaa. Journalismi “on systemaattista yritystä löytää totuutta, jolla on yhteiskunnallista merkitystä”. Tosiasioita on kuitenkin yleensä vaikea “erottaa taustoista tai arvoista”. Näin ollen hyvä journalismi ei ole vain tosiasioiden esittämistä vaan myös sen arvioimista, mitkä tosiasiat ovat relevantteja ja miten niitä tulkitaan”.

Malik sanoo meidän tarvitsevan journalisteja, joiden kirjoittelu on tosiasiapohjaista ja jotka eivät vääristele tosiasioita poliittisista syistä. Mutta tosiasioihin nojautuminen ja puolueettomuus eivät tarkoita kirjoittajan poliittisista ja moraalisista vaistoista luopumista.

Lontoon vuoteni osuivat kahden ristiriitoja herättäneen poliitikon pääministerikauteen: Margaet Thatcher (1979-1990) ja Tony Blair (1997-2007). Heidän politiikkansa ja persoonansa eivät jättäneet ketään kylmäksi. Heidän poliittiset asenteensa pakottivat tavalliset ihmiset ja poliittiset kommentaattorit paneutuaan omankin ajatusmaailman pohtimiseen. Thatcher ja Blair pitivät molemmat tiukasti kiinni vakaumuksistaan silloinkin, kun ne synnyttivät syviä erimielisyyksiä kansalaisten keskuudessa.

Margaret Thatcher

Työssäni tutustuin Thatcherin erinomaisena pidetyn elämäkerran kirjoittajaan Hugo Youngiin. Young kuvaa Thatcheria populistiksi, joka ymmärsi ihmisiä vain rajallisesti. Kansalaiset taas eivät mielipidetutkimuksista päätellen uskoneet pääministerin ymmärtävän, miten tavalliset ihmiset elävät.

Thatcher oli Youngin mukaan älykäs ja äärimmäisen lujatahtoinen nainen, mutta hänen politiikkaansa suodattui hänen oman ilottoman henkilöhistoriansa kapeutta. Näin Young kartoitti Thatcherin inhimillistä rajoittuneisuutta. Mutta samalla hän tarkasteli niitä ominaisuuksia, jotka saivat niin monet britit — ja muiden maiden johtavat politiikot — vähitellen ihailemaan hänen peräänantamattomuuttaan. Hänen energiansa oli ehtymätön. Britanniassa oli tuskin ongelmaa, jonka pohtimiseen hän ei antanut henkilökohtaista panostaan. Samalla hän oli — kuten Young kirjoittaa — "määräillyt Eurooppaa, neuvonut Ronald Reagania, pannut neuvostoliittolaiset järjestykseen, ohjannut Kansainyhteisöä".

Thatcherin lausunnot paljastavat perin itseriittoisen ihmisen. Tässä yksi: “Syvällä vaistoissaan ihmiset tietävät minun olevan puheissani ja teoissani oikeassa." Ja näin: "Olen politiikassa hyvän ja pahan välisen konfliktin vuoksi. Uskon, että hyvä lopulta voittaa."

Nämä Britannian pääministerin Margaret Thatcherin lausunnot kuvaavat oivallisesti sitä miltei messiaanista kiihkoa, joka leimasi "Rautarouvan" uskoa omaan historialliseen tehtäväänsä. Kymmenen vuotta kestänyt valtakausi vain vahvisti hänen vakaumustaan, että hän johti maataan sen väestön syvimpien toivomusten mukaisesti. Hän oli entistäkin vakuuttuneempi siitä, ettei hänen saarnaamilleen markkinatalousopeille ollut realistista vaihtoehtoa.

Ja kuitenkin mielipidetiedustelut osoittivat, että britit eivät rakastaneet pääministeriään. Vuoden 1987 vaaleissa vain 32 prosenttia koko äänestäjäkunnasta antoi äänensä konservatiiveille.

Thatcheriläinen hegemonia

Kulttuurihistoriallista taustaa thatcheriläisyydelle hahmotti professori Stuat Hall (1932-2014). Hall oli jamaikalaissyntyinen yhteiskuntatieteilijä, joka kirjoituksillaan pyrki elvyttämään vasemmistolaista ajattelua Thatcherin vuosien Englannissa. Haastattelin häntä Lontoossa vuonna 1992. Palaan tuohon haastatteluun myöhemmin. Tässä selostan BBC:n suomenkieliselle osastolle tekemääni kirja-arviota. Kirja on vuonna 1988 ilmestynyt The Hard Road to Renewal: Thatcherism and the Crisis of the Left. (Uudistumisen vaikea tie: "Thatcherismi ja vasemmiston kriisi".)

Hall katsoi, että Britannian vasemmistolla oli vaikeuksia vaihtoehtoisen tulevaisuuden hahmottamisessa, koska se ei pyrkinyt kasvattamaan kansalaisten kykyä osallistua elämäänsä koskevaan päätöksentekoon. Thatcherismi tarjosi briteille näkemyksen tulevaisuudesta historiallisella hetkellä, jolloin vasemmisto oli tällaisen näkemyksen kadottanut. Tässä piili thatcheriläisen uusoikeistolaisuuden voima.

Thatcherin poliittinen nousu syvensi entisestään Britannian vasemmiston aatteellista sekasortoa. Vaikeudet olivat alkaneet syventyä 1970-luvulla, kun sodanjälkeinen teollinen kulttuuri, johon Labourin ajattelu oli ankkuroitunut, alkoi hitaasti kadota puolueen kykenemättä suhteuttamaan tätä muutosta poliittiseen ajatteluunsa. Teollisuuden ammattirakenteen syvät muutokset heikensivät työväenluokan vanhoja solidaarisuuden siteitä. Labourin teknokraattinen, valtiokeskeinen aatteettomuus jätti tilaa vaihtoehtoiselle ideologialle ohjelmalle.

Thatcherismistä tuli aate, joka osasi puhutella hajoavan työväenkulttuurin synnyttämiä pettymyksen tunteita. Hall antoi paljon painoa tälle thatcherismin aatteelliselle sisällölle. Hän kutsui thatcherismiä autoritaariseksi populismiksi. Hall joutui väittelyyn niiden vasemmistolaisten kanssa, jotka kiistivät thatcherismillä olleen suurta vaikutusta kansan ajatteluun. Hall ei kiistänyt sitä, että Englannin vaalijärjestelmä antoi Thatcherille kohtuuttoman vahvan aseman; saivathan konservatiivit äänistä vain noin 40 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan Hallin mielestä estänyt thatcherismiä kohoamasta yhteiskunnallista hegemoniaa tavoittelevaksi poliittiseksi ohjelmaksi.

Tällä italialaiselta vallankumoukselliselta Antonio Gramscilta lainaamallaan käsitteellä Hall tarkoitti kykyä ohjata ajan politiikkaa uusiin uomiin. Yhteiskunnallista hegemoniaa tavoitteleva liike yrittää hankkia itselleen riittävää auktoriteettia muokatakseen yhteiskuntaa suosiolliseksi ohjelmalleen. Hallin mukaan thatcherismi merkitsi uuden sisällön antamista ns. terveelle järjelle, tuolle kuuluisalle brittiläiselle common sensille. Thatcher vaikutti siihen tapaan, millä britit kokivat sellaisia käsitteitä kuten "vapaus", "valinta", "kansa", "yleinen hyvä" — ja ennen kaikkea siihen mitä tarkoitetaan englantilaisuudella.

Vasemmiston olisi pitänyt Hallin mielestä oppia thatcherismiltä, että aikamme politiikan on oltava ideologista tai muuten se on vailla vetoavaa sisältöä. Thatcherismi tarjosi briteille näkemyksen tulevaisuudesta historiallisella hetkellä, jolloin vasemmisto oli tällaisen näkemyksen kadottanut. Tässä piili thatcheriläisen uusoikeistolaisuuden voima.

Vasemmisto reagoi ahdinkoonsa joko ajautumalla vanhoihin turvallisiin dogmeihinsa tai etsimällä itselleen elintilaa thatcherismin omasta aatteellisesta piiristä. Hallin mielestä vasemmisto olisi voinut saada itselleen uskottavuutta ainoastaan hahmottamalla vaihtoehtoisen näkemyksen tulevaisuudesta. Hallin mielestä Työväenpuolueen olisi pitänyt kansalaisten byrokraattisen holhoamisen sijaan pyrkiä syventämään poliittista osallistumista. Politiikan tulisi olla kansalaisten kasvavaa kykyä osallistua elämäänsä koskevaan päätöksentekoon.

Nyt, kun Hallin kuolemasta on kulunut vuosia, vasemmisto on alkanut herätä osallistuvan demokratian aatteisiin. Mutta tätä ennen Britannian Työväenpuolue sai käydä läpi Tony Blairin aatteelliset harhailut.

“Uusi Labour”

Blairin astutttua Britannian johtoon hänet koettiin aluksi suuremmassa määrin kansakunnan yhdistäjäksi kuin aatteellisesti jyrkkä “Rautarouva”. Tämä otaksuma ei kuitenkan kestänyt kauan päivän valoa. Pian alkoi olla selvää, että Blairin kuherruskuukausi äänestäjien kanssa oli ohi. Tultuaan valtaan Blair petti käytännöllisesti katsoen kaikki vaalilupauksensa. Äänestäjät olivat luulleet häntä vasemmistolaiseksi ja tyrmistyivät sittemmin ymmärrettyään, että he olivat valinneet pääministeriksi suurta rahaa liehittelevän opportunistin. Tyrmistystä syvensivät ne valheet, joilla Blair vei britit mukaan Irakin miehittämiseen. Kirjailija Doris Lessing sanoi Blairistä: “Hän uskoo taikuuteen. Eli jos sanot jotakin, se on totta.”

Hallitus aloitti lupaamansa sosiaalipoliittiset reforminsa leikkaamalla yksinhuoltajien sosiaaliturvaa. Kulovalkean tavoin levinnyttä suuttumusta eivät lieventäneet lupaukset työpaikkojen ja päivähoitopaikkojen lisäämisestä tulevaisuudessa. Tuhannet jäsenet erosivat työväenpuolueesta. Lukemattomat Labouria äänestäneet kansalaiset toivat julki pettymyksensä. Blair ei ollutkaan kyennyt aistimaan kansan mielialoja.

Selitystä pääministerin sokeuteen voi etsiä Thatcherin ja John Majorin kausilla Britanniaan levinneestä ilmapiiristä. Huomattava osa työläisistäkin kääntyi huono-osaisia vastaan syyttäen näitä elämisestä rankkaa työtä tekevien ihmisten kustannuksella. Blairin tiedetään tutustuneen mielipidetiedusteluihin, joiden mukaan tyypillisiä puoliammattitaidottomien työntekijöiden reaktioita olivat: “Hyvinvointivaltio on reformoitava, koska se rohkaisee ihmisiä elämään mieluummin sosiaaliavustuksilla kuin työnteolla.” Yksinhuoltajaäideillä katsottiin olevan “erityinen velvollisuus tehdä työtä”. “Sosiaaliavun saamisen vastineeksi on tehtävä jotakin.”

Blair ilmeisesti uskoi, että väestön enemmistö suhtautui kriittisesti sosiaaliturvan kustannuksiin. Tarkempi mielipidetiedustelujen opiskeleminen olisi kuitenkin osoittanut, että väestön enemmistö – ennakkoluulojen lietsomisesta huolimatta – uskoi edelleen perinteelliseen hyvinvointivaltioon. Ihmiset haluavat lisää julkisia varoja terveydenhoitoon, koululaitokselle, sosiaaliturvaan ja eläkejärjestelmään. He uskovat myös, että rahat on löydettävissä veroja korottamalla. Blairin ”uusi Labour” lupasi kuitenkin vaalikampanjassaan, että veroja ei koroteta.

Haastattelin vuonna 2000 Anthony Barnettia, joka oli Blairin politiikkaa koskevan väittelyn näkyviä osanottajia. Hän oli Britannian demokratisoimiskeskustelun virittäjä ja perustuslaillista uudistusta ajavan Charter 88 -järjestön perustajia. Hän perusti openDemocracy –nimiset nettisivut. Osallistuin pariin alkuvaiheen toimituskokoukseen.

Barnett sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että Blairia ei tulla muistamaan “uuden hallitusjärjestelmän ensimmäisenä pääministerinä” vaan “vanhan hallintojärjestelmän viimeisenä pääministerinä”.

Barnett korosti, että Blairilla oli vuoden 1997 vaalivoiton jälkeen tilaisuus luoda uusi perustuslaillinen järjestelmä, joka olisi yhdistetty Uuden Labourin ohjelman sisältämiin taloudellisiin uudistuksiin. Nyt syitä kansalaisten pettymyksen tunteisiin on etsittävä silloin herätetyistä uuden ajan odotuksista.

Barnett ja Charter 88 ovat vuosia kampanjoineet kirjoitetun, demokraattisen perustuslain puolesta. Britannian poliittinen järjestelmä tulisi uudenaikaistaa niin, että kansalaiset eivät enää olisi liki mielivaltaisesti hallitsevan eliitin alamaisia vaan normaalit ihmisoikeudet omaavia kansalaisia. Nykyistä järjestelmää Barnett luonnehti vaaleihin nojaavaksi diktatuuriksi. Ei ihme, että kansalaiset eivät uskoneet hallituksen kuuntelevan heitä.

Barnett myönsi, että hallitus oli pannut toimeen merkittäviä ja potentiaalisesti järisyttäviä osauudistuksia. Näkyvin niistä oli yhtenäisen parlamentaarisen valtion hajottaminen Skotlannin ja Walesin edustuselinten perustamisella. Blair vei myös Britanniaa lähemmäksi Euroopan unionia, mutta tavalla jota kansa ei vielä tuntunut hyväksyvän.

Blairin hallitus oli kyllä Barnettin mielestä monella tavalla pätevä ja aikaansaava. Pääministeri oli ollut täysin selvillä uuden ajattelun tarpeesta. Mutta tässäkin oli levottomuutta herättäviä piirteitä. Uuden Labourin ajattelulla on taipumus ohittaa demokraattinen prosessi. Labour-puolue ei ollut enää politiikanteon ja ideoinnin koneisto. Barnett myönsi, että aiemminkin puoluekeskustelut olivat usein enemmän symbolisia kuin todellisia, mutta nyt puolueen merkitys oli kutistunut minimaaliseksi. Politiikkaa tehtiin suppeissa piireissä ja tulokset jaettiin joukkotiedotusvälineiden kautta kansalaisten tarkasteltaviksi.

Barnett pohti, minkälaiseen vallankäyttöön hallitus uskoi.

“Vastaus on, että se pitää demokratiaa tehottomana. Se pitää markkinoita haaskaavina. Se pitää valtion virkamieskuntaa epäpätevänä. Näin se on ajautunut ihailemaan modernia monikansallista suuryritystä. Tällainen korporatiivinen rakennelma on vauras, voimakas ja keskitetysti johdettu.”

Barnett sanoikin Blairin johtavan maata kuin suuryhtiötä. Äänestäjät olivat asiakkaita. Modernista kielenkäytöstä huolimatta tämä keskitetyn vallankäytön houkutus oli vanhaa Britanniaa. Barnett korosti, että vallan hajakeskittäminen on modernisoimisen ydinkysymys. Blair lähimpine liittolaisineen oli kuitenkin joutunut brittivaltion heille antaman ehdottoman vallan pauloihin. Barnettin mielestä heidän olisi pi tänyt ymmärtää, että tällainen keskitetty vallankäyttö oli aikansa elänyttä.

Blairin ja hänen lähipirinsä toitottaman "kolmannen tien" komean nimen takana oli kuitenkin kriitikkojen mielestä opportunismia, jolla petettiin Labourin koko aatteellinen perintö. “Uudenaikaisuus” alkoi muistuttaa Margaret Thatcherin hallusinaatioita.

Britaniassa julkaistiin sittemmin tulotilastoja, jotka olivat niin hävettäviä, että työväenpuolueen kansanedustajienkin henki salpautui. Labourin hallituskauden aikana upporikkaiden vauraus nelinkertaistui. Kolme viidestä pohatasta ei maksanut lainkaan tuloveroa. Köyhät olivat entisestäänkin köyhtyneet. Tony Blair oli vakuutellut, ettei epätasa-arvo haittaa, kunhan köyhien tulotaso lähenee keskiluokan tasoa. Mutta epätasa-arvoisuus vain syveni. Nyt britit olivat elävä todiste epätasa-arvon äärimmäisen haitallisista vaikutuksista. Maahan levisi epämiellyttävä ilmapiiri. Kansanedustajien kulukorvausten väärinkäyttöpaljastukset saivat kansalaiset silmäilemään poliitikkojaan entistäkin syvemmällä vastenmielisyydellä.

Aikamme näköalaton politiikka

Tietysti Margaret Thatcherillä ja Tony Blairillä oli maailmalla ihailijoitakin. Suomessa joissakin piireissä etenkin Blair nähtiin miltei messiaanisena tulevaisuuden näkijänä. Hänen sanottin luoneen kunnianhimoisia poliittisia visioita, jotka koskivat paitsi brittejä, myös maailman köyhiä ja ympäristöä. Kotimaan politiikassa tulosten sanottiin osoittavan, että opit toimivat. Britannian sanottiin kehittyneen sisäisesti vahvaksi yhteiskunnaksi, joka oli taloudellisesti kunnossa ja ulkoisesti kilpailukykyinen.

Uskottavamman version mukaan Britannia oli sisäisesti syvästi jakautunut, ihmisten voimattomuuden tunteet olivat kääntäneet heidät enimmäkseen pois politiikasta ja Blairia kohtaan tunnettiin enimmäkseen syvää halveksuntaa. Hänen pieniä saavutuksiaan varjostivat alati kasvaneet epätasa-arvoisuudet. Sielläkin, minne oli sijoitettu lisää varoja kuten terveydenhoitoon ja opetukseen, huonosti hahmotetut yksityistämiset olivat johtaneet sosiaaliseen tehottomuuteen, palvelusten pirstoutumiseen ja kasvaviin kustannuksiin.

Todellisudesa Blair liittyi aikakautemme opportunistisimpien, itsekeskeisimpien ja vaarallisimpien poliitikkojen suureen joukkoon. Hän rakensi "visionsa" oman asemansa korostamiseksi, ei kärsivien ihmisten auttamiseksi. Hän ei ole menettänyt yöuniaan Irakin helvetin takia, helvetin, johon hän osaltaan auttoi tuota onnetonta maata syöksymään.

Häpeämättömällä ylimielisyydellään Margaret Thatcher ja Tony Blair yrittivät vahvistaa vaihtoehdottomuuden illuusiota. He uskoivat ymmärtävänsä, millaiseen tulevaisuuteen ihmiskunnan oli pyrittävä. Kansalaisten keskuudessa oli kuitenkin viriämässä syvää epäuskoa poliitikkojen kykyyn vastata ajan haasteisiin. Nuoret ihmiset ovat havahtuneet huomaamaan, että heiltä on viety mahdollisuus mielekkääseen elämään ja pian myös elinkelvolliseen ympäristöön. Raharikkaiden korruptoitunut valta turmelee yhteiskuntien viimeisiä inhimillisyyden ilmentymiä.

Tässä epätoivon ilmapiirissä on kuitenkin viriämässä ajatuksia toisenlaisesta elämästä, kansalaisten mahdollisuudesta osallistua heidän elämäänsä koskevaan päätöksntekoon. Historiasta kaivetaan esiin innostavia ajatuksia, jotka kuolettava materialismi ja eliittien omaneduntavoittelu ovat sysänneet syrjään. Palaan näihin ajatuksiin myöhemmin.

 

Lähteitä:

Stuart Hall, The Hard Road to Renewal: Thatcherism and the Crisis of the Left. Verso 1988.

Tapani Lausti, Tony Blair etsii mallia ihmisarvoiselle yhteiskunnalle. Askel, 3/1998

Tapani Lausti, Labourin kriisi menee syvälle brittiläisen vallankäytön luonteeseen. Suomen Kuvalehti, 2000.

Kenan Malik, Boris Johnson’s confrontation: don’t lose sight of the real story, The Observer, 22.9.2019

Hugo Young, One of Us. A biography of Margaret Thatcher. Macmillan 1989.

 

[home] [archive] [focus]