BBC Finnish Section, 10.7.1989

Maailmanhistorian ajatusseikkailuja

Julian Barnes, A History of the World in 10 1/2 Chapters. Jonathan Cape 1989.

Kesän kohutuin kirjauutuus täällä Englannissa on Julian Barnesin A History of the World in 10 1/2 Chapters, Maailmanhistoria kymmenessä ja puolessa luvussa. Kirja on novellikokoelman ja romaanin välimuoto. Tapani Lausti tarkastelee Julian Barnesin uutta kirjaa.

Julian Barnesin kirja on sarja ajatusseikkailuja historiallisten ja uskonnollisten mielikuviemme sokkeloissa. Kirjan kappaleet ovat näennäisesti irrallisia kertomuksia tai esseitä. Niissä on kuitenkin yhdistäviä aineksia, jotka tekevät kirjasta yllättävien linkkien kudoksen. Barnes näkee maailmanhistorian mielikuvina, jotka hehkuvat aikansa ja sitten sammuvat, vanhoina tarinoina, jotka näyttävät osittain sulautuvan toisiinsa. Barnes näkee historiassa outoja yhtymäkohtia ja salattuja tosiasioita, joiden peittämisellä vältämme tuskallisia havaintoja ihmiskunnan menneisyydestä.

Barnesin kirja alkaa hirtehisellä tarinalla Nooakin arkista. Siinä arkin elämää tarkastellaan puutoukan näkökulmasta. Puutoukan revisionistisessa historiankirjoituksessa Nooak osoittautuu alkoholisoituneeksi mässäilijäksi, jonka mitään häikäilemätön ruokahalu koituu monen eläinlajin lopulliseksi tuhoksi. Nooak hallitsee arkin elämää hirmuvaltiaan ottein.

Kirjan muissa luvuissa Barnes tarkastelee sitä, miten puutoukan arkissa havaitsemat ihmisen vajavaiset ominaisuudet kylvävät maailmaan väkivaltaa, ahdasmielisyyttä ja tietämättömyyttä. Ihmisen älyllisen viisauden ja henkisen kehittymättömyyden ristiriita tekee ihmiskunnasta alttiin katastrofeille.

Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus edustaa kirjassa ihmisen sokean itseluottamuksen seurauksia. Tässä Barnes tosin muistuttaa onnettomuuden seurauksia pakenevan naisen avulla, että nimenomaan miesten kohtuuton voimantunto ajaa ihmiskuntaa tuhoa kohti.

Ihmiskunnan teknologisen kehittyneisyyden ja henkisen rajallisuuden ristiriita saa kirjassa humoristisen muodon, kun kuun pinnalla jalkapalloa potkiva astronautti kuulee äänen, joka kehottaa häntä etsimään Nooakin arkin jäännöksiä Araratin vuorelta. Uskonnollinen itsepetos saa miehen pitämään vuorelta löytämäänsä luurankoa Nooakin maallisina jäänteinä. Kirjan aikaisemmasta luvusta tiedämme kuitenkin, että vuorella kuollut ihminen oli uskonnolliseen fanaattisuuteen taipuvainen englantilainen nainen.

Toisissa luvuissa Barnes taas tarkastelee aikamme ihmisen tunteiden pintapuolisuutta. Tapaamme itseensä tyytyväisen televisioesiintyjän luennoimassa laivalla, joka joutuu palestiinalaississien kaappaamaksi. Itserakas filmitähti taas pohtii rakastetulleen Amazonin viidakoista lähettämissään kirjeissä heidän keskinäistä suhdettaan hollywoodilaisella teennäisyydellä'.

Näiden aikamme pintaliitäjien moraalin kyseenalaisuus paljastuu yllättävissä tilanteissa. Kirjan viimeisessä jaksossa tutustumme aikamme ihmisten materialistiseen mielettömyyteen soveltuvaan taivaaseen. Ihmiset ovat säilyttäneet siellä ruumiillisuutensa ja voivat ylenmäärin nauttia ostoksista, seksistä ja golfista. Kunnes ikävystyminen ajaa heidät toiseen, vapaaehtoiseen kuolemaan.

Barnes myönsi eräässä haastattelussa, että kirjaa voisi hyvinkin pitää jumalanpilkkana. Mutta hän jatkoi, että kirjailijan tehtävä on tarkastella kaikkia mahdollisia näkökulmia. Silloinkin kun lukija ei usko sanaakaan, väitteillä on oma viehätysvoimansa. Mutta mihin Julian Barnes tähtää tällä merkillisellä kertomuskokoelmalla? Vastausta on etsittävä tuosta puolikkaasta luvusta, johon kirjan nimesssä viitataan. Siinä kirjailija kääntyy suoraan lukijan puoleen ja selostaa käsitystään rakkaudesta. Barnes sanoo historian olevan naurettavaa ilman rakkautta. Rakkaus opettaa meitä puolustautumaan historiaa vastaan. Rakkaus on eräänlainen arkki, jossa kaksi ihmistä voi jotenkuten pelastua. Kaunis, mutta jotenkin lattea ajatus.

Julian Barnesin kirja rikkoo rohkeasti perinteellisen kaunokirjallisuuden rajoja. Yksi luku esimerkiksi on essee 19. vuosisadan kuuluisan taidemaalarin Theodore Gericault'n maalauksesta Medusan lautta. Barnes pohtii, miten katastrofista tulee taidetta, kuvaahan maalaus haaksirikkoutuneiden hirveätä kohtaloa.

Barnesin kirja ei ole tasaisen korkeatasoinen. Se on usein ajatuksia herättävä ja haastava. Mutta välillä syvällisen ongelmanasettelun tilalle hiipii älyllistä nokkeluutta ja teennäistä hauskuutta. Julian Barnes todistaa kuitenkin uudella kirjallaan olevansa Englannin nykykirjallisuuden mielenkiintoisimpia edustajia.

 

[home] [focus] [archive]