14.10.2020 **** Etusivulle

Journalistisia muistoja vuosikymmenten varrelta, Osa 14

Tapani Lausti

Kansan Uutisissa hiljattain julkaistu artikkeli Riitta Kylänpään kirjoittamasta Claes Anderssonin elämäkerrasta heitti minut mielikuvituksissani takaisin 1950-luvulle. Kuvittelen istuvani Mäyränkolossa, viralliselta nimeltään Old House Jazz Club. Pianoa saattaa hyvinkin soittaa Claes Andersson.

Kylänpää kuvaa ”Cladonin” huumaavaa elämää näin: ”Poliitikko Claes Anderssoniin liitettiin aina sana ”erilainen” ja sitten lueteltiin hänen olevan psykiatri, kirjailija, jazz-muusikko ja entinen kansallisen tason huippu-urheilija.”

En muista koskaan jutelleeni Anderssonin kanssa, mutta hänen pianonsoittoaan kuuntelin vuosikymmenten ajan, alkaen siis Mäyränkolosta. Viimeisen kerran ehkä Storyvillen terassilla. Kuuntelemme kotona mielellämme Anderssonin trion musiikkia CD:ltä These Foolish Things – Jaszz.

Rumpali Reiska Laine kertoo, että loppuvuosina Cladon koki soittaessaan olevansa vapaa. Hän kuoli 24.7.2019.

Mäyränkolon tunnelmia

Mutta palatkaamme Mäyränkoloon. Nimensä se sai paikan vetäjältä, rumpali Pekka Mäyrämäeltä. Helsingin Punavuoressa, Albertinkadun vanhassa puutalossa ollut klubi veti minut maailmaan, joka ei koskaan minua jättänyt.

Olin jo joutunut jazzin pauloihin kuuntelemalla levyiltä vaikkapa Charlie Parkerin ja Miles Davisin musiikkia. Ensimmäinen LP-levyni oli Sonny Stittin New York Jazz vuodelta 1956. Jazz on ollut minulle aina henkisesti vapauttava kokemus, aivan kuten Anderssonin soitto oli hänelle. Itse en koskaan edennyt pianonsoitossa kovin pitkälle, mutta riittävästi, että koin tuon vapauden tunteen.

Mäyränkolon alkuaikoina monet nuoret soittajat ujostelivat, joskus pitkäänkin, ennenkuin uskalsivat nousta soittamaan. Näin Claes Andersson: ”Kävin siellä alusta pitäen, mutta en uskaltautunut soittamaan kun joskus parin vuoden päästä.”

Lainaus on Ilmari Vesterisen verrattomasta kirjasta Mäyränkolon jazzreita. Kirja on suomalaisille jazzin harrastelijoille lämpimästi suositeltava teos. (Arvioni kirjasta tässä.)

Mäyränkolosta mieleeni ovat jääneet mm. pianistit Curre Boucht, Esa Katajavuori ja Pentti Hietanen, tenoristit Erik Dannholm, Antero Stenberg, Kaarlo Kaartinen ja Esa Pethman, kitaristi Juhani Vilkki, rumpalit Christian Schwindt, Anssi Pethman ja Matti Koskiala. Vietin klubilla paljon aikaa vuonna 1958 ja keväällä 1959 kunnes lähdin vaihto-oppilaakisi Kaliforniaan. Palasin kotiin kesällä 1960 ja syksyn tultua aloin taas käydä Mäyränkolossa, mitä todistaa kirjan yksi valokuva, jossa olen mukana kuuntelijajoukossa.

Sitten hyppäämme 1980- ja 90 luvulle. Vaikka ammatikseni olin kirjeenvaihtaja ja ulkomaankommentaattori, syrjähyppyjä jazziin ei voinut välttää.

Ylen kirjeenvaihtajakauden (1983-1986) jälkeen tein freelancerina uutistyötä BBC:n suomenkieliselle osastolle Lontoon Bush Housessa, mutta pääsin myös tekemään jazzohjelmia. Niitä tein silloin tällöin myös Yleisradiolle.

Ronnie Scottin klubi Sohossa

Lontoon jazzelämäni yksi kohokohta oli Ronnie Scottin haastattelu, joka julkaistiin Apu-lehdessä lokakuussa 1986.

Ronnie Scottin jzzklubista oli tullut legenda. Myös Scott oli legendaarinen persoonallisuus. Tämä Lontoon East Endin juutalaiskorttelien kasvatti oli olennainen osa Lontoon värikästä jazzmaailmaa. Vaikka Scott lähenteli silloin kuuttakymmentä, hänen hahmossaan oli vielä Sohon jo silloin himmenneen boheemielämän tyyliä.

Ronnie Scott oli kuuluisa klubi-isäntä. Mutta hän oli myös Euroopan parhaimpia tenorisaksofonisteja. 40-luvulla hän oli yksi niistä nuorista brittimuusikoista, jotka toivat Charlie Parkerin innoittamana be bopin Englantiin.

Istuskelen haastattelua tehdessäni illan hämärtyessä Scottin pienessä työhuoneessa klubin soittolavan takana. Scott sytyttää pöytänsä takana savukkeen toisensa jälkeen. Hänen takanaan oleva seinä on täynnä klubilla soittaneiden muusikoiden kuvia. Ravintolasali on vielä tyhjillään. Scottilla on aikaa nostaa jalat pöydälle ja muistella klubinsa historiaa. Myöhemmin illalla Arturo Sandovalin orkesteri täyttää salin elämäniloisella kuubalaisjazzillaan

Kun Scott avasi klubinsa sen ensimmäisessä sijaintipaikassa Gerard Streetillä syksyllä 1959, harvat uskoivat klubin pysyvän pystyssä muutamaa viikkoa pitempään.

Kysyn Scottilta klubin odottamattoman pitkäikäisyyden salaisuutta. Scott naurahtaa kuivasti: "Pelkkää huonoa onnea."

Scottilla on tuolla hetkellä varaa naureskella menestykselleen. Vielä muutama vuosi aikaisemmin klubi oli vararikon partaalla. Noihin aikoihin joku viisas talousmies neuvoi Ronnie Scottia ja hänen partneriaan Peter Kingiä ottamaan oppia viekkaiden liikemiesten kikoista. King tuhahti: "Jos olisimme viekkaita liikemiehiä, emme kyllä olisi täällä."

Kun prinsessa Margaret kerran vieraili klubilla, ovimiehenä toiminut rumpali Jeff Ellison innostui: "Me olemme tulossa muotiin."

Scott tokaisi lakoniseen tyyliinsä: "Kuka tarvitsee muodikkuutta. Se merkitsee pinnalla oloa viiden minuutin ajan. Sen jälkeen sinut unohdetaan. Me jatkamme entiseen tapaan." (Lue koko haastattelu tästä.)

Ronnie Scott kuoli vuonna 1996.

 

Näiden muisteloiden seuraavassa osassa kerron muista jazzkokemuksistani Lontoossa.

 

Muistelosarjan muut osat

 

Lähteet:

Kai Hirvasnoro, Claes Andersson pelkäsi tylsyyttä ja kuolemaa, Kansan Uutiset, 27.9.2020.

Tapani Lausti: Sohossa soi jazz, Apu 17.10.1986.

Ilmari Vesterinen: Mäyränkolon jazzareita: Tarua ja totta Old House Jazz Clubista ja suomalaisesta jazzmusiikista . WSOY 2006.

 

Ks. myös Wikipedian Ronnie Scott -sivua.

 

Vieraile arkistossa: Musiikki

 

 

[home] [archive] [focus