YLE/Ykkösaamu, 3.3.2006

Viikon kieli: Suomi

Hannu Reime

Ykkösaamussa on perjantaisena viikon kielenä tällä kertaa vuorossa kieli, jota pidetään varsin eksoottisena maailman kielten joukossa. Euroopassa se kuuluu kieliharvinaisuuksiin. Hannu Reime:

HR: Kuutisen miljoonaa ihmistä maailmassa puhuu äidinkielenään kieltä, jolla muun muassa tämä Ylen radiokanava lähettää ohjelmaansa, suomea. Suomi muodostaa lähimpine kielisukulaisineen itämerensuomalaisten kielten ryhmän, joka puolestaan kuuluu monien haarojen kautta uralilaiseen kielikuntaan. Uralilaisten kielten puhujia on yhteensä noin parikymmentä miljoonaa. Kielikunta jakautuu kahteen haaraan: suomalais-ugrilaisiin ja samojedikieliin, joista jälkimmäisiä puhuu vain arviolta kolmisenkymmentätuhatta ihmistä Siperian pohjoisimmissa osissa. Samojedikielten puhujien pieni määrä luultavasti selittää sen, että monissa esityksissä suomesta ja sen sukulaisista puhutaan vain suomalais-ugrilaisina kielinä.

Suomi on siis yksi niistä perin harvoista Euroopan kielistä, jotka eivät ole historiallisesti osa suurta indoeurooppalaiseksi kutsuttua kielikuntaa. Uralilaisista kielistä vain unkari, suomi ja viro ovat yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti vakiintuneita, samannimisten valtioitten virallisia kieliä, joilla on pitkä kirjallinen perinne. Näistä kolmesta suomi ja viro ovat itämerensuomalaisia kieliä, unkarin sukupuu taas johtaa suomalais-ugrilaisten kielten ugrilaiseen haaraan.

Suomen kirjakielen historia on pian puolen vuosituhannen ikäinen. Siinä on kaksi toisistaan erottuvaa vaihetta. Niitä kuvailee seuraavassa Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen professori Fred Karlsson:

FK: Suomen kirjakieli on peräisin Agricolan ajoilta 1500-luvulta, ja silloin pohjana oli tietysti Turun kaupungin ja ympäröivien alueitten puhekieli. Oikeastaan mitään kovin paljon uutta ei kirjakielelle tapahtunut useiden satojen vuosien aikana ennen kuin 1800-luvulla. Silloin nimittäin uuden kansallismielisyyden noustessa syntyi tarve myös saada kirjakieleen mukaan aineksia Savon murteista, karjalasta ja Kalevalan kielestä ja niin edespäin. Se oli oikeastaan yksi keskeinen tapahtuma siinä, että kirjakieli tulisi vähän valtakunnallisemmaksi.

HR: Samanlaista tapahtui muuallakin Euroopassa noihin aikoihin.

FK: Totta. 1800-lukuhan oli kansallisvaltioiden syntymisen aikaa nimenomaan, ja yksi vertailukohde tulee heti mieleen, nimittäin Norja, koska Norjassahan tilanne oli ollut vähän samanlainen. Norjalaiset olivat kuuluneet Tanskaan hyvin pitkään, ja Norjassa tuolloin käytetty kieli oli hyvin tanskanvoittoista. Oikeastaan ”norjan kieli” terminä ei ollut edes olemassa vielä 1800-luvun alkupuolella. Tällainen samanlainen liike syntyi Norjassakin 1800-luvulla. Se halusi ottaa nimenomaan rannikon murteet mukaan norjan yleiskielen rakentamiseen. Jos vertaa Suomea ja Norjaa keskenään, voi sanoa, että Suomessa onnistuttiin hyvin 1800-luvulla nimenomaan siinä, että saatiin aikaiseksi yksi yhteinen yleiskieli, mutta Norjassa sen sijaan prosessi jäi kesken sillä lailla, että vanha tanskanvoittoinen kieli, siitä  kehkeytyi yksi murre, ja toisaalta näistä uudemmista kansanmurteista syntyi sitten se kielimuoto Norjassa, joka edelleen on olemassa nimellä nynorsk eli uusnorja. Ja tilanne Norjassahan on tänä päivänäkin vielä se, että kumpaakin muunnosta opetetaan kouluissa kaikille lapsille erikseen, ja Norjan sekä TV:ssä että radiossa kummallekin kielimuodolle on säädetty ihan tietyt tuntimäärät. Analoginen tilanne Suomessa olisi sellainen, että lounaismurteilla pitäisi lähettää kymmenen tuntia viikossa ja Savon murteilla kymmenen tuntia viikossa, ja kaikkien pitäisi opiskella kumpaakin koulussa.

HR: Kun yleissuomen normeista sitten sovittiin, siitä seurasi, että kun lapset menevät kouluun ja oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, he tavallaan oppivat siellä vieraan kielen.

FK: Se on ihan totta. Näin on ollut kaikissa maissa aina siinä vaiheessa, kun yleiskieli on vakiinnutettu. Tämähän on sellainen prosessi, joka kestää varmasti 100-150 vuotta. Jos mietitään suomen kirjakielen tässä vaiheessa jo aika pitkää historiaa verrattuna moniin muihin, esimerkiksi kolmannen maailman kieliin, niin voidaan nähdä, että kun vakiinnuttamisvaihe aloitettiin 1840–1850 –luvulla, niin oikeastaan kesti suurin piirtein sata vuotta, ennen kuin yleiskieli oli ihan lopullisesti vakiintunut. Voidaan ehkä sanoa, että nykysuomen sanakirjan ilmestymisen aikoihin 1950-luvulla oli lopullisesti saatu aikaiseksi normi, joka oli kaikille yhteinen, ja siinä vaiheessa oli jo ainakin viidenkymmenen vuoden ajan koulutettu pelkällä suomen kielellä useita sukupolvia ihmisiä, jotka olivat käyneet koko koulun suomen kielellä. Kun tätä oli jatkunut tarpeeksi monen sukupolven ajan, voidaan sanoa, että pohja pysyvälle yleiskielelle oli luotu.

HR: Suomen ja tietysti myös viron ja unkarin kieliopillinen rakenne poikkeaa niitä ympäröivien indoeurooppalaisten kielten rakenteista. Tämä on tuottanut toisinaan villejä oletuksia siitä, että suomen puhujien ajattelutapa poikkeaisi vaikkapa ruotsin tai englannin puhujien ajattelusta. Fred Karlsson ei anna tällaisille oletuksille paljonkaan arvoa.

FK: Tuo on asia, josta on paljon spekuloitu ja yritetty kyllä sitä tutkiakin, mutta sikäli kuin asiaa tunnen, niin sanoisin, että mitään todisteita siitä, että ihmiset ajattelisivat eri tavoin sen takia, että heidän kielensä rakenne poikkeaa jostakin toisesta kielestä, sellaisia todisteita ei kyllä ole olemassa. Takavuosinahan keskusteltiin paljon psykologi Frode Strømnesin ajatuksista siitä, että suomen kielen sijajärjestelmät saisivat aikaan sen, että suomalaiset olisivat vähän staattisempia ajattelultaan kuin esimerkiksi indoeurooppalaiset, mutta näitä ajatuksia ei kyllä ole laajemmalti hyväksytty.

HR: Kun suomea ja suomensukuisia kieliä on kuvattu, niin onko niin, että alun perin yritettiin saada esimerkiksi latinan sijajärjestelmä soveltumaan suomeen sellaisenaan?

FK: Kun ensimmäiset kieliopit tehtiin suomesta 1600-luvulla, niin yleisenä kielioppikirjan mallina oli latinan vanha kielioppitraditio. Jos katsellaan vanhinta suomen kielioppia, joka ilmestyi 1649, niin siinä väitetään, että suomessa on tasan se samat kuusi sijaa mitä latinan kielessäkin on. Kesti oikeastaan sata vuotta ennen kuin sitten myöhemmille kieliopin tekijöille alkoi kirkastua, että suomi on kuitenkin erilainen, ja että latinan muotti ei pelkästään riitä.

HR: Näissä vanhoissa teksteissä näkyy myös se, että suomeen yritettiin saada artikkeleita.

FK: Kyllä, ja se on oikeastaan luonnollistakin sen takia, että kielen käyttö Turun puolessa oli aika lailla ruotsin voittoista. Esimerkiksi 1700- ja 1800-luvulla ruotsin vaikutus puhekieleen oikeastaan vain lisääntyi. Artikkelin käyttö oikeastaan on eräs ruotsinvoittoisuus suomen kielessä. Sitten 1800-luvulla tosiaankin, kun lähdettiin luomaan ”puhtaampaa” suomalaista normia, niin juuri tästä eli artikkelista luopumisesta tuli ohjelman aika keskeinen osa. On aika ironista, että kun nyt 1900-luvulla ja 2000-luvulla keskustelun tutkimus eli ihan aidon suomalaisen puheen tutkiminen — niin kuin suomea todella puhutaan arkitilanteissa — on päässyt todella liikkeelle, niin on tehty havaintoja siitä, että artikkeli kuitenkin on taas tulossa suomeen.

HR: Demonstratiivipronomineina?

FK: Täsmälleen.

HR: Ei tarvitse muuta kuin kuunnella radio- tai TV-keskustelua, jossa yksi jos toinenkin puhuja käyttää pronominia ”tämä” tai ”tää” substantiivilausekkeen edessä. Elävä kieli rikkoo ylhäältä asetettuja normeja. Ehkä on niin, että ihmiskielen luontoon kuuluu määräisyyden ja epämääräisyyden erottaminen toisistaan siitä riippumatta, mitä kielenhuoltajat sanovat.


  Löydät muut Viikon kieli -ohjelmat arkiston Kielet-hakemistosta. Sieltä löydät myös linkit muihin kieliartikkeleihin.

[home] [focus] [archive]