Viikon kieli: Tai-kielet

Hannu Reime

Seuraavana on vuorossa perjantaiaamuun kuuluva Viikon kieli. Hannu Reimen toimittamassa sarjassa siirrytään nyt Kauko-itään.

Kun ihmiskieliä on vertailtu keskenään ja etsitty niitten yhteisiä ja erottavia ominaisuuksia, on vanhimpiin havaintoihin kuulunut se, että maailmassa on sellaisia kielijoukkoja, joitten jäsenet muistuttavat enemmän toisiaan kuin niihin kuulumattomia kieliä. Saman joukon kielillä saattaa olla yhteisiä tai toisiaan muistuttavia sanoja tai sitten niitten äännejärjestelmissä ja muoto- ja lauseopissa on samoja tai samankaltaisia piirteitä ja rakenteita.

Siihen, että jotkin kielet muistuttavat toisiaan, voi olla kaksi syytä. Kyseessä saattaa olla historiallinen kielisukulaisuus. Italian, ranskan ja espanjan yhteiset ominaisuudet johtuvat siitä, että ne ovat syntyneet kansan puhumasta latinasta vuosisatoja sen jälkeen, kun Rooman valtakunta hajosi. Venäjä ja puola polveutuvat yhteisestä, kantaslaaviksi kutsutusta kielimuodosta jne. Äänteenmuutoksia seuraamalla sekä muilla havainnoilla ja päättelyllä on saatu selville, että useimmat Euroopan kielet kuuluvat monien Keski-idän ja Intian kielten kanssa suureen indoeurooppalaiseen kielikuntaan, jonka jäsenillä on yhteinen esivanhempi, tuhansia vuosia sitten puhuttu kantakieli.

Mutta on myös toisiaan muistuttavia kieliä, joitten samankaltaisuus ei johdu historiallisesta sukulaisuudesta, vaan maantieteellisestä läheisyydestä. Joillakin maapallon alueilla puhutaan kieliä, joitten rakenteessa ja sanastossa on paljon yhteistä, mutta jotka siitä huolimatta eivät ole sukulaisia, jotka eivät polveudu mistään samasta kantakielestä. Vuosisatojen, vuosituhansienkin kontakti on yhdistänyt toisilleen historiallisessa mielessä vieraita tai ainakin suhteellisen kaukaisia kieliä. Ilmiölle on annettu nimikin, Sprachbund, kieliliitto.

Yksi suurimmista, ellei suurin kieliliitto sijaitsee alueella, johon kuuluu Euraasian mantereen koko kaakkoisin kulma. Nykyisistä valtioista sen alueella sijaitsevat Kiina, Vietnam, Kambodža, Laos, Thaimaa ja Burma. Alueella puhutaan kieliä, jotka kuuluvat eri kielikuntiin, mutta joilla silti on yhteisiä ominaisuuksia, sellaisia, jotka jo pintapuolinenkin havainnointi paljastaa.

Kiina eri muunnelmineen on Kauko-idän kieliliiton suurin jäsen, ja kiinalaiset kielet tai -murteet ovat tietysti myös keskenään hyvin läheisiä historiallisia sukulaisia. Niitten kaikkien kaukaisempi sukulainen, mutta sukulainen yhtä kaikki on burman kieli. Kiinalaiset kielet ja burma kuuluvat suureen kiinalais-tiibetiläiseen tai sinotiibetiläiseen kielikuntaan, jolla on kaksi päähaaraa: kiinalaiset ja tiibetiläis-burmalaiset kielet. Tiibetin kieli on siis sukua kiinalle.

Etelämpänä Kaukoidässä kymmenet miljoonat ihmiset puhuvat äidinkielenään vietnamia tai thaita. Ne ovat molemmat vanhoja ja tärkeitä kulttuurikieliä, joilla kummallakin on vakiintunut asema johtavina kielinä kotimaissaan: Vietnamin Sosialistisessa Tasavallassa ja Thaimaan Kuningaskunnassa. Vietnamia ja thaita on aikoinaan pidetty kiinan sukulaiskielinä, mutta uudempi tutkimus on varmistanut, ettei asianlaita ole niin. Ne eivät ole myöskään keskenään historiallista sukua. Tässä vaikuttaa kieliliitto.

Vietnam kuuluu austroaasialaiseksi kutsuttuun kielikuntaan ja kielikunnan sisällä samaan kieliperheeseen Kambodžan pääkielen khmerin kanssa. Thai puolestaan on yksi jäsen tai-kielten perheessä, josta taas muodostuu suurin haara kadai-nimiseen kielikuntaan.

Nimitykset ovat hieman hankalia. Yleisimmäksi käytännöksi on vakiintunut se, että kieliperhettä kutsutaan nimellä tai, jossa sanan aloittaa yksinkertainen t-konsonantti, kun taas Thaimaan pääkielen nimi on thai, jonka alussa on ns. aspiroitu t. Koska paljaitten ja aspiroitujen konsonanttien erottelu ei kuulu suomen äännejärjestelmään, on ehdotettu, että suomessa puhuttaisiin thailaisista kielistä ja sen suurimmasta jäsenet thaista samoin kuin puhutaan turkkilaista kielistä ja turkin kielestä. Ehdotuksen on tehnyt Jaakko Anhava kirjassaan Maailman kielet ja kielikunnat.

Thailaisia kieliä puhutaan Thaimaan lisäksi Etelä-Kiinassa, Pohjois-Vietnamissa, Laosissa, Burmassa ja jopa osassa Intiaa. Kielten äännejärjestelmien ja lauseopin sanotaan poikkeavan toisistaan suurin piirtein saman verran kuin vastaavat rakenteet eroavat latinan perillisissä, romaanisissa kielissä. 

Thaita puhuu äidinkielenään ehkä noin 50 miljoonaa ihmistä. Jos thai-kielen etelä- ja pohjoismurteet luetaan omiksi kielikseen, putoaa puhujien määrä vajaalla puolella tuosta luvusta. Thaille läheistä sukua ja keskinäisesti lähes ymmärrettävää on Laosin pääkieli lao, jolla on runsaat kolme miljoonaa puhujaa. Kirjakielinen thai kuulostaa tällaiselta:

[…thaita…]

Ja tässä näyte lao-kielestä, thain läheisestä sukulaisesta:

[…laota …]

Molemmat näytteet ovat Voice of American uutisista tällä viikolla: Irak ja Naton huippukokous olivat niissä pääaiheina.

Thaita, vietnamia ja kiinaa kutsutaan isoloiviksi kieliksi, joille on tyypillistä sanojen taivutuksen lähes täydellinen puuttuminen. Maailman kielten joukossa ne sijaitsevat ääripäässä jatkumolla, jonka toisella laidalla ovat muun muassa eskimokielet ja monet muut Amerikan alkuperäiskielet tai vaikkapa baski ja georgia, joissa kaikissa on äärimmäisen rikas sanojen taivutus, muoto-oppi.

On mielenkiintoista pohtia sitä, miksi joissakin kielissä on sellaisia yleisiä ja merkityssisällöltään tyhjiä sijamuotoja kuin nominatiivi ja akkusatiivi tai genetiivikin, tai miksi verbiin pitää kirjata muitten lauseenjäsenten ominaisuuksia, kun esimerkiksi thai-kieli tulee mainiosti toimeen ilman sellaisia koristeita. Thai-kieleen voidaan pukea ilman sanojen taivutusta täsmälleen samat ajatukset kuin baskin kieleen tai vaikkapa suomen kieleen, joka sekin kuuluu muoto-opiltaan rikkaisiin kieliin. Vai onko niin, että mutkikkaat muodot ovat jollakin tasolla mukana myös thaissa ja vietnamissa, joissa niitä ei vain lausuta ääneen niin kuin me teemme suomessa? Taivutuksen puuttumisen korvaa kaakkoisaasialaisissa kielissä ainakin osaksi näitten kielten tiukka sanajärjestys, joka on yksi tapa ilmaista kieliopillisia suhteita. 

Thailla ja useimmilla sitä muistuttavilla Kaakkois-Aasian kielillä on myös yhteisiä äänteellisiä ominaisuuksia. Ne ovat lähes kaikki niin sanottuja toonikieliä, joissa äänenkorkeuden vaihtelu on osa äännejärjestelmää. Äänenkorkeus eli tooni saattaa erottaa toisistaan sanoja, joissa on täsmälleen samat vokaalit ja konsonantit täsmälleen samassa järjestyksessä. Thain kirjakielessä on viisi toonia:

[…thain tooneja …]

Tällaisilta kuulostavat thain viisi toonia yksitavuisissa sanoissa, jotka muuten koostuvat nasaalikonsonantista n ja pitkästä vokaalista a. Tässä esimerkissä ne erottavat toisistaan erisnimen:

[…nàa …]

kasvoja tarkoittavan sanan:

[…nâa …]

tädin:

[…náa …]

adjektiivin ”paksu”:

[…nǎ …]

ja sanan joka tarkoittaa peltoa tai kenttää:

[… naa …]

Mielenkiintoinen kulttuurinen puoli thai-kielessä on sen oikeinkirjoitus. Thaissa käytetään omia, Intiasta buddhalaisuuden myötä tulleita aakkosia. Kirjaimia on paljon ja systeemi monimutkainen, mutta myös johdonmukainen. Mekong - joen toisella rannalla, Laosissa, käytetään toisenlaista, mutta thai-aakkosille sukua olevaa kirjoitusjärjestelmää.