Journalisti, 13/2001

Journalismi globalisaation puristuksessa

Globalisaation vastaiset mielenosoitukset ovat osaltaan muuttamassa miljoonien ihmisten tapaa mieltää maailmaa, eivätkä journalistit ole poikkeus. Guardianin kolumnisti Hugo Young kirjoitti (24.7.), että Genovasta Lontooseen demokraattisen uskottavuuden ääriviivat ovat tulleet entistä tarkemman tarkastelun kohteeksi. Saman lehden toinen kolumnisti George Monbiot – joka tunnetaan myös vaihtoehtoliikkeiden aktivistina – kirjoitti samana päivänä, että vastustettuaan vuosikausia väkivaltaisuutta hän seuraa nyt hämmentyneenä, miten katuväkivaltaisuudet ovat tuoneet laajaan keskusteluun ongelmia, joista vielä pari vuotta sitten ”valtioiden johtajat,  lehdistö ja miljoonat ihmiset vähät välittivät”.

Mikä siis on tase maailman joukkotiedotusvälineiden ja vaihtoehtoliikkeiden suhteissa? Käsittelen tässä englanninkielistä journalismia, koska se on suomalaisille toimittajille tavanomaisin lähde maailmanmenoa tarkasteltaessa.

Muutama vuosi sitten Lontoossa pidetyssä konferenssissa Andrew Marrilta – joka oli silloin Independentin päätoimittaja – kysyttiin, miksi lehdistö ei käsittele juuri lainkaan vaihtoehtoisten kansalaisliikkeiden toimintaa ja ajatuksia. Silmin nähden nolona Marr sanoi, että lehtien on vaikea tarttua aiheeseen, koska juttujen ”koukuksi” ei löydy tunnettuja henkilöitä.

Marr – joka nykyään on BBC:n johtava poliittinen kommentaattori – on riittävän älykäs journalisti ymmärtämään, että selitys oli ontto. Pikemminkin voidaan ajatella, että kaupalliset paineet luovat ilmapiirin, mikä ei rohkaise tarkastelemaan vaihtoehtoisia ajatuksia journalistisesti mielenkiintoisella tavalla. Vaikka lehtien omistajat eivät kovin rämäkästi asettelesikaan mielipidevapauden rajoja, kaupallinen ilmapiiri rajaa mielipidekirjoa. Ja koska markkinatalous on nyt virallinen totuus – jota monet pääkirjoitusten laatijat vahtivat komissaarien tunnetulla tarmolla – on helppo perustella toisinajattelevan aineiston syrjäyttämistä.

Vaiennettuja mielipiteitä

Mielenosoituksia onkin luonnehdittu vaiennettujen mielipiteenilmauksiksi. Valtaosa mielenosoittajista on väkivallattomuuden kannattajia. He eivät ole uutiskuvien suosimia riehujia. He ovat seuranneet tarkkaan joukkotiedotusvälineiden käyttäytymistä. Poliittisen journalismin maailma on heidän silmissään irtautunut liikaa todellisuudesta. Suhteellisen pieni toimittajien ja poliitikkojen piiri elää melkoisessa sovussa uutismaailmassa, missä vaikkapa ‘kolmannen tien’ latteudet kelpaavat aikamme syvien kriisien analyysiksi. Globalisaation kielteisiä seurauksia pohdittaessakin virallisia totuuksia kohdellaan kunnioittavasti. Mellakoita on helppo kauhistella, mutta kansainvälisen talouden aiheuttamien kärsimysten analysoiminen vaatii jo melkoista paneutumista.

Kun päätoimittajia ja nimekkäitä kommentaattoreita lähestytään kysymyksillä yhtiövallan vaikutuksesta joukkotiedotukseen, he eivät yleensä kiistä sen olemassaoloa. Kun brittiläinen toisinajattelija Dave Edwards kysyi Guardianin päätoimittajalta Alan Rusbridgelta, miksi lehti ei julkaise analyyseja siitä, miten yhtiövalta ja kaupallinen maailmankatsomus vääristävät tiedonvälitystä, tämä vastasi, etteivät tällaiset asiat ole uutisarvoisia.

Edwards analysoi sitten tapaa, millä joukkotiedotusvälineet suhtautuvat sellaisiin tunnettuihin toisinajattelijoihin, jotka ovat pitkään pitäneet yllä aikamme yhteiskuntien kriittistä tarkasteluperinnettä. Edwardsin esimerkkihenkilöt ovat Noam Chomsky (kielitieteilijä ja yhteiskunnallinen ajattelija), John Pilger (journalisti) ja Harold Pinter (näytelmäkirjailija). Tunnettujen brittikommentaattoreiden silmissä Chomsky edustaa ”raivokkaita, vivahteettomia ajatuksia”. Pilgerin ”tapa tehdä johtopäätöksiä” on kyseenalainen. Pinter on ”pelkkää melua ja raivoa”. Yksi päätoimittaja myönsi, että kolmikkoa pidetään hulluina, ”mikä vapauttaa ihmiset vastaamasta heidän argumentteihinsa”. (www.zmag.org)

Omassa turvallisessa uutismaailmassaan journalismi voi trivialisoida mitä tahansa yhteiskuntakeskustelua. Kun joukkotiedotusvälineitä syytetään silmien sulkemisesta maailman todellisilta valtasuhteilta, alkaa valitus nyanssien puuttumisesta.

Hoviajattelijoita

Amerikkalaiset tutkijat Edward Herman ja David Peterson (www.zmag.org) analysoivat, minkälaisia intellektuelleja kansainväliset – tässä tapauksessa ennen kaikkea yhdysvaltalaiset – joukkotiedotusvälineet suosivat. Palstatilaa saavat ajattelijat, jotka eivät aseta kyseenalaiseksi vallapitäjien käsityksiä ”asiallisuudesta”, ”poliittisesta korrektiudesta”, rodusta, vapaasta kaupasta, ”humanitaarisesta väliintulosta” sekä Yhdysvaltain ja Lännen sivistävästä vaikutuksesta maailmassa. Hermanin ja Petersonin esimerkkejä anglo-amerikkalaisessa journalismissa ovat Alan Wolfe, Charles Murray, Paul Krugman, Robert Kaplan, David Rieff, Timothy Garton Ash ja Michael Ignatieff. Chomsky taas on huippuesimerkki älyköstä, johon kohdistettu alinomainen parjaus estää häntä osallistumasta julkiseen väittelyyn kotimaassaan Yhdysvalloissa.

Herman ja Peterson sanovat, että valtalehdistön suosimat intellektuellit saavat syyllistyä karkeisiin tosiasiavirheisiin; heidän tulkintansa saavat olla vääristyneitä; heidän ennustuksensa voivat mennä pahasti harhaan. Ei hätää, nämä harhaiskut eivät sulje heiltä mahdollisuutta jatkuvasti tavoittaa lehtiä lukevaa yleisöä.

”Mutta Chomskyn tapauksessa hänen työhönsä kohdistettua kirjaimellista vääristelyä toistetaan jatkuvasti – ja yleensä vailla mahdollisuutta vastineisiin – kun tunnetaan tarvetta perustella, miksi tällaiselle ’ääriainekselle’ ei tarvitse antaa palstatilaa.”

Euroopan liberaaleissa lehdissä Chomskyn artikkeleita kyllä silloin tällöin julkaistaan. Maailman taloudellisia ja poliittisia valtasuhteita käsitellään avoimemmin eurooppalaisissa joukkotiedotusvälineissä kuin Yhdysvaltain valtalehdistössä. Kriittistä ajatteluperinnettä kohdellaan kuitenkin Euroopankin lehdissä torjuvasti, jotta kaikille on varmasti selvää, missä kulkevat järkeenkäyvän ajattelun rajat.

Mielet avautuvat

Viimeaikaiset tapahtumat ovat kenties alkaneet avata näitä rajoja.

Markkinatalousideologia on aika ajoittain rajunkin arvostelun kohteena. Kolumnisti toisensa jälkeen ruotii rahamaailman hyökkäyksiä hyvinvointivaltiota vastaan. Kysytään, miksi hallitukset suostuvat niin auliisti suuren rahan talutettavaksi. Miksi muka ei ole vaihtoehtoja nykyisenlaiselle globalisaatiolle? Monbiot toteaa, että melkein kaikki ovat nyt yksimielisiä monien suuryhtiöiden vahingollisesta vaikutuksesta elämänkulkuun. Tällaisen yhtiövallan purkaminen on kuitenkin kauhistus monille niistäkin, jotka iloitsivat Berliinin muurin purkamista, hän lisää.

Silti voitaneen sanoa, että kriittisyys on alkanut murtaa perinteisiä poliittisia asetelmia. Timesin pureva kolumnisti Simon Jenkins (20.7.) totesi, että ei-vasemmistolaisenakin hän tietää kenen puolella hän seisoo maailmassa, missä huippukalliit huippukokoukset tuottavat pinoittain papereita, joita kukaan ei lue, ja joiden tärkein lopputulos on usein päätös ”kokoontua uudelleen”

”Jos Mr Blair osaa reagoida mielenosoituksiin vain nimittämällä meitä huligaaneiksi ja anarkisteiksi, pidän kunniana tulla näin nimitetyksi”, Jenkins päätti koluminsa.

Journalismille taitaa olla alkamassa uusi haastava aikakausi.  

Tapani Lausti

Artikkeli Journalistin arkistossa

Kommentti artikkeliin Indymediassa

[home] [archive] [focus]