Rauhan puolesta 1/2013 **** 17.3.2013 **** Etusivulle

Valtamedia ja demokratian illuusio

Tapani Lausti

Poliittisten, taloudellisten ja ekologisten kriisien syventyessä maailmassa on huutava kriittisen journalismin tarve. Valtamedia ei halua omaksua kriiseistä vastuussa olevan eliittivallan kriitikon roolia ja tuskin siihen kykenisikään. Vallitsee huikea epäsuhta tarvittavan tiedon ja saatavissa olevan tiedon välillä. Siksi vaihtoehtoisen joukkotiedotuksen panos maailmanmenon ymmärtämisessä on tärkeä. Samalla on tärkeätä analysoida valtamedian vinoutumia ja vääristelyjä. Tätä työtä on muutamissa maissa ryhtynyt tekemään pieni määrä internet-sivustoja kuten Media Lens Britanniassa.

Media Lensin toimittajat David Cromwell ja David Edwards ovat vuodesta 2001 lähtien arvostelleet ennen kaikkea brittiläistä liberaalia lehdistöä ja sähköisiä viestintävälineitä — ennen kaikkea BBC:tä — tavalla, joka on saanut monet omahyväiset tunnetut toimittajat raivostumaan. Koska suomalaiset toimittajat seuraavat käsittääkseni enimmäkseen englanninkielistä lehdistöä, Media Lensin työn tarkastelu on suomalaisittainkin hyödyllistä.

Tuoreessa kirjassaan Why Are We The Good Guys? Reclaiming Your Mind From the Delusions of Propaganda (Miksi me olemme hyviä ihmisiä? Mieltä vapauttamassa propagandan aiheuttamista harhaluuloista) Cromwell muotoilee valtamedian vääristyneisyyttä näin: ”... media-ammattilaiset ovat jo kauan näytelleet keskeistä roolia yksityisen vallan suojelijana luomalla illuusion, jonka mukaan yleisölle tarjotaan 'puolueetonta' tietoa ja laajaa tosiasioiden, mielipiteiden ja näkökulmien kirjoa, minkä perusteella kuka tahansa yksilö voi muodostaa oman valveutuneen maailmankuvansa.”

Media Lens on jatkuvasti analysoinut tätä sitkeää illuusiota. Cromwell ja Edwards julkaisevat aika ajoittain nettisivuillaan ”media-hälytyksiä” (tai media-varoituksia), joissa tarkastellaan valtamedian tapaa käsitellä jotakin ajankohtaista ilmiötä tai tapahtumaa. Hiljattaisessa artikkelissa ”demokratian illuusiosta” Cromwell tuskasteli tiedonvälityksen kurjaa tilaa. Hän totesi, että sotien jatkuessa eri puolilla maailmaa, talouksien romahtaessa ja sääilmiöiden monimutkaistuessa tarvitsemme kipeästi totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolustajia. Cromwell kysyy, mitä on tapahtunut ammattiliitoille, vihreälle liikkeelle, ihmisoikeusryhmille, kampanjoiville sanomalehdille, rauhanaktivisteille, kriittisille akateemisille kansalaisille, edistyksellisille äänille. Hän jatkaa, että olemme hukkumassa suuryhtiöiden propagandaan, jota ‘liberaalit' joukkotiedotusvälineet omalta osaltaan auttavat. Ahneus, voitontavoittelu ja epädemokraattinen vallankäyttö kaventavat ihmisarvoisen elämän mahdollisuutta. Työpaikat ovat epävarmoja, huonosti palkattuja ja tylsiä. Hyvinvointivaltiota puretaan, terveydenhuoltojärjestelmää yksityistetään ja kansalaisoikeuksia kavennetaan. Protesteja ja toisinajattelua on alettu pitää liki rikollisena.

Demokratialta on viety sisältö. Jäljelle on jäänyt illuusio demokraattisesta väittelystä ja vaihtoehtojen pohtimisesta. Tätä illuusiota valtamedia vahvistaa. Monissa vauraissa teollisuusmaissa poliittiset puolueet eivät kuitenkaan tarjoa todellisia vaihtoehtoja. Ne eivät ole kiinnostuneita kansalaisten syvemmästä osallistumisesta politiikan tekoon. Joukkotiedotusvälineet pitävät kansalaisten voimattomuutta normaalina. Rahaluokka on mielissään. Financial Times kirjoittaa, että kapitalistinen demokratia on parhaimmillaan, kun taloudesta tehdään epäpoliittista.

Liberaalit lehdet päästävät sivuilleen juuri sen verran toisinajattelua, että saadaan mielikuva monipuolisesta mielipidekirjosta. Toimitusten todellisesta mielipideilmastosta saa hyvän kuvan, kun tarkastelee toimittajien tapaa kohdella eturivin toisinajattelijoita. Monet muistanevat The Guardian -lehden tavan vääristellä Noam Chomskyn ajatuksia vuonna 2005 ilmestyneessä, laajaa kansainvälistä huomiota herättäneessä haastattelussa. Lehti joutui pyytämään anteeksi menettelyään. (Tosin anteeksipyynnössäkin oli vielä vääristelyä.)

Cromwell kiinnittää huomiota tuoreeseen esimerkkiin eliittitoimittajien asennemaailmasta. Hiljattain The Guardian haastatteli Wikileaksin Julian Assangea. Toimittaja Decca Aitkenhead ei salannut, miten syvästi hän halveksii ja peräti inhoaa Assangea. Toki toimittajan tulee suhtautua kuulemaansa kriittisesti, mutta Cromwell luonnehtii haastattelun sävyä ja sisältöä vihamieliseksi, halveksivaksi ja nenäkkääksi. Hän huomauttaa, että Britannian eturivin poliitikkoja haastatellessaan Aitkenhead saattaa sen sijaan sortua hurjaan mielistelyyn.

Cromwell lainaa nykyään Israelissa asuvaa The Guardianin entistä toimittajaa Jonathan Cookia, joka luonnehtii lehteä näin: ”Muun valtamedian tavoin The Guardian on sidoksissa — niin taloudellisesti kuin ideologisesti — nykyisen maailmanjärjestyksen tukemiseen. Aiemmin se kykeni pitämään poissa lehden sivuilta sellaiset vasemmiston edustajat, joiden ajatukset asettivat kyseenalaiseksi sen yhtiövallan, jonka avaininstituutteja The Guardian on. Nyt internet-kaudella se voi vain herjata noita toisinajattelijoita.”

Talousjärjestelmään sidoksissa oleva valtamedia ei voi pohtia rehellisesti tuon järjestelmän vaarallisuutta aidolle ihmiselämälle, inhimillisille arvoille ja ekologiselle kestävyydelle. Cromwell valittaa, että tällainen kritiikittömyys on saanut monet ympäristö- ja kansalaisjärjestötkin uskomaan, että suuryhtiöitä voidaan taivutella pehmeiden arvojen suuntaan. Ajatus yhtiövallan sisäänrakennetusta tuhovoimasta tuntuu tässä mielipideilmastossa olevan kohtuutonta liioittelua. Näin ympäristönsuojelulta, ihmisoikeuskampanjoilta ja köyhyyden vastaiselta kamppailulta viedään terää.

Cromwell viittaa tuoreisiin tutkimuksiin, joissa paljastetaan suuryhtiöiden kulissien takaisia menetelmiä demokraattisen vastuun kiertämiseksi ja oikeutetun kansalaisaktivismin heikentämiseksi. Tutkimuksissa todetaan, että yhtiöiden strategia ei pyri avoimeen väittelyyn vaan kriittisten liikkeiden heikentämiseen pelottelulla. ”Yhtiöiden sosiaalisen vastuun” kilven takana itse asiassa kerätään riippumatonta kansalaistoimintaa koskevaa tietoa. Hajota ja hallitse –periaatteella antaudutaan keskusteluihin joidenkin kriitikkojen kanssa ja parjataan toisia. Kansalaisyhteiskunta ei tällaisessa systeemissä voi voimistua. Yhteiskunnallinen dialogi on enimmäkseen näennäistä, kiitos paljolti hampaattoman valtamedian.

Lue sarjan muut artikkelit:


Vieraile arkistossa: Media, Occupy. Yhteiskunnallinen ajattelu, International Organization for Participatory Society, Maailmantalous, Michael Albert, Robin Hahnel, Noam Chomsky, John Pilger

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter