Lauri Viita ja pula-aika

Mietiskellessäni meneillään olevaa lamaa ja poliittisen eliittimme absoluuttista näköalattomuutta, jostain alitajuntani syövereistä ponkaisi Lauri Viidan Moreenin kuvaus 30-luvun pula-ajasta:

Kuka aiheutti pula-ajan? Ketkä olivat pulaan syylliset?

Ei ainoatakaan tavallista tai erikoista tuomioistuinta pantu tutkimaan ja tuomitsemaan näin valtavaa rikosta.

Mikä oli tuo pula-aika? Eikö silloin ollut maassa ravintoa ja lämpöä? Eikö ihmisillä ollut lepäämismahdollisuutta? Olivatko he seuran puutteessa? Sukupuoliviettikö jäi tyydyttämättä?

Ei, maasta ei puuttunut ravintoa eikä lämpöä. Kaikki maailman tarvikevarastot olivat silloin täysimmillään. Viljaa, lihaa, voita, kahvia, sokeria, tupakkaa, kangasta, kenkää, kivihiiltä, öljyä, puuta — kaikkea oli yllin kyllin. Erinomaisia kuljetusneuvoja, laivoja ja junia, autoja, lentokoneita satamissa ja asemilla odottamassa kuljetuksia; sopi viedä ja tuoda, lastata ja purkaa mielin määrin. Oli tyhjiä asuntoja, mökkejä ja huviloita, huoneistoja, monikerroksisia kivitaloja, sen kun osti tai vuokrasi, kalustettuna tai ilman kalustoa, halvalla, halvalla! Miehet makailivat yöt ja päivät pääksytysten perheittensä luona, käänsivät kylkeä ja romaanin lehteä, keksivät nerokkaita lukutelineitä erilaisia makuu- ja istuma-asentoja varten, konttasivat lattialla lastensa iloksi, rakentelivat palikkakekoja, kyhäsivät rapapyöriä ja puuhevosia, kunnes vähitellen oppivat olemaan aivan jouten.

Ja kenen oli kotona paha olla, hänen sopi lähteä ulos hengittelemään, hiljalleen astuskelemaan näyteikkunain ohi. Aina sieltä jokin puistonpenkki tai korttelinkulma löytyi, jossa kansalaisten sopi yhteisvoimin olla ja syljeskellä. Sateella ja pakkasella tai muuten vain ilkeällä säällä oli tietysti mukavinta pistäytyä kahvilaan tai työväentalolle kokousta pitämään. Konsertteihin ja teattereihin suorastaan rukoiltiin yleisöä. Taiteilijat olivat ylen kiitollisia, kunhan heille suotiin edes esiintymistilaisuus. Taidetta harjoitettiin todellakin vain taiteen vuoksi. Myös tanssiorkesterit tyytyivät niin vähään, että iltamien järjestäjät saattoivat kuuluttaa korkein kirjaimin: Ei ilman, mutta markalla!

Miten ihana aika! Vihdoinkin ihmissuku oli saanut perisyntinsä anteeksi ja päässyt takaisin paratiisiin. Jo neljäs kuukausi tanssin tahdissa! Oli nuoren ritarin tunnussana, kunnes alkoi viides.

Eikö todellakin ollut aivan mieletöntä, että moista aikaa nimitettiin pula-ajaksi? Jaa, jaa, kiittämättömyys on maailman palkka! Kun hyvin on, niin paremmin pitäisi! Jumalattomat ihmiset, mitä heiltä saattoikin vielä puuttua?

Mitä, työtäkö, työtäkö heiltä puuttui?  Sepä omituista!  Kerrassaan mieletöntä jo työstä puhuminenkin, kun kerran oli varastot täynnä kaikkea mitä ihminen tarvitsi. On tosin kirjoitettu, että otsan hiessä on leipä syötävä, mutta tuleehan otsa märäksi tanssimallakin. Ei olisi pitänyt tekeytyä näsäviisaaksi. Eihän ihminen milloinkaan ole työtä syönyt, työssä asunut, työhön pukeutunut. Jopas olikin pula, kun oli työpula! Senköhän tähden Aatami ja Eevakin joutuivat muuttaman Paratiisista, että siellä oli jo kaikki valmista, ei muuta tekemistä kuin hedelmien syömistä?

Kenties, mutta pula-aikana oli puute nimenomaan työn hedelmistä, niitä ei jaettu. Talousjärjestelmä oli nimeltään se maallinen hyvän- ja pahantiedonpuu, johon ei ollut lupa kajota. Talousjärjestelmä oli sen pelin nimi, joka oli tärkeämpi, kuin elämä. Kaikkivaltias liikemies-virkamiespoliisi-upseerineuvosto turvasi itselleen majan, muonan  ja vaatteet turvaamalla määrättyä yhteiskuntajärjestystä, ei yhteiskuntaa. Taiteen, tieteen ja uskonnon kolmiyhteisin hurmoskeinoin, sivistyskoktailein, oli taiottu hymyilevän poroporvarin, typerän mutta kavalan ja tarmokkaan keräilijäidiootin tueksi niin valtava variksenpelättiarmeija sisäistä näkemystä, puhdasta järkeä, ismejä, logioita, tilastotaulukoita, jos jonkinlaista käyrää ja väärää sellainen määrä, etteivät mokoman ihmeen edessä edes sen loihtijat itsekään enää voineet muuta, kuin antautua, pudottaa aseensa ja nostaa kätensä taivasta kohti. Aivoton, sydämetön robotti oli ryhtynyt johtajaksi. Pykälä, kieltotaulu oli jokaisen vainion ja metsän reunassa, jokaisen varaston edessä oli krusifiksi osoittamassa kohtaa, jossa nälkäisen sopi polvistua rukoilemaan, että Kaikkivaltias Herra joko tarkistaisi säännöstelymääräyksensä tahi sitten muuttaisi alamaistensa tarpeet maallisia tyydyttämismahdollisuuksia vastaaviksi.

Jos vaihdamme ”pula-ajan” tilalle ”laman”, olemme lamakuvauksen ytimessä. Sekä Viidan mahtava, verbaalista akrobatiaa hipova kieli, että hänen luonteva sarkasminsa syventävät lamakuvaa, sen tunnelmia ja luonnetta.

Mutta tekstiin tarkemmin syventymällä voimme havaita eräitä lähes profeetallisia ajatuksia. Työn ja työn jakautumisen kuva on selkeä: kysymys ei ole pelkästään orjuuttavan työn puutteesta, vaan työn hedelmien täysin vinoutuneesta jakautumisesta, siitä että vähemmälläkin orjuuttavalla työllä elämisen perustarpeet — ja enemmänkin ovat saavutettavissa. Siis eräänlainen utopia mahdollisuudesta parempaan elämään toisissa olosuhteissa, toisenlaisessa talousjärjestelmässä. Tekstissä voi aistia myös ajatuksen siitä, mitä nykyään kutsutaan prekariaatiksi: ajattelevasta ja taidoiltaan parempaan kykenevästä väestä, jolle ei anneta mahdollisuutta toteuttaa osaamistaan itsensä ja koko yhteiskunnan hyödyksi vaan heille tarjotaan, kuten eräs nuori aivan oikein määritteli: ”paskaduunia”.

Kuvaukseen sisältyy myös ytimekäs määritelmä siitä, mistä on kysymys: lama on rikos, jossa siihen syylliset jätetään tarkoituksella rankaisematta ja markkinatalous ja eliitti on ”aivoton, sydämetön robotti”, jota samankaltaiset näkemyksemättömät poliitikot palvovat.

Suomalaisesta kirjallisuudesta tuskin löytyy ytimekkäämpää kuvausta lamasta ja sen olemuksesta.

 

Lue Matti Grönlundin muita juttuja.

Vieraile arkistossa: Maailmantalous, Yhteiskunnallinen ajattelu, Yhdysvaltain politiikka