21.2.2007 (linkkejä lisätty 29.3.2007) 21.2.2007 (linkkejä lisätty 29.3.2007)
Tapani Lausti
Le Monde diplomatique, suomenkielinen laitos, 1/2007
Poliitikot liioittelevat usein median kriittisyyttä, mikä tietysti hivelee toimittajien itsetuntoa. Tämä suhde kätkee helposti näkyvistä, miten lähellä toisiaan poliitikoiden ja toimittajien maailmankuvat enimmäkseen ovat. Maailmanpolitiikan muuttuessa yhä vaarallisemmaksi ja arvaamattomammaksi valtamedian kytkeytyminen kansainvälisten eliittien maailmankuvaan käy kuitenkin yhä ilmeisemmäksi. Tarvitsemme yhä kipeämmin mediaa, joka ei alistu eliittien propagandalle. Suomalaistakin mediaa painaa taipumus nähdä esimerkiksi Irakin miehitys amerikkalaisten kannalta. En ole juuri nähnyt mainintoja mielipidetutkimuksista, joiden mukaan irakilaisten selvä enemmistö haluaa miehitysjoukkojen välitöntä poistumista.
Olen aiemmin suhtautunut epäillen vakuutteluihin median suuresta vaikutusvallasta. Nyt olen taipuvainen yhtymään Le Monde diplomatiquen päätoimittajan Ignacio Ramonetin päätelmään: "Median ja informaation osuus on ratkaisevampi kuin koskaan." ("Maailman uusi tila", s. 23) Se miten tämä vaikutusvalta toteutuu, on usein ikäänkuin käänteistä eli kuten Manuel Castells toteaa: "Kuoliaaksi vaikeneminen on tehokkainta mediavaltaa. Vain se, mikä näkyy mediassa on olemassa yleisön mielessä." ("Yksilöiden joukkoviestintä", s. 70)
Ennen internet-aikakautta, kun luotettavien analyysien löytäminen ei ollut helppoa puhumattakaan nopeata, Le Monde diplomatique oli tärkeä lähde toimittajille, jotka etsivät uskottavaa tietoa propagandasumun takaa. Tässä mielessä voisi ajatella, että suomenkielisen laitoksen julkaiseminen on kovin myöhässä, nythän tietoa ja analyysejä on helppo löytää, kun tietää, mistä etsii. Myöhäistä tai ei, lukukokemus vahvistaa Le Monde diplomatiquen hyödyllisyyden uusissakin olosuhteissa. Ajatus neljä kertaa vuodessa ilmestyvästä pokkarimuotoisesta julkaisusta on myös hyvä.
Castellsin artikkeli on ehkä toimittajille mielenkiintoisin. Hän kirjoittaa: "Nyt kuitenkin valtamedian välittämää tietoa voidaan kontrolloida ja oikaista tehokkaasti. Niin yhteiskunnalliset liikkeet kuin yksittäiset toisinajattelijatkin saavat omien kommunikaatiokeinojensa avulla äänensä kuuuluviin ja voivat tuottaa tietoa, joka lopulta ehkä julkaistaan valtamediassakin." (s. 73)
Tässä voi olla vähän toiveajatteluakin, sillä suuri yleisö on edelleen enimmäkseen vääristelevän tiedonvälityksen vaikutusvallan alla. Mediakritiikki on kuitenkin alkanut tehota. Ramonet esittää yhden esimerkin Lähi-idästä: "Kännykät, pikkukamerat ja taistelijoiden nettiblogit tai silminnäkijätodistukset tekevät mahdolliseksi levittää tietoa lähes hetkessä kaikkialle maailmaan. Eikä näin levitetty kuva ollut Israelille imarteleva." (s. 23)
Ei ole myöskään imartelevaa ammattitoimittajille, että suurelle yleisölle on tarjottu niin pitkään yksipuolista tietoa Lähi-idästä. Monet suomalaisetkin toimittajat osallistuvat hokemiseen, jonka mukaan palestiinalaisten tulisi "tunnustaa Israelin oikeus olemassaoloon". Heille näyttää olevan täysin vieras ajatus, ettei vaatimuksella ole kansainvälisoikeudellista sisältöä. (Ks. esim. Jonathan Cook: The Recognition Trap, CounterPunch, 14.12.2006; Uri Avnery: Facing Mecca, Gush Shalom, 17.2.2007; Jeff Handmaker and Gentian Zyberi: 'Israel's right to exist': Is it a real issue?, The Electronic Intifada, 28.3. 2007)
Yhdessä internetistä löytyvän riippumattoman aineiston kanssa Le Monde diplomatiquen kaltaisella julkaisulla on tärkeä rooli toimittajien valistamisessa. Heidän vastuunsa on suuri, kun propagandan pauhu on kovempi kuin kenties koskaan aiemmin. Castells päättää artikkelinsa uudesta mediasta näin: "Kaikesta uudesta huolimatta kyse on kuitenkin loppujen lopuksi samasta asiasta kuin kautta koko ihmiskunnan historian: kamppailun kohteena on ajattelun vapaus." (s. 75)
Vieraile arkistossa: Media, Lähi-itä, Hannu Reime, Noam Chomsky, Robert Fisk, Phyllis Bennis, Moshé Machover, John Pilger