19.9.2019 **** Etusivulle

Journalistisia muistoja vuosikymmenten varrelta, Osa 1

Tapani Lausti

Viimeaikainen “totuudenjälkeistä” mediaa koskeva keskustelu on saanut minut pohtimaan omia journalistisia kokemuksiani ja ajatuksiani. Ovathan toimittajan työ ja elämä vuosikymmenten aikana muuttuneet. Muutosten taustalla ovat paitsi uutisvälineiden uudistuminen mutta myös yhteiskunnallisen elämän muutokset. Journalismin maailma on läheisessä kytköksessä vallanpitoon. Suhde vaihtelee vihamielisestä ystävälliseen, kriittisesstä kritiikittömään. Ilmapiirin vaihtelua olen päässyt seuraamaan usein läheltä, eri maissakin.

Kun astuin journalismin maailmaan 1960-luvulla, moniin toimituksiin tuli laatulehtiä, joista oli mahdollista saada kohtuullisen totuuden mukainen käsitys maailmanmenosta. Pikkuhiljaa sai tuntuman siihen, ketkä kommentoijat olivat luotettavia lähteitä. Nykyään tilannetta vaikeuttaa laatulehdistön heikkeneminen. Päätoimittajat ovat alkaneet monissa maissa samaistua eliittien mielipidemaailmaan. Kansalaisten oikeutta tietää totuutta ei enää koeta yhtä tärkeäksi kuin ennen. Tutkivat toimittajat ovat ajautuneet vaikeuksiin. Totuudellinen journalismi on paljolti työnnetty vaihtoehtoisille internet-sivustoille. Rivitoimittajat ajautuvat usein kuin huomaamattaan ideologisesti hyväksytyille näkökulmille. Monet nuoret toimittajat eivät näytä seuraavan luotettavina pitämiäni sivustoja.

Keskustelu journalismin tilasta on kyllä saanut uutta pontta, mutta ajautuu usein kummallisuuksiin. Viime aikoina kansalaisia on peloteltu vale-informaatiovaikuttajilla, joiden sanotaan pyrkivän horjuttamaan yhteiskuntajärjestelmäämme. Tämä on outo ajatus, kun journalismin kai pitäisi olla yhteiskuntakriittistä. Puolustuslinja tässä informaatiosodassa on suomalaisen “Turvallisuuskomitean” mukaan “koulutettu ja medialukutaitoinen länsimaiset arvot sisäistänyt kansalainen.”

Näin siis meille vihjataan, että harhaanjohtavan informaation lähde on idässä, toisin sanoen valheellista aineistoa syötetään Venäjältä, ellei suorastaan Kremlistä. Suomettumisesta “vapautunut” suomalainen media on altis tälle ajatukselle, olipa se miten liioiteltua hyvänsä. Vähäisemmälle huomiolle on jäänyt läntisten yhteiskuntajärjestelmien sisältä tulevat harhautukset. “Vapaat” viestintämarkkinat tarjoavat suurempia vapauksia sijoittajille kuin kansalaisille. Omistuksen keskittyminen rajoittaa yksilöiden valinnan vapautta. Mielipiteiden kaupallinen julkaiseminen päästää julki vain kaupallisesti kestävät vaihtoehdot. Markkinoiden vapaus luo oman sensuurijärjestelmänsä.

Vapaat markkinat ja sananvapaus

Uusliberaalien vapaudenhenkisyyden uskottavuudelta vie pohjaa myös kykenemättömyys nähdä aikamme demokratioissa piilevää sensuurimielialaa. Markkinavoimien kannattajat hyväksyvät yleensä mielihyvin kansallisen turvallisuuden nimissä toimeenpannut sananvapauden loukkaukset. Heitä ei liiemmin näytä huolestuttavan poliittisen sensuurin lisääntyminen. Nämä varoitukset on antanut professori John Keane. Hän varoittaa, että aikamme demokratioihin on levinnyt vaarallinen määrä kontrolloimatonta vallankäyttöä. Keanen kirja The Media and Democracy ilmestyi vuonna 1991. Haastattelin 1990-luvulla Keanea useaan otteeseen Lontoon Westminsterin yliopistossa ja hän aina varoitti, miten vapaat viestintämarkkinat panevat enemmän painoa sijoittajien eduille kuin kansalaisten tarpeelle saada totuudellista tietoa maailman menosta. Korostaessaan “laatua”, “tasapainoa” ja “yleistä hyväksyttävyyttä” julkisen palvelun filosofia vahvistaa mielikuvaa vastaanottavan yleisön holhoamisesta. Keane pitää markkinaliberalismin lupaamia vapauksia näennäisinä. Omistuksen keskittyminen rajoittaa yksilöiden valinnan vapautta. Mielipiteiden kaupallinen julkaiseminen päästää julki vain kaupallisesti kestävät vaihtoehdot. Markkinoiden vapaus luo oman sensuurijärjestelmänsä.

Tällaiset kysymyksenasettelut eivät juuri näy nyt muodikkaassa “totuudenjälkeisessä” keskustelussa. Siinä korostetaan lähdekritiikin tärkeyttä. Usein lähdekritiikki kuitenkin ontuu. Vuosikymmeniä sitten hyvä esimerkki totuudellisesta journalismista oli amerikkalainen I.F. Stone's Weekly (1953-1971). Siinä oli vain neljä sivua, mutta sitä lukemalla sai selkeän kuvan siitä, mitä maan politiikassa oli tekeillä. Stonen tutkivaa journalismia pidettiin esimerkkinä siitä, miten järkeä käyttämällä oli mahdollista seuloa tärkeät kysymykset tiedon valtavasta virrasta. Stone kykeni kertomaan lukijakunnalleen, mihin historia oli etenemässä, mistä oli kulloinkin kysymys, mitkä olivat hallituksen salatut tavoitteet ja mistä todellisuuden suuri kuva muodostui.

Stonen ystävä, tunnettu tutkiva toimittaja Seymour Hersh kuvaa Stonen työtä näin: “Ei ollut arvoitus, miten Stone teki työtä. Hän työskenteli ahkerammin kuin kukaan muu journalisti Washingtonissa.” Hersh kirjoittaa: “Olin jo varhain tullut siihen tulokseen, että journalistille keskeisen tärkeätä oli ensin lukea taustat ennenkuin kirjoittaa mitään…”

Usein saa vaikutelman, että multimediapuristuksessa nykyään ahertavilla toimittajilla ei ole aikaa ja energiaa tutkia tapahtumien taustoja. Heiltä jää helposti huomaamatta, että kansainvälisen uutisvirran kielessä piilee aina vääristäviä olettamuksia ja valheellisia "itsestäänselvyyksiä". Nyt hoetaan ajatusta “totuudenjälkeisestä ajasta”, jossa “länsimaiset arvot” ovat uhattuna. Näin kansalaisia valmennetaan uuteen kylmään sotaan, jossa hyvät ihmiset ovat Lännessä ja pahat Idässä. Amerikkalainen Venäjän tuntija, professori Stephen F. Cohen sanoo, että tämä uusi kylmä sota on vaarallisempi kuin 40 vuotta vanha edeltäjänsä. Tuosta kylmästä sodasta selvittiin kuin ihmeen kaupalla hengissä. Mutta nyt on todellisena vaarana ydinasein käytävä maailmansota, ajauduttiinpa siihen vahingossa tai tarkoituksella. Cohen muistuttaa, että aiemman kylmän sodan vuosina keskusteltiin alinomaa ydinkatastrofin vaarasta. Nyt Washingtonissa ei paneuduta juuri lainkaan pohtimaan edessä olevia vaaroja.

Nuorena Yhdysvalloissa

Tämä kaikki vie ajatukseni nuoruuden kokemuksiini Yhdysvalloissa. Vietin vuoden vaihto-oppilaana kalifornialaisessa high schoolissa. Vuodet olivat 1959-1960. Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä istuin kouluni rehtorin autossa matkalla kohti Yhdysvaltain laivaston paikallista tukikohtaa Tyynen valtameren rannalla. Rehtori halusi tutustuttaa 17-vuotiaan vaihto-oppilaan lentotukialuksen toimintaan. En muista, mitä tutustumismatkasta ajattelin. Vuosia myöhemmin ajattelin, että rehtori halusi esitellä Yhdysvaltain sotilasmahtia.

Olin tuon vuoden aikana kirjoittanut kotiväelleni Helsinkiin mm. näin: "Suomessa en koskaan pelännyt sotaa, mutta nyt pelkään. Viha kommunismia vastaan on täällä isketty nuorison päähän niin voimakkaasti, että he ovat aivan kuin joukkohypnoosin vallassa."

Olin tuona kouluvuotena tietoinen siitä, että monet koulutoverini uskoivat Suomen olevan kommunistimaa, sijaitsihan se Neuvostoliiton naapuruudessa. Kerran puhuin suuren koulun valtavassa auditoriossa selostaen Suomen luonnetta ja kansainvälistä asemaa. En tiedä, miten tarkkaan puhettani kuunneltiin. Kun kouluvuosi päättyi, koulun lehti (jonka toimituksen jäsen olin) raportoi, mihin senioriluokan oppilaat elämässään päätyivät. Yllätyksekseni minä olin kommunistivakooja, joka virui Alcatrazin kuuluisassa vankilassa. Taisin pitää tätä pilana. Vuosia myöhemmin epäilys alkoi kalvaa mieltäni.

Kouluvuoden päätteeksi julkaistun vuosikirjan teema oli Freeway. Kuvasarja alkoi kahdeksan-kaistaisella moottoritiellä, jonka sanottiin johtavan mm. kouluumme, jolla oli Free Way System. Henkilökunnan jäsenet olivat “free way officials”, jotka valvoivat ja ohjasivat “our free ways”. En muista, mitä teemasta silloin ajattelin. Vuosia myöhemmin aloin epäillä, että teemalla oli jotakin tekemistä koulussa vuoden viettäneen “kommunistin” kanssa. Vaihto-oppilasjärjestelmä osoittautui paljolti amerikkalaisen propagandan välineeksi. Amerikkalaiset olivat ylpeitä maastaan. Maan talous eli silloin voimakkaan kasvun aikaa. Puhuttiin “kapitalismin kultaisesta aikakaudesta”.

Noam Chomsky toteaa eräässä tuoreessa haastattelussa, että Yhdysvallat on vieläkin kulttuurisesti eristäytynyt valtio. Sosialismi ja kommunismi ovat muualla maailmassa normaaleja termejä. Yhdysvalloissa nämä termit ovat kirosanoja, vaikka viime aikoina sana “sosialimi” onkin alkanut saada hyväksyntää. Tästä mieleeni muistuu, miten vuosia sitten andalusialaisessa kylässä kommunistiksi osoittautunut tuttava näki minun lukevan yhtä Chomskyn kirjaa. Kylän vasemmistolaisten keskuudessa minut sen jälkeen tunnettiin vasemmistoradikaalina, mikä oli harvinaista kylän ulkomaalaisporukan joukossa. Yksi erimielisyys ulkomaalaistaustaisen henkilön kanssa johti henkilökohtaiseen välirikkoon, vaikka yritin korostaa, etten ollut kommunisti. Kapitalismin vastaisuus riitti vihanpitoon.

Astuminen journalismiin

Nuoruuden kokemukset Yhdysvalloissa saivat minut pysyvästi kiinnostumaan suurvaltapolitiikasta. Valtio-opin ja kansainvälisen politiikan opinnot Helsingin yliopistossa tuottivat vuonna 1966 pro gradu –tutkielman “Yhdysvaltain ulkopolitiikka kommunistimaihin nähden”. Ensimmäinen suurempi journalistinen työni oli artikkeli samasta aiheesta Mitä Missä Milloin –vuosikirjassa vuonna 1968, otsikko oli “Neuvostoliitto Yhdysvaltain ulkopolitiikassa toisen maailmansodan jälkeen”. Varhaiset journalistiset kokemukseni liittyivätkin tavalla tai toisella Yhdysvaltoihin. Kalifornialaisssa koulussa suoritin journalismi-kurssin ja toimin koulun lehden toimittajana. Toimitusharjoittelukauteni kului amerikkalaisen uutistoimiston United Press Internationalin Helsingin toimituksessa ennenkuin sain paikan Yleisradion radiouutisissa vuoden 1967 lopulla.

Vuonna 1972 pääsin radiouutisten ulkomaantoimittajaksi. Näin kansainvälisen politiikan seuraamisesta tuli elämäntehtäväni. Olimme enimmäkseen nuoria toimittajia, mutta opimme paljon toimituksen veteraaneilta Paula Porkalta ja Olavi Laineelta. Uutistoimistojen tarjonnan lisäksi seurasimme englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia sanomalehtiä. Pian minua alkoi harmittaa, etten osannut venäjää, varsinkin kun suurvaltapolitiikan seuraaminen vei usein huomion Venäjän ulkopolitiikkaan. Aloin siis opiskella venäjää. Vuosina 1977 ja 1978 vietin lyhyitä ajanjaksoja Moskovassa Yleisradion kirjeenvaihtajan lomittajana. Vuonna 1979 seurasin Urho Kekkosen viimeistä Neuvostoliiton vierailua.

Muistellessani joitakin tapaamisia neuvostoviranomaisten kanssa, mieleeni palautuu kokemani tunne, että järjestelmä, jota nämä miehet edustivat, ei voi kestää kovin kauan. Tosin nämä ajatukset eivät olleet aivan omia tulkintojani. Olin seurannut tiiviisti vuonna 1973 perustetun brittiläisen Crtique-lehden kirjoittelua. Vuosien mittaan tutustuin myös henkilökohtaisesti lehden päätoimittajaan Hillel Ticktiniin.

Ticktinin ajatuksista

Vuoden 1990 marraskuussa haastattelin Ticktiniä hänen työhuoneessaan Glasgow'n yliopistossa. Haastattelu radioitiin BBC:n suomenkielisen osaston ohjelmassa. Ticktin tunsi neuvostoyhteiskunnan hyvin paitsi tutkimustyönsä ansiosta myös Neuvostoliitossa viettämiensä viiden vuoden tuloksena. Mihail Gorbatshovin reformien joutuminen vaikeuksiin ei tullut hänelle yllätyksenä. Jo ennen kuin Gorbatshov toi julki halunsa siirtyä kohti markkinataloutta Ticktin oli ennustanut tämän osoittautuvan neuvostojohtajan tavoitteeksi. Ticktin oli sitä mieltä, että neuvostoeliitillä ei ollut itse asiassa mitään markkinavoimia vastaan. Markkinat takaisivat heille etuoikeuksia paljon varmemmalla tavalla kuin Stalinin aikana muotoutunut poliisivaltio.

Mutta tämän vallankumouksen jälkeisissä oloissa syntyneen eliitin oli vaikea perustaa valtaansa muuhun kuin valtion omistamaan teollisuuteen. Ticktin sanoi, että näin syntyi merkillinen yhteiskuntajärjestelmä, jota kukaan ei kyennyt kontrolloimaan täysin. Siksi salaisella poliisilla täytyi olla keskeinen rooli yhteiskunnan koossapitämisessä. Sosialistisesta retoriikasta huolimatta eliitti ei voinut etuoikeuksistaan luopumatta antaa valtaa työväenluokalle. Mutta koska työkuria jouduttiin pitämään yllä suuressa määrin pakkokeinoin ja koska eliitti ei omistanut tuotantovälineitä, se ei kyennyt hallitsemaan taloutta haluamallaan tavalla. Eliitti joutui hankkimaan etuoikeutensa paljolti rahatalouden ulkopuolella, usein hämäräperäisin menetelmin. Nyt meneillään ollut uudistusprosessi oli Ticktinin mielestä neuvostoeliitin yritys perustaa asemansa markkinavoimiin.

Venäjän nykyinen markkinatalous on kuitenkin aika merkillinen yhteiskunta. Helmikuussa 2019 Ticktin kirjoitti, että vaikka Venäjä on nyt markkinatalous, valtio näyttelee taloudessa huomattavaa roolia. Valtaan tullessaan Vladimir Putin jopa palautti jotkut talouden sektorit valtion valvontaan. Itse asiassa maan talous romahti 90-luvulla, eikä se ole vieläkään toipunut. Tässä prosessissa oligarkit ovat kahmineet itselleen varoja ovelilla ja laittomilla menetelmillä ja sijoittaneet varansa turvaan ulkomaille. Ticktin korostaa, että salainen poliisi valvoo edelleen suurta osaa maan elämästä. Sen valta perustuu siihen, että sen uskotaan olevan vähemmän korruptoitunut, joten viranomaisten on helpompi valvoa sitä. Ticktin pitää koko järjestelmää niin outona, ettei sen voi olettaa kestävän nykyisessä muodossaan pitkään.

Tässä valossa on vaikea uskoa, että Venäjä voisi olla vakava uhka muulle maailmalle. Suomessakin on pelotetltu Venäjän mahdollisella hyökkäyksellä Itämeren maita vastaan. Sotatoimien aloittaminen Itämerellä tuhoaisi kuitenkin koko alueen talouden, siis myös Pietarin ja koko Venäjän, kuten Risto Volanen on todennut.

Venäjä-hysteriaa

Maailmalla on kuten sanottu levinnyt outo hysteria Venäjän suhteen. Venäjä on tietysti monessa suhteessa Suomelle arvoituksellinen naapurivaltio ja oireita vakavista ihmisoikeuksien loukkauksista on paljon. Siksi maan otteiden vakava ja kunnollinen analysoiminen on tärkeätä pienelle naapurille. Hysteeriset vihanpurkaukset eivät auta ymmärtämään todellisuutta. Kanadalaisen Ottawan yliopiston Venäjän tuntija, professori Paul Robinson kiinnittää huomiota lännessä levinneeseen hysteeriseen ilmapiiriin, joka parjaa vakavaa Venäjän tuntemusta leimaten sen Kremlin propagandaksi. Syvempi mielipiteidenvaihto Venäjästä puhuttaessa koetaan tässä katsannossa jopa vaaralliseksi.

Stephen Cohen muistuttaa, että aiemman kylmän sodan vuosina uskottiin vastavuoroisuusperiaatteeseen, jossa todettiin molemmilla osapuolilla olevan legitiimejä intressejä niin kotimaassa kuin ulkomailla ja niistä voitiin käydä diplomaattisia neuvotteluja. Tällainen ajatteu on kadonnut ainakin amerikkalaisella puolella. Kun Yhdysvalloilla on satoja tukikohtia eri puolilla maailmaa, Washington pitää ajatustakin Venäjän etupiireistä epäoikeutettuna. Yhdysvaltain poliittinen eliitti kieltäytyy hyväksymästä Venäjälle minkäänlaista roolia maailmanpolitiikassa. Puhutaan vain Venäjän muodostamasta “uhasta” Yhdysvaltain intresseille.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan aggressiivisuus ja kaoottisuus ovat heittäneet varjon journalismin ylle. Keiden analyysit auttavat selvittämään sotkuista maailmantilaa? Itse kerään päivittäin uskottavia analyysejä Media Watch –sivulleni. Sitä seuraamalla voi huomata, että suurin osa materiaalista tulee valtamedian ulkopuolelta.

Usein ajatukseni palaavat 1960-luvun jälkipuoliskoon. Ajan poliittiset järjestelmät tuntuivat silloin horjuvan. Maailman odotettiin pian muuttuvan mahdollisesti radikaalillakin tavalla. Toimittajan työssä oli usein yritettävä suhteuttaa vaadittu "objektiivisuus" todellisuuteen, joka tuntui menevän sallitun ajattelun tuolle puolen. Tämä ei itse asiassa ollut kovin vaikeata, sillä ajan yhteiskunnallinen henki salli monenlaista toisinajattelua. Mielipiteiden kirjo oli suuri.

Maailma ei muuttunut radikaalisti, mutta muutokset jäivät kytemään pinnan alla. 1970-luvulla journalismin henkeen kuului vielä kriittinen pohdinta. Sitten olojen näennäinen normaalius alkoi heikentää kiinnostusta kriittistä yhteiskunta-ajattelua kohtaan. Ja lähempänä tätä aikaa uusliberalismin saarnaama vaihtoehdottomuus alkoi olla journalisminkin viitekehys. Kriittistä ajattelua alettiin jopa pilkata.

Keskustelu median vallasta alkoi olla jotakuinkin tyhjänpäiväistä. Journalismin henki ei enää juuri poikennut radikaalilla tavalla näköalattomasta eliittiajattelusta. Toki kaikki myöntävät nyt ympäristöongelmien vakavuuden. Mutta vaikka kaikki vannovat "kestävän kehityksen" nimeen, ei haluta avoimesti myöntää, että suuryritysten yksityiseen voitontavoitteluun perustuva järjestelmä ei voi irrottautua talouden rajattoman kasvun pakosta, kasvun, joka uhkaa planeettamme tulevaisuutta. Edelleen talousanalyysit kykenevät laskemaan vain markkinoille tulevien tuotteiden arvoa. Luontoa — vettä, ilmaa ja eläviä olentoja — pidetään "ilmaisena lahjana”.

Sallitun ajattelun tuolla puolen piilee taas “luvattomia” johtopäätöksiä. Kapitalismi on pitkän päälle kestämätön järjestelmä. Nyt se yrittää toipua sälyttämällä kriisin kustannukset tavallisten palkansaajien kannettavaksi. Voitot on yksityistetty ja tappiot sosialisoitu. Pääoman valtarakenteet alkavat olla nähtävissä kaikessa alastomuudessaan. Median tukema vaihtoehdottomuuden illuusio estää kuitenkin ihmisiä vetämästä pitemmälle meneviä johtopäätöksiä. Nyt olisi kuitenkin mahdollista kehitellä purevaa, yhteiskuntakriittistä journalismia.

Suomen asema maailmassa

Suomen asemaa maailmassa tulkitaan sitäkin joukkotiedotusvälineissä enimmäkseen kritiikittömästi. Varsin yleisesti ilmeisesti samaistutaan suomalaisten atlantistien hyminään, jonka mukaan jaamme samat arvot läntisen maailman kanssa. Natoa luonnehditaan — Jyrki Kataisen sanoin — "meidän kanssa samanmieliseksi joukoksi", jonka kanssa on oltava "mahdollisimman tiiviissä yhteistyössä." Ja näin Alexander Stubb: "[Natolla] sattuu olemaan sama arvopohja kuin meillä, ja sattuu olemaan samat tavoitteet kuin meillä." Helsingin Sanomien taannoinen kolumnisti Olli Kivinen ei salannut sympatioitaan: " ...  Yhdysvallat kuuluu niihin valtioihin, joiden suurten linjojen arvomaailma on sama kuin meillä."

Tässä ylösalaisessa maailmankuvassa Natoa luonnehditaan "kriisinhallintajärjestöksi", vaikka se on itse asiassa läntisten eliittien edunvalvontajärjestö. Liitto on tehnyt selväksi, että sillä on oikeus puuttua sotilaallisesti asioihin missä tahansa sen etuja uhataan. Vuonna 2004 Istanbulissa hyväksytyn yhteistyöaloitteen jälkeen monet asiantuntijat totesivat Naton sivuuttaneen YK:n ja omaksuneen maailmanpolisiin roolin. Liitto on ottanut tavoitteekseen valvoa maailman energiavaroja varmistaakseen länsivaltojen energiaturvallisuuden.

Andrew Bacevich, amerikkalainen historioitsija ja entinen Yhdysvaltain armeijan eversti, kuvaa maansa kansainvälistä käytöstä näin: ”Presidenttien George W. Bushin, Barack Obaman ja nyt Donald Trumpin alaisuudessa Yhdysvaltain sotavoimat ovat olleet alati liikekannalla. Olen valmis väittämään, että yksikään muu valtio kirjoitetun historian aikana ei ole lähettänyt joukkoja niin moneen paikkaan kuin Yhdysvallat vuodesta 2001 lähtien. Amerikan pommeja ja ohjuksia on satanut huomattavaan määrään maita. Olemme surmanneet uskomattoman määrän ihmisiä.”

Veteraanitoimittaja Chris Hedges kirjoittaa Yhdysvaltain virallisen hallituksen kulissien takaisesta “näkymättömästä hallituksesta” näin: “Näkymätön hallitus perustelee salaista ja rikollista toimintaansa sillä, että on välttämätöntä vastustaa maata uhkavia voimia, ensin kommunismia ja sitten islamilaista terrorismia. Päämäärät aina oikeuttavat keinot. Kaikki on luvallista, olivatpa toimet miten moraalittomia tai rikollisia hyvänsä.”

Orwellilainen maailmankuva

Valtamedian keskeisiä tavoitteita on peittää näkyvistä länsivaltojen todelliset vaikuttimet. Nasaretissa asuva brittiläinen journalisti Jonathan Cook kirjoittaa, että päivittäin meitä pommitetaan kirjoittelulla, jolla pyritään heikentämään kriittistä ajattelukykyämme. Näin autetaan vallanpitäjiä heidän hyökätessään demokraattisia normeja vastaan. Liberaaleina pidetyt joukkotiedotusvälineet teeskentelevät valvovansa vallankäyttöä, vaikka ne todellisuudessa valmistelevat maaperää tulossa oleville muutoksille, jotka rajoittavat toisinajattelua, kiristävät sosiaalisen median valvontaa ja avaavat tietä tiukemmalle lainsäädännölle.

Cook kuvaa, miten meitä talutetaan kuviteltuun maailmaan, jossa vihollisia eivät ole ne, jotka hallitsevat meitä, jotka ovat kahmineet itselleen kaiken vaurauden, jotka kätkevät omaisuutensa veroparatiiseihin ja jotka vähät välittävät ilmastonmuutoksesta, koska tarvittavat muutokset vahingoittaisivat heidän liiketoimintaansa.

Tässä ylösalaisessa maailmassa todellisina vihollisina pidetään epäilijöitä ja poliittisia aktivisteja. He saattavat vaikuttaa harmittomilta, mutta heidän takanaan on pimeitä voimia, meitä varoitetaan. Meille vakuutetaan, että tarvittavilla ilmaisunvapauden rajoituksilla meitä puolustetaan, koska Putin kätyreineen hallitsee jo kyberavaruutta ja pyrkii vielä perusteellisempaan mielipiteiden kontrolliin. Cook kuvaa, miten taitavasti todellisuutta vääristellään tässä läntisessä valemaailmassa. Niinpä aggressiiviset sodat öljyrikkaassa Lähi-idässä eivät ole julmia vaan hyvää tarkoittavia. Tätä näkemystä arvostelevat vain ne, jotka ovat jo Putinin talutusnuorassa.

Näin Cook päättää uutta orwellilaista mediamaailmaa tarkastelevan artikkelinsa: ”Tämä on hetki, jolloin sodasta tulee rauhaa, vapaudesta tulee orjuutta, tietämättömyydestä tulee voimaa.”

 

Lähteitä (Kirjoissa on linkki kirjoittamaani arvioon)

Stephen F. Cohen, War with Russia ? From Putin & Ukraine to Trump and Russiagate. Hot Books 2019.

Jonathan Cook, 2018: When Orwell's 1984 stopped being fiction, Jonathan Cook Blog, 4.5.2018

D. D. Guttenplan, American Radical: The Life and Times of I. F. Stone. Farrar, Straus and Giroux 2009.

Chris Hedges, Our Invisible Government, Truthdig, 16.9.2019

Seymour M. Hersh, Reporter: A Memoir, Alfred A. Knopf 2018. (In English)

John Keane, The Media and Democracy. Polity Press 1991.

Myra MacPherson, All Governments Lie: The Life and Times of Rebel Journalist I.F. Stone. A Lisa Drew Book/Scribner 2006.

John Nichols: “There Are Reasons for Optimism” – Chomsky on Brazil, Fascism, US Politics, Defend Democracy Press, 29.8.2019.

Paul Robinson: No history, no culture, please, Irrussianality, 6.10.2018.

Hillel Ticktin ja Tapani Lausti: Neuvostoliiton reformien umpikuja, BBC Finnish Section, 27.11.1990.

Hillel Ticktin, The Origins of the Crisis in the USSR. Essays on the Political Economy of a Disintegrating System. M.E. Sharpe. Inc. 1992.

Hillel Ticktin: A convenient enemy, Weekly Worker, 21.2.2019.

Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo, Olli Seuri, Totuuden jälkeen: Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos 2018 .

 

Omia artikkeleitani:

 

Neuvostoliitto Yhdysvaltain ulkopolitiikassa toisen maailmansodan jälkeen. Mitä Missä Milloin 1968. Otava 1967.

Markkinatalouden kaikkoava haave. Ydin 1993.

Mihin uskoa sekavassa uutismaailmassa? Rauhan Puolesta 2/2018.

Arkisto: Media, Yhdysvallat, Venäjä, Kansainvälinen politiikka

 

[home] [archive] [focus]